kerronpa oman tarinani elämästä miehen kanssa jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Tapasimme vuosi sitten. Vaikutti ihan unelmamieheltä, niin kohtelias ja ihana. Epäilykset heräsivät huomattuani aivan tolkuttoman rahankäytön..
Pikkuhiljaa kävi ilmi että mies elää yli varojensa. Asiat kärjistyivät siihen että otin mieheni luottokortin pois ja hävitin sen.
Sitten raha-asiat vähän parantuivat.(vaikka velkaa onkin)
Pikkuhiljaa aloin sitten huomata että mies käyttää alkoholia reippaasti. Ei tarvitse paljoa juoda, niin käytös muuttuu.
Tunteet menevät niin laidasta laitaan, mua epäillään kaikesta..pettämisestä, valehtelusta, aivan kaikesta..syyllistämistä yms.
Selvinpäin ja hyvinä hetkinä mieheni on aivan ihana, kiltti ja rakastava.
Nykyään asumme yhdessä. Elämämme näyttää päällisin puolin täydelliseltä. On kaunis koti, kummallakin työpaikat, ja kaikki..
Mutta kukaan ei voi kuvitellakkaan todellisuutta. Kuinka rankkaa on, tuntuu että elämä on yhtä vuoristorataa.
Yhdellä hetkellä kaikki on hyvin, hetkenpäästä ei. Yritän nykyisin tehdä kaikkeni että välttyisin pahimmilta riidoilta mieheni kanssa.
En käy baareissa, näe ystäviäni, yleensäkkään käy missään(ettei tarvitse aina selitellä minne on menossa yms.)
Välillä tuntuu että olen vankina kodissani ja elämässäni. Käyn töissä, olen kotona ja yritän pitää mieheni tyytyväisenä, huolehtia että laskut tulee hoidettua yms, miehen psykiatrikäynnit, huolehdin että ottaa lääkkeensä(joka toinen päivä mies on sitä mieltä ettei ole millääntavoin sairas, eikä tarvitse lääkkeitä, eikä ole mitään ongelmia)Tuntuu että pitää huolehtia kaikesta..
Tiedän että tää on väärin, en mä voi huolehtia toisesta tollain ikuisesti.Mutta jos toista rakastaa, on vaikea luovuttaa.Yritän jaksaa, joka päivä. Nyt alkaa voimat olla viimeisillään.henkisesti aika lopussa. Olisi kiva kuulla muista ihmisistä jotka elävät samanlaisessa tilanteessa..varmaan helpottaisi kun saisi kuulla muittenkin elämästä, miten on selvitty yms...
[email protected]
Tapasimme vuosi sitten. Vaikutti ihan unelmamieheltä, niin kohtelias ja ihana. Epäilykset heräsivät huomattuani aivan tolkuttoman rahankäytön..
Pikkuhiljaa kävi ilmi että mies elää yli varojensa. Asiat kärjistyivät siihen että otin mieheni luottokortin pois ja hävitin sen.
Sitten raha-asiat vähän parantuivat.(vaikka velkaa onkin)
Pikkuhiljaa aloin sitten huomata että mies käyttää alkoholia reippaasti. Ei tarvitse paljoa juoda, niin käytös muuttuu.
Tunteet menevät niin laidasta laitaan, mua epäillään kaikesta..pettämisestä, valehtelusta, aivan kaikesta..syyllistämistä yms.
Selvinpäin ja hyvinä hetkinä mieheni on aivan ihana, kiltti ja rakastava.
Nykyään asumme yhdessä. Elämämme näyttää päällisin puolin täydelliseltä. On kaunis koti, kummallakin työpaikat, ja kaikki..
Mutta kukaan ei voi kuvitellakkaan todellisuutta. Kuinka rankkaa on, tuntuu että elämä on yhtä vuoristorataa.
Yhdellä hetkellä kaikki on hyvin, hetkenpäästä ei. Yritän nykyisin tehdä kaikkeni että välttyisin pahimmilta riidoilta mieheni kanssa.
