Oon kirjotellu tänne aikasemminkin ja haluaisin nyt taas purkaa itseäni.
Nyt mulla on ollut aika paljon öitä, jolloin olen nukkunut ehkä juuri ja juuri 5 tuntia. Koulussa meinaa nukahtaa pulpetin ääreen. Olen kokoajan hyvin väsynyt ja vaikken nukkuisi päiväuniakaan, en saa illalla unta ennen puolta yötä. Äitini ehdotti sen johtuvan täysikuusta, mutta tätä on kestänyt jo n. 2 viikkoa putkeen. Ennen oli vain satunnaisia öitä, mutta silloinkin heräsin aamuyöstä, enkä saanut enää nukutuksi. Aamulla olo on, kuin olisi ihan pilvessä. Huimaa, oksettaa ja ennen kaikkea väsyttää. Monesti olen ajatellut lintsata koulusta, mutten ole vielä lintsannut.
Koulussa muutenkin alkanut mennä huonommin. En ole jaksanut viitata niin paljoa kuin ennen, kokeista tuli ennen ysiä ja kymppiä. Nyt kuutosesta kasiin. Vaikka luen kokeisiin, ei asiat tahdo jäädä päähän. Enkä jaksa edes lukea. Liikunta oli ennen todella lähellä sydäntäni. Nyt en jaksaisi tehdä mitään. En ole käynyt futistreeneissäkään kolmeen viikkoon, koska en jaksa raahautua minnekkään, minne ei olisi pakko mennä.
Kotona istun vain omassa huoneessani, enkä puhu kenellekkään ja sen vuoksi kukaan ei puhu minulle. Kotona en tykkää olla muiden seurassa, vieläkään. Jos isäni uudesta suhteesta olevat pikkusisaret (3v ja 4v) tulevat lähelleni, ahdistun ja lähden pois. Sama juttu äitipuolessa. Olen eristäytynyt. Vietän kaiket ajat kotonani omassa huoneessa koneella istuen tai epätoivoisesti kokeeseen lukien.
Pahoja tapoja on kertynyt lisää. Syön lääkkeitä yrittäen saada pääni sekaisin, muttei ole onnistunut, koska jostain syystä en kuitenkaan uskalla. Joka tapauksessa syön päivittäin kaksi särkylääkettä. Joko huvikseni tai oikeaan päänsärkyyn, jota minulla onkin lähes joka päivä. Joskus syön päivän aikana neljäkin 400mg särkylääkettä. Myös, jos näen, että joku nauraa, oletan heti, että hän nauraa minulle. Pelästyn pieniä kolahduksiakin. Epäilen myös puhumisiani (siitä olen keskusteluakin laittanut aijemmin). En luota enään siihen, mitä sanon. Vaikka oikeasti puhuisinkin totta, luulen, etten vain muista mitään, että olen tehnyt jonkin asian, jota en oikeasti ole tehnyt. Minulla on myös hinku juoda itsenu humalaan. En ole ikinä juonut alkoholia, mutta silti haluan juoda, vaikka aikaisemmin olen ollut niin paljon alkoholia vastaan. Minä myös viiltelen. En viillä syvältä, mutta tarpeeksi syvältä kumminkin, että se tuntuu ''hyvältä''. Sen takia yksi rakas ystäväni pelkää puolestani. Hän pelkää, että jonakin päivänä viillän liian syvältä ja osun valtimooni ja kuolen. Jotenkin en vain voi uskoa häntä. Tuntuu, etten voi uskoa enää ketään tai luottaa kehenkään.
Itken usein. Itken iltaisin itseni uneen. Itken kun herään aamulla. Itken matkalla kouluun. Itken koulussa (niin, ettei muut huomaa). Itken kotimatkalla. Itken kotona. Itken melkein koko ajan. Eilen illallakin itkin miltei 7 tuntia. Joskus on myös tilanteita, etten pysty itkemään vaikka haluaisin. Silmäni kostuvat usein.
Harkitsen itsemurhaa. Ajatus siitä pyörii päässäni joka päivä. Aamulla herätessäni, koulussa, kotona, kokoajan. Mielestäni kaikilla olisi parempi olla, jos minua ei olisi. Tunnen itseni lihavaksi, rumaksi, arvottomaksi luuseriksi, joka saa muille vain pahan olon aikaan ja valittaa joka asiasta. Tuntuu, ettei minulla ole syytä valittaa. Jollakin muulla voi olla asiat paljonkin huonommin kuin minulla ja minä vain valitan.
Saan myös välillä hengenahdistuksia ja ahdistuskohtauksia. Se on mielestäni noloa. En haluaisi, että kukaan saisi tietää niistä meidän koulussa, tai mistään tästä, jota teille nyt kerron. Pelkään, että minua aletaan kiusata, kuinka olen hullu ja vainoharhainen hoitoa tarvitseva idiootti.
Tätä on kestänyt n. 4-5kk. Käyn koulupsykologilla ja olen saanut lähetteen nuorisopsykiatriselle. Tämä on sairasta. Olen hokenut varmaan 2kk, kuinka en jaksa enää. En tajua, mitä elämällä on minulle enää annettavana. Ei yhtään mitään. Miksi siis olen täällä enää? Ehkä olisi parempi vetää kaapista rytmihäiriölääkkeet naamaan ja nukkua pois. Se olisi kaikkien kannalta paras vaihtoehto. Ei kukaan enää välitä paskan vertaa, miltä musta tuntuu...
