Sekoamisen pelosta

oli jopa ilahtunut kun luin viestisi!!Samanlaisia tuntemuksia on mullakin.Kaikki terävät veitset laitan nopeasti koneesta kaappiin etten vaan tee kenellekkään mitään pahaa.Se vaan on kumma että tollasiakin ajatuksia mieleen juolahtaa!!Uskon sen kuitenkin kuuluvan tähän tautiin.Paniikitonta päivänjatkoa;)

patoutumaa joka saa sellaiset ajatukset päähän.Mulla lääkityksen alussa sellaiset ajatukset itseäni ja joitain tiettyjä ihmisiä kohtaan.Nyt aivan hullulta tuntuu et sellaista päässä liikkunut.Sanotaan ettei niitä "oikeasti toteuta joten turha pelätä.

Mutta hei, kertokaas että miten yritätte siirtää "ajatuksianne" ahdistuksen alkaessa? Itselläni nimittäin sama homaa.. :(

Sain itse keväällä erittäin pahan paniikkihäiriökohtauksen yli vuoden kestäneen stressin takia, joka johtui oikeasti hullusta työkaverista. Tyyppi piinasi useita ihmisiä ja heitettiin lopulta firmasta ulos.
Paniikkihäiriöön sain aluksi cipralexia, joka meinasi tehdä minut itseni hulluksi. Minulle lääke ei sopinut yhtään. Sain sen yhdeksän päivän aikana, kun ko. lääkettä otin pahoja pelkokohtauksia, että sekoan ja hyppään parvekkeelta. Ne olivat hirveitä, todellisia tuntemuksia ja jouduin soittamaan äidilleni, vaikka olen aikuinen mies -30, että voiko hän vannoa etten hyppää. Olin aivan sekaisin.
Lääke vaihdettiin sepramiin, jonka jälkeen pahin tasoittui, muttei parantanut oloa. Pelkäsin kahden kuukauden ajan vuoropäivin töissä kahta asiaa: Joko vahingoitan työtovereita/läheisiä veitsellä eli pelkäsin sekoamista ja toisena vuoropäivänä pelkäsin aivohalvausta, koska kun sain sen paniikkihäiriökohtauksen Helsingissä eräässä kahvilassa, luulin todella kuolevani aivohalvaukseen. Olin rauhallinen, mutta hirvittävän peloissani. Se oli psyykettäni syvästi järkyttänyt kokemus, joka aiheutti sen etten pitkään aikaan halunnut lähteä kotoa minnekään. Lähdin, mutta pelkäsin joka päivä uutta kohtausta. Siinä meni parisuhdekin. Rakkaus ei näköjään kestä puolison sairastumista, mutta kaikki kiva otettiin naisen taholta riemulla vastaan.
No nyt tilanne on muuttunut. Lääkkeenä on zoloft-auttanut paljon paremmin minulle. Tukena rauhoittavana xanor. Tiedän, että xanorista varoitellaan bentsona yhtä sun toista, mutta se on lääkärin kontrollissa, samoin kuin siitä luopuminen ja MINULLA toimii. Olen terapiassa, koska paskaa on kasautunut vuosien varrella aika raskaasti ja sekin auttaa kuitenkin ajan kanssa.
Vahingoittamisen pelko ja aivohalvauksen pelko ovat huomattavasti hävinneet. Kova suru puolison menettämisestä ei. Sen sanon lohdutuksena sinulle, että paniikkihäiriön seurauksena, kuten väärän sopimattoman lääkityksen seurauksena, voi tulla sekoamisen pelkoa eli hallinnan menettämisen pelkoa ja aivohalvauksen pelkoa sekä kohtauksen uusiutumisen pelkoa, koska paha paniikkihäiriökohtaus ovat helvetin rankka kokemus. Terapeutti nimenomaan sanoi minulle ko. pelkojen johtuneen paniikkihäiriökohtaksen seurauksesta ja MINULLE väärän lääkkeen. Korostan tässä minulle-sanaa, koska muilla ne lääkkeet voivat toimia, enkä ala vastailemaan sellaisille, jotka mahdollisesti esittävät tietämättömiä vastaväitteitään.
Toivotan sinulle paranemista. Sekoamisen pelosta pääsee! Ja varmaa on sekin, että jos pelkää sekoavansa, ei sekoa. Se on vain äärimmäisen epämiellyttävää.

Juuh, niin on tuttua juttua kuulkaa!

Itellä iski ahdistuneisuushärö 1,5v. sitten. Oli paniikkikohtausta ja viikkojen ittaista syvää ahdistusta. Ne veitsiajatukset, saksiajatukset ym. iittyy hyvin selvästi tähän ahdistukseen.

Koko elon tunnelma oli silloin ku kauhuelokuvasta! Ikinä ei tiennyt, mitä nurkan takana odottaa! Hyi, puistattaa ajatuskin.

Vaikka olin jo silloin hakeuunut hoitoon, en tosiaan uskaltanut kertoa näistä jutuista KELLEKÄÄN. En edes ammattilaisille, jotka sitten myöhemin naureskelivat mulle, et olisit tietty voinut kertoa, ni oisit saanut kelan terapiatuen vähän helpommalla..

Noh, mulle nistä veitsihommista on sanottu, että ei ole merkki mistään psykoosista tai kroonisesta mielisairaudesta. Se on pakkoajatus - oire syvässä ahdistuksessa. Psykoterapeutin mukaan tää veitsikuvasto kertoo aggressiosta ja tukahdetusta vihasta.