En käy baareissa, näe ystäviäni, yleensäkkään käy missään(ettei tarvitse aina selitellä minne on menossa yms.)
Välillä tuntuu että olen vankina kodissani ja elämässäni. Käyn töissä, olen kotona ja yritän pitää mieheni tyytyväisenä, huolehtia että laskut tulee hoidettua yms, miehen psykiatrikäynnit, huolehdin että ottaa lääkkeensä(joka toinen päivä mies on sitä mieltä ettei ole millääntavoin sairas, eikä tarvitse lääkkeitä, eikä ole mitään ongelmia)Tuntuu että pitää huolehtia kaikesta..
Tiedän että tää on väärin, en mä voi huolehtia toisesta tollain ikuisesti.Mutta jos toista rakastaa, on vaikea luovuttaa.Yritän jaksaa, joka päivä. Nyt alkaa voimat olla viimeisillään.henkisesti aika lopussa. Olisi kiva kuulla muista ihmisistä jotka elävät samanlaisessa tilanteessa..varmaan helpottaisi kun saisi kuulla muittenkin elämästä, miten on selvitty yms...
[email protected]
Vastaukset 22
Vanhimmat
Hei epätoivoinen kotirouva..
Olen seurannut vuosia veljeäni, jolla on sama sairaus. Valittaen totean, että varmasti on rankkaa hänenkin vaimollaan koska on rankkaa katsella sivusta sisarenakin.
Hyvä ,että olet jotain tehnytkin asioiden eteen,mutta vaikea sanoa mitä vielä voisi muuta tehdä.Haluan vain ottaa osaa ja olisi hyvä jos olisi muitakin keskustelufoorumeita kuin netti.
Ehkä tämäkin auttaa, kun voi jollekin purkaa mieltään.Aina voi rukoilla apua Jumalaltakin, koska raamatussa sanotaan, että niinkuin on päiväsi on voimasi.Jaksamista sinulle.
Jos teillä on yhteistä aikaa takana vain yksi vuosi ei ole ollenkaan myöhäistä laittautua eroon vaikeasta elämänkumppanista. Miksi sinun pitäisi uhrautua ja kärsiä toisen sairauden vuoksi? Voin vakuuttaa että mitään ihmeparanemista näillä tapauksilla ei ole odotettavissa, vuosien myötä menee vain hankalammaksi.
Ajattele järkevästi ja terveen itsekkäästi vaikka se saattaa tuntua alkuun pahalta!
Miehesi ottaa alkoholia liikaa ja ajautuu todennäköisesti kierteeseen, josta ei selviä vähällä. Älä pilaa elämääsi. Et ole vastuussa miehestäsi. Älä pelkää yksinjäämistä, se on parempi kuin olla kahlehdittu alkoholistiin.
Arvosta itseäsi. Kysy itseltäsi mitä SINÄ haluat elämässäsi? Tuollainen mies voi auttaa vain itse itseään; olemalla selvinpäin. Surullista mutta totta. Kehoita valitsemaan; sinä tai alkoholi esim.? Toivon kummallekkin kuitenkin ymmärrystä ja voimia vaikeaan tilanteeseen.
T. tuttua touhua.
pois vastaavanlaisesta suhteesta poikamme täytettyä kolme vuotta. En halunnut, että hän näkee täysin järjetöntä käytöstä aika ajoin.
Pahimmillaan mies meni yötä päivää, minkä ehti, nukkui vaatteet päällä sen verran kuin nukkui. Pari kertaa joudiun toimittamaan hänet hoitoon Hesperian sairaalaan maanisen vaiheen vuoksi. Maanisessa vaiheessa hän ei ollut köyhä ei kipeä. Joi alkoholia ja käytti lääkkeitä yhtäaikaa ja sen seurauksena aivan sekopää.
Hänen ollessa masennuksen vallassa oli hänen kanssaan helpompi toimia.
En koskaan katunut lähdettyäni pois suhteesta.
Näyttää siltä että kun ei ole lääkitystä otettu säännöllisesti niin seuraukset on sen mukaiset ,oikea lääkitys ja oikein otettuna auttaa kyllä normaaliin elämään ,alkoholinkulutus on se vaikeampi asia , kun lääkkeitä ei voi ottaa silloin ja tilanne pahenee.Jos alkoholinkulutusta voisi vähentää ja lääkkeet ottaisi säännöllisesti niin asiat parantuisivat.Kannattaisi keskustella miehesi kanssa asiasta, jos aikoo elää toisen kanssa niin miehesi pitäisi ymmärtää miltä sinusta tuntuu , elämä on muuten liian rankkaa kun toisella on tuo sairaus.Silloin kun maniavaihe on päällä ei kontrolli pelaa raha-asioiden suhteen.Iselläni ei ole ongelmia asian suhteen kun on jämynä niin elämä alkaa sujua ,keskustelkaa asioista, kaikkea ei voi kestää..jos asiat painavat sinua liikaa kannattaa puhua asioista miehesi kanssa ,jos aiotte elää keskenänne.Tämä on vain minun mielipiteeni itse tiedät asiasi varmasti paremmin.
aivan samaa se on minunkin elämäni ollut viimeiset kaksi vuotta. mies on hoitovastainen bipo, joka tällä hetkellä psykiatrisessa sairaalassa manian takia..
käyhän lue tukiasema.net sivuilta kohtalotovereiden kokemuksia:
http://www.tukiasema.net/keskustelu/show.asp?id=16846&c=892&p=1&pm=1
itse olen tuonne kirjoitellut omista kokemuksista jonkin verran nimimerkillä "kuukulkija" (löytyvät loppupään sivuilta). Tuo palsta on ollut minulle aika hyvä henkireikä, siellä on kertomuksia elämästä bipon kanssa sekä hyvässä että pahassa. itse olen tehnyt oman päätökseni lähteä omasta suhteestani...
Hei
Kokemusta on kaksisuuntaista sairastavan puolison kanssa 18 vuotta, joten voi varmaan sanoa, että kokemusta on. Ensinnäkin, tilanteenne ei muutu varmuudella ennen kuin miehesi tunnustaa sairauden ja hyväksyy hoidon. Meillä siihen meni aikaa 10 vuotta. 10 vuoteen mahtuu paljon sekoilua, varsinkin maniajaksoja. Viimein laitoin miehen valitsemaan: joko hän menee käymään psykiatrilla tai minä lähden. (Naisen pinna on tunnetusti pitkä =) ...) No, valitsi ensimmäisen vaihtoehdon ja yllätys yllätys, sai heti diagnoosin lääkkeet. Se, miksi miehes käyttää alkoholia,johtuu juuri siitä, että helpottaa oloaan sillä kun ei käytä lääkkeitä. Ja alkoholin kanssa maniaa sairastavalla karkaa mopo käsistä. Mustasukkaisuuskin liittyy täysin maniajaksoon, koska itsellään on vauhti päällä ja sekoilee minkä kerkeää, epäilee myös toista. Meillä meni ehkä noin pari vuotta, kun aloitti lääkkeet, että elämä normalisoitui. Nyt puoliso on niin kuin kuka tahansa "normaali" ihminen, huolehtiva isä.Täytyy myöntää, että jos alussa oisin tiennyt, minkälainen elämä miehen kanssa tulee olemaan, olisin varmaan juossut karkuun. Mutta silti olen sitä mieltä, että kannatti taistella tämän suhteen eteen. Mielestäni sairaus tuo myös tietynlaista herkkyyttä, mieheni puhuu minulle todella avoimesti tunteistaan. Joka päivä sanoo rakastavansa minua. Joten vaikka olisi kyseinen diagnoosi, ei se automaattisesti tarkoita, että olisi jotenkin huonompi ihminen. Tätä sairautta sairastava tarvitsee rinnalleen vahvan ihmisen. Ei kenenkään vuoksi tarvitse uhrautua, jos ei halua, mutta jos toista rakastaa, ei sitä helpolla periksi anna. Jokaiselle on olemassa se yksi oikea ja sen kyllä tietää, jos se kohdalle osuu.