Mullahan myös ripuli yhtenä keskeisenä oireena, johon terpeutti sitten huumorinaisena totesi, että kuulostaisi siltä, kun haluisit haistattaa paskat kaikille!

Tiedän todella mitä sekoamisen pelko on. Se on ollut mun elämässä ajatuksena läsnä ihan nuoruudesta asti. Tollasena aitona tunteena alkoi 1,5 vuotta sitten. Nyt olen itse cipralex-lääkityksellä, jota ajetaan parhaillaan alas. Käytännössä olen oireeton satunnaisia ahdistuksia huolimatta. Paniikiksi ne eivät enää ylly nykyään.

Paraneminen alkoi lääkityksestä, joka rauhoitti täysin seonneen ja stressaantuneen hermostoni. Elin kunnon lääkityksellä ensin puoli vuotta, jolloin palauduin normitilaan ja "unohdin" miellehtymät kohtauksista.

Sitten lääkitys vähennettiin ja kelan tukema psykoterapia alkoi. Siellä nyt availlaan 2krt/vko asioita elämästä.

Mun mielestä ehdoton avain on tämä:

Kun pelkäät tulevasi hulluksi, susta tuntuu että sun sisällä on pimeitä kohtia jotka on pelottavia. Ne ei ole sun hallinnassa, etkä näe sinne. Et ede tiedä mitä siellä on. Tiedät vaan, että välillä sieltä pääsee ulos jotain, joka näyttäytyy vietsiajatuksena esimerkiksi.

Terapian ideana on se, että tuota mustaa osaa aletaan avata. Se on pitkä prosessi eikä sinne pääse nopeasti. Mun kohdallani sieltä ei ole löytynyt mitään kammottavaa. Ainoastaan syrjäytettyjä tunteita ja ajatuksia jne. jotka olen painanut pois. Monia vääriä tulkintoja elämästä jne.

Kun pääset tilaan, jossa tuo musta osuus sisimmästäsi on avattu, ei sisällä ole enää mitään pelottavaa. Kaikki on läsnä ja kaikkea pystyy tarkkailemaan. Siellä vain ei ole enää mitään, mistä mitään pelottavaa voisi tulla.

Olen kyllä samoilla linjoilla ton puhumisasian kanssa. Vaikka en itse kenellekään silloin mitään kertonutkaan, niin paranemisprosessissa se on ollut mulle merkittävää, että olen lähipiirille pystynyt kertomaan noista kamaluuksista. Eikä kukaan ole niitä kauhistellut, vaan suhtautunut fiksusti.

Ts.

Avaa möykky - et voi pitää salaisuuksia itseltäsi
Älä pidä salaisuuksia myöskään muilta

Meikäläisillä varmaan aika usein kyse tukahdetuista tunteista. Mä olen nyt pyrkinyt siihen, että mitään tunteitani en jätä käsittelemättä itsessäni. Enkä myöskään ihmissuhteissani.

Sanomattajättämisestä, tuntemattajättämisestä ne patoumat syntyvät.

Vältä tabuja.

ÄLÄKÄ KOSKAAN RYHDY SIIHEN, ETTÄ PELOTTAVAN TUNTEEN TULLESSA PIILOTAT SEN JA YRITÄT OLLA SITÄ AJATTELEMATTA. Se kyllä voi onnistua hetken aikaa. Mutta se löytää sut vielä. Ja jos se silloin tulee ulos veitsiajatuksena, niin toivoisit kyllä että sen oikean asian olisit aikanas käsitellyt!!

usko, että sun kohdalla on kyse ihan paniikkihäiriöstä. Kannattaa psykiatrin kanssa keskustella, mutta yleensä agression ym taustalla on kyllä jotain muutakin, ja mahdollista, että sekoitat "kohtaukset" paniikkikohtauksiin... Enemmän joltain ns raivoperäiseltä kuulostaa. (Alkavat psykoosioireet? ) Itse sairastan paniikkihäiriötä, ja eipä ole tullut mieleen käydä muihin käsiksi, edes pahimman kohtauksen aikana. Kontrollimenettämisenpelon vuoksi sitä tekee korkeintaan jotain itselleen, jos kohtaus menee pahaksi.

minulla on ihan sama tilanne kun sinullakin.ei ole ollut kohtausta pitkiään aikaan mutta sekoamisen pelko on alitajunnassa kokoajan vahvasti läsnä.pelkään myös veitsiä pöydällä jos sekoan ja satun ottamaan sen ja huitaisen sillä jotakuta.olen miettynyt miten tästä pääsisi eroon.en uskalla enää harrastaa ampumistakaan kun pelkään että sekoan ja teen aseella jotain väärää.olen silti koitttanut miettiä miten pääsisin tästä eroon.en koe haliitsevani itseäni vaikka tosiasiassa ihmiset jotka pelkäävät vahingoittavansa toisia ovat epätodennäköisempiä tehdä niin.olen itse koittanut myös ajatella että miksi pelätä sellaista mitä ei tunne ei huomaa eikä edes tajua.You can spend minutes, hours, days, weeks, or even months over-analyzing a situation; trying to put the pieces together, justifying what could've, would've happened... or you can just leave the pieces on the floor and move the fuck on.” sanoi tupac shakurkin.pidä tämä mielessä ja tsemppiä:)!