MIKSI teet ITSELLESI jatkuvasti pahaa?Ei ole kummankaan puolelta rakkautta/kunnioitusta jatkaa noin lapsellista yhteiseloa(toinen on äiti toinen lapsi).Lähde lätkimään mikäli terroristisi jatkaa samaa rataa jos ei ymmärrä missä mennään!!Tiedät kyllä etten olen väärässä, miksi kiusata molempia?Ainoa mitä voitte on puhua siitä MIKSI ette kasva aikuisiksi sekä puhua minkätähden miehesi käyttäytyy näin lapsellisesti(kuka uhkasi häntä lapsena jättämisellä).Voisin laittaa liirumlaarumia rakkaudesta jne.mutta jos yhtään ymmärsin haluaisit suhteenne kehittyvän myönteiseen suuntaan?Lopettakaa lapsena olo ja tulkaa aikuisiksi molemmat, se on ainoa mahd.pelastaa liittonne!
kommenttisi oli täysin absurdi ja osoitti vain ettei sinulla ole aavistustakaan mistä tässä on kysymys. urpo.
tiedän mistä puhun. siitä huolimatta vaikka ette kasvaisikaan aikuisiksi ja jatkatte toistenne henkistä kidutusta toivotan voimia ja kaikkea hyvää, koittakaa jaksaa.p.s.oonkohan minä sittenkin erkki????
Miksi ihmeessä vielä roikut tyypissä. Itses takia eroa mahdollisimman nopeasti ja tee senjälkeen selväksi että et ota minkään laista vastuuta kaverin hölmöilyistä.
Näillä bipoilla on tapana roikkua jonkun riippakivenä niin kauan kun vain joku sellainen löytyy johon voi ripustautua.
Sinulla ei ole mitään velvollisuutta toimia jepen hoitsuna tai lääkärinä. Kaverin on paras oppia ihan itse pitämään huoli itsestään ja myös sairaudestaan.
muuten läkähdyt ja liitto on pian karilla.Ellei suostu ottamaan lääkkeitä niin mania iskee takuu varmasti.
Olen itse samantyyppisessä tilanteessa. Tosin mieheni on narsisti ja alkoholisti, ei kaksisuuntainen persoona. Tosin noissa asioissa monet jutut on hyvin samanlaiset.
Itse olen tehnyt päätökseni: vuosi tätä kaikkea riittää mulle. Minua ei latisteta, eikä uhkailla enää hetkeäkään! Haluan oman elämän; en halua jatkuvia kontrollisoittoja tai -käyntejä, en menemisteni ja ystävieni tapaamisten rajoittamista yms.
Olemme molemmat työssä myös, vaikutamme varmaankin ulkopuolisten mielestä täysin ok-pariskunnalta, mutta totuus on toinen.
Olet ilmeisen väsynyt tilanteeseen.Mulla myös mies jolla sama diagnoosi mutta hän on itse rauhallisuus kun syö itse lääkkeensä ja suuttuu oikein jos kysyn onko ottanut.MIeheni on ihanan huolehtiva ja tekee kotihommia ja rakastaa elokuvia ja junnutoimintaa urheilun parissa.Meillä kerätään nenäliinoja yöpöydälle mutta tiedänpähän mistä niitä löytää kun nuha iskee.Niitä on siellä viikattuna noin 10 cm pino.Olen niitä kantanut roskiin mutta pian siinä on uusi pino.Mutta se on pieni asia.Huvittava lähinnä.Alkoholia ei ole lainkaan ei valehtelua eikä väkivaltaa.Minusta ne on luonnevikoja.Terapia vois auttaa..mutta elämäntaparemontti tekis hyvää.Voisitte päästä perhekuntoutukseen yhdessä.Sieltä saisitte tukea ja uusia ystäviä ja yhteistä tekemistä.Onko hänellä todettu se tauti.Minusta tuo kuulostaa adhd:lta.Tai tunne-elämän vauriolta.Hänen pitää sitoutua elämään tiettyjen rajojen kanssa ja ottaa myös vastuu sinusta tai sun on lähdettävä oman mielenterveytesi takia.Ei tuollaista kukaan jaksa.Se ei ole aikuistunut.Sä olet sille äitinä.Et vaimona.
Joo kuulostaa liian tutulta ja alkaa ahdistaa.Mulla oli samanlaista ja aivan samanlaista viimeiset kolme vuotta...exällä todettin 2 suuntanen mielia.häiriö ja narsismi..juostiin myös psykiatrisilla ja sairaalassa..pari kertaa elvytin sen ja muutamat kerrat ambulanssin soitto:(. Oma hyvinvointi unohtui ja elämä noin muutenkin..Jouduin hakemaan lääkityksen että jaksoin edes päivään asti ja illalla unilääke ettei vain ahdistellut koko yötä.Yritin yritin ja yritin.taistelin maailmaa vastaan..hain exälle apua ,itse en edes saanut..Kunnes eräänä päivänä en enää jaksanut ja oman pään valtasi ajatukset jotka ei sinne kuuluneet:(.Olin polttanut itseni loppuun,siinä sivussa tukenut exää,käynyt töissä,kuunellut syytöksiä ja enkä edes ehtinyt käsittelee oman ystävän kuolemaa,,joten hajosin ja sairaslomalla 3 viikkoa..Sitten vasta tajusin----nyt asun omillani ja mun oli vaan paKKO lähtee pois siitä avoliitosta..tuntui pahalta mut siinä olis ollu jo oma henki kyseessä.Eli toivon sulle voimia ja että asiat parantuu,mut en valitettavasti usko siihen:(-ÄLÄ MENETÄ ITSEESI!!!!
Olen elänyt suunnilleen samanlaisessa suhteessa 25 vee. /siis naimisissa sen aikaa) sitä ennen jo seurusteltiin... Aina uskoin, että tämä muuttuu paremmaksi, mutta eihän se muuttunut kuin vähäksi aikaa. Sitten taas kaikki sonta tuli silmille. Aina ajattelin: en koskaan eroa; syitä oli monia: lapset, taloudellinen tilanne, "rouvan" arvonimen menettäminen ym. ym. Kun sitten lähdin ja muutin 2 alaikäisen lapsen kanssa pois yhteisestä kodista, niin se oli tottakai äärettömän pelottavaa, mutta myös hirveän vapauttavaa. Enhän tietenkään olisi uskaltanut tätä tehdä, mutta mies kertoi, että hänellä on joku uusi tuttavuus,josta pitää huolehtia....../ja joka tulee meille asumaan)HUHHHUH Tätä ennen oli tapahtunut vaikka mitä... No lopulta exäni päätyi vankilaan, meillä lasten kanssa nykyään kaikki hyvin, sain viime viikolla kuulla, että hänellä on todettu 2-suunt. ma-häiriö. Toisaaalta helpotti, toisaalta kauhistutti (mitä kaikkea hän voikaan saada aikaan maanisella jaksolla)
Tunnen nahoissani tilanteesi. Vuosia kohdallani on tilanteessa kulunut peräti 21. kumpikin ollaan vielä hengissä. Parempaan suuntaan menossa, minäkin.
Miehelläsi on sairaus, josta hän ei tule paranemaan ja jonka kanssa hän ei ole sinut. Olette tunteneet vuoden verran.
Lähde äkkiä suhteesta, jätä hänet totaalisesti! Jos ensimmäisen vuoden aikana olet jo lujilla, tilanne ei tule paranemaan. Etkä ole hänen äitinsä, sinulla ei ole mitään velvollisuutta alkaa hoitajaksi.
Usein kaksisuuntaisista kehittyy myös alkoholisteja.
Eräs bipo kertoi alkaneensa seurustella naisen kanssa, joka aloitti seurustelun alusta alkaen käymään alkoholistien lasten/lähimmäisten ryhmässä. Vaikka mies ei silloin juonut ja oli raittiina vielä 3 v. Sen jälkeen kaikki kaatui, hän alkoi juoda ja mania iski. Hän jätti naisen. Kuinka sairas on ihminen joka suhteen alussa alkaa heti hakea apua itselleen, koska toisella on sairaus! En tarkoita nyt sinua, vaan sinulle tahdon tosissani sanoa, että älä kärsi enempää. Hanki itsellesi hyvä elämä, lopeta suhde vakavasti sairaan ihmisen kanssa, vaikka se vihlaisisi kuinka sydämestäsi.
Olen itsekin kaksisuuntainen enkä voisi ajatellakaan asuvani kenenkään terveen kanssa -se olisi liian rankkaa sille toiselle :D
Enkä ole edes ollut sairaalahoidossa... vaan lääkkeet ovat tehonneet tosi hyvin, mutta elämä on jatkuvaa epävarmuutta omasta tilasta.
Minä olen ollut mieheni kanssa 5v. ensimmäiset vuodet menivät juuri noin kuten kuvailit: syytöksiä, epäilyjä, turhia riitoja olemattomista asioista : en pettänyt, en valehdellut, lopetin tapailemasta ystäviäni ekana vuonna, vähitellen aloin harvakseltaan tapaamaan heitä uudelleen silloin kun jaksoin, oman henkisen hyvinvointini takia. Aloin olla henkisesti loppu. Aina mieheni kuitenkin kehui ja ylisti minua, mutta jos hän joi alkoholia, alkoi riidat ja syytökset. Kaiken huipuksi sain taakakseni myös miehen lapset. Miehelläni on ollut lääkitys parisen vuotta (kun vihdoin sain hänet uskomaan että hän tarvitsee hoitoa, diagnoosi masennus.)Nyt on mustasukkaisuus syytökset jääneet. Samoin miehen tunteet (lamaannuttaako lääkitys myös tunne-elämää?) Nyt riitelemme hänen lapsistaan. Tarvitsisin lomaa heistä, ja enemmän kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa, eikä mies ymmärrä sitä että olen henkisesti loppu lasten takia (ja vähän hänenkin).
Mies on alkanut käyttäytyä typerästi ja juoksee nuorten tyttöjen perässä.(Keski-ikäinen mies) (En tiedä yrittääkö tehdä minut mustasukkaiseksi vai mitä lie yrittää.) Olemme puhuneet myös avioerosta (silloin kun hän on juonut, hän yl. haukkuu minut ja puhuu erosta). Välillä tuntuu että ero olisi viisas ratkaisu. Pidän kuitenkin miehestäni, vaikka henkisesti on raskasta. Mutta minua huolestuttaa miten hän pärjäisi lastensa kanssa. (Unohtelee ja hukkaa tavaroitaan, pitäisi osata huolehtia lasten vaatteista, ruuista, koulunkäynnistä, laskuista (!) jne.)
Ja niinkuin itsekin totesit, kukaan ulkopuolinen ei voisi kuvitellakaan millaista meillä on kotona, ei edes lähimmät sukulaiset tiedä, vaikka ovat kuulleet miehen lääkityksestä.
Hei Nimimerkki.
Kehotan sinua hakemaan vertaistukea, omaisyhdityksistä,seurakunnissakin on myös jonkinlaista omaistoimintaa, mutta omaiset mielenterveystyön tukena on todella hyvä järjestö, jos asuinpaikkaasi lähellä on sellainen?,jossa voidaan antaa apua monissa kysymyksissä, helpottaa omaisen oloa, ja monasti ammattilaiset ihmiset osaavat myös neuvoa ,ja vertaistukea antavat monet omaisryhmät!Tietos siitä miten Sinä selviydyt! Siellä on ryhmiä, joissa voit saada vertaistukea, yksin ei kannata todella sinnitellä. On tärkeää pitää myös itsestään hyvää huolta! Miehesi varmaan ymmärtäisi omaisryhmässä käynnin? Vai mitä arvelet?
ter Omaisyhdistyksestä, helpotusta omaan elämään.
Itse sairastan kyseistä sairautta. Mieheni ei koskaan tarvitse huolehtia siitä, että syön lääkkeeni tai hänen ei tarvitse hoitaa minua kuin lasta. Kaikkea käytöstä ei voi selittä sairaudella. Kyllä minä itsestäni huolehdin, vaikka varmasti kanssani on aika ajoin vaikeaa elää. Luulen, että perhettä häiritsee eniten silloin, kun olen masentunut. Koko olemus on kuin surullisella haamulla, en jaksaisi sängystä nousta ja kiukustun helposti. Mutta kun mieliala on korkealla, niin kaikilla on hauskaa. En tuhlaa rahojamme, mutta tietysti jos joku rahasumma on, jonka voin käyttää(laskujen maksamisen jälkeen) niin kyllähän se menee vilauksessa. mutta energiaa on maniavaiheessa paljon. Sitä tekee kaikkea luovaa ja innostuu uusista asioista kovin. Mutta kyllä minulla järki ainakin sanoo, mikä on mahdotonta toteuttaa. Kyllä minä silti realisti olen, vaikka olenkin kaksisuuntainen.
Mutta minä olen vastuullinen. Se ilmeisesti kuuluu minun perusluonteeseeni. Ei kaksisuuntainen tarkoita välttämättä sitä, että on vastuuton. Olenkin mielenterveystoimistossa sanonut, että olenko Bibo ollenkaan, kun en pilaa läheisteni elämää tuhlaamalla kaikkea. Siellä sanoivat, että osa Biboista toimii näin, osa ei.
Tuntuu, että miehesi on mustasukkainen, jos et saa käydä missään. Liittyykö tämä sairauteen vai onko hänen luonteessaan muuten, sitä en pysty sanomaan. Mutta älä anna kaiken mennä sairauden piikkiin.
Kuuluu sairauteen, että välillä tuntee olonsa täysin terveeksi. Sitä elää niin hetkessä ja sopeutuu nopeasti kulloiseen mielialaan. Mutta kyllä minulle järki sanoo, että jos lopetan lääkkeen, niin hyvää siitä ei seuraa. Tosin täytyy sanoa, että alkuaikoina tein senkin virheen, kun en tuntenut sairauttani. Mutta en missään nimessä enää.
Silloin, kun on masentunut tuntuu siltä, että ei tästä voi millään nousta. ei ole mitään tulevaisuutta. Nousukaudessa sitä sitten ihmettelee, että miten olen koskaan voinut ajatella tuollaista. Tulevaisuus on valoisa ja kaunis.
En väitä, että tällaisen ihmisen kanssa on helppo elää. Mutta minut on kasvatettu vastuulliseksi, omaa järkeään käyttäväksi ja omaatuntoaan kuuntelevaksi ihmiseksi. Se, että sairastuin, ei poistanut minusta näitä.
Itse olin melkein samassa tilanteessa ja tuntui että tukehtua meinasi.Alkoholin tuoman "lisäjännityksen"tullessa kuvioihin oli vain pakko muuttaa pois.Vielä olemme yhdessä vaikka vähän väliä jompi kumpi eroa on tehnytkin.Pidä huoli ettei miehesi ala juomaan koska sitten peli on menetetty,se on sitten niin rankkaa henkisesti..Ystävät olisi hyvä pitää lähellä kun niitä kuitenkin tarvitsee..Voimia ja jaksamista.