Nyt mulla on ollut aika paljon öitä, jolloin olen nukkunut ehkä juuri ja juuri 5 tuntia. Koulussa meinaa nukahtaa pulpetin ääreen. Olen kokoajan hyvin väsynyt ja vaikken nukkuisi päiväuniakaan, en saa illalla unta ennen puolta yötä. Äitini ehdotti sen johtuvan täysikuusta, mutta tätä on kestänyt jo n. 2 viikkoa putkeen. Ennen oli vain satunnaisia öitä, mutta silloinkin heräsin aamuyöstä, enkä saanut enää nukutuksi. Aamulla olo on, kuin olisi ihan pilvessä. Huimaa, oksettaa ja ennen kaikkea väsyttää. Monesti olen ajatellut lintsata koulusta, mutten ole vielä lintsannut.
Koulussa muutenkin alkanut mennä huonommin. En ole jaksanut viitata niin paljoa kuin ennen, kokeista tuli ennen ysiä ja kymppiä. Nyt kuutosesta kasiin. Vaikka luen kokeisiin, ei asiat tahdo jäädä päähän. Enkä jaksa edes lukea. Liikunta oli ennen todella lähellä sydäntäni. Nyt en jaksaisi tehdä mitään. En ole käynyt futistreeneissäkään kolmeen viikkoon, koska en jaksa raahautua minnekkään, minne ei olisi pakko mennä.
Kotona istun vain omassa huoneessani, enkä puhu kenellekkään ja sen vuoksi kukaan ei puhu minulle. Kotona en tykkää olla muiden seurassa, vieläkään. Jos isäni uudesta suhteesta olevat pikkusisaret (3v ja 4v) tulevat lähelleni, ahdistun ja lähden pois. Sama juttu äitipuolessa. Olen eristäytynyt. Vietän kaiket ajat kotonani omassa huoneessa koneella istuen tai epätoivoisesti kokeeseen lukien.
Pahoja tapoja on kertynyt lisää. Syön lääkkeitä yrittäen saada pääni sekaisin, muttei ole onnistunut, koska jostain syystä en kuitenkaan uskalla. Joka tapauksessa syön päivittäin kaksi särkylääkettä. Joko huvikseni tai oikeaan päänsärkyyn, jota minulla onkin lähes joka päivä. Joskus syön päivän aikana neljäkin 400mg särkylääkettä. Myös, jos näen, että joku nauraa, oletan heti, että hän nauraa minulle. Pelästyn pieniä kolahduksiakin. Epäilen myös puhumisiani (siitä olen keskusteluakin laittanut aijemmin). En luota enään siihen, mitä sanon. Vaikka oikeasti puhuisinkin totta, luulen, etten vain muista mitään, että olen tehnyt jonkin asian, jota en oikeasti ole tehnyt. Minulla on myös hinku juoda itsenu humalaan. En ole ikinä juonut alkoholia, mutta silti haluan juoda, vaikka aikaisemmin olen ollut niin paljon alkoholia vastaan. Minä myös viiltelen. En viillä syvältä, mutta tarpeeksi syvältä kumminkin, että se tuntuu ''hyvältä''. Sen takia yksi rakas ystäväni pelkää puolestani. Hän pelkää, että jonakin päivänä viillän liian syvältä ja osun valtimooni ja kuolen. Jotenkin en vain voi uskoa häntä. Tuntuu, etten voi uskoa enää ketään tai luottaa kehenkään.
Itken usein. Itken iltaisin itseni uneen. Itken kun herään aamulla. Itken matkalla kouluun. Itken koulussa (niin, ettei muut huomaa). Itken kotimatkalla. Itken kotona. Itken melkein koko ajan. Eilen illallakin itkin miltei 7 tuntia. Joskus on myös tilanteita, etten pysty itkemään vaikka haluaisin. Silmäni kostuvat usein.
Harkitsen itsemurhaa. Ajatus siitä pyörii päässäni joka päivä. Aamulla herätessäni, koulussa, kotona, kokoajan. Mielestäni kaikilla olisi parempi olla, jos minua ei olisi. Tunnen itseni lihavaksi, rumaksi, arvottomaksi luuseriksi, joka saa muille vain pahan olon aikaan ja valittaa joka asiasta. Tuntuu, ettei minulla ole syytä valittaa. Jollakin muulla voi olla asiat paljonkin huonommin kuin minulla ja minä vain valitan.
Saan myös välillä hengenahdistuksia ja ahdistuskohtauksia. Se on mielestäni noloa. En haluaisi, että kukaan saisi tietää niistä meidän koulussa, tai mistään tästä, jota teille nyt kerron. Pelkään, että minua aletaan kiusata, kuinka olen hullu ja vainoharhainen hoitoa tarvitseva idiootti.
Tätä on kestänyt n. 4-5kk. Käyn koulupsykologilla ja olen saanut lähetteen nuorisopsykiatriselle. Tämä on sairasta. Olen hokenut varmaan 2kk, kuinka en jaksa enää. En tajua, mitä elämällä on minulle enää annettavana. Ei yhtään mitään. Miksi siis olen täällä enää? Ehkä olisi parempi vetää kaapista rytmihäiriölääkkeet naamaan ja nukkua pois. Se olisi kaikkien kannalta paras vaihtoehto. Ei kukaan enää välitä paskan vertaa, miltä musta tuntuu...
Vastaukset 6
Vanhimmat
On ehkä kliseistä sanoa, mutta älä luovuta. Ymmärtääkseni olet vielä todella nuori. Pystytkö kertomaan mikä tuo sinulle masentuneen olon. Onko jotain tapahtunut sinun elämässä? Tässä on kuitenkin oman elämäni laita tällä hetkellä. Melko sekavaa..
Olen itse elänyt koko lapsuuteni ja suurimman osan nuoruudestani mielikuvassa että elämä on helppoa. Muistan kuinka äitini aina varoitti kuinka katala se kuitenkin voi olla. Minusta hän oli vain liian pessimistinen. //en oikeastaan tiedä mikä on pointtini tässä asiassa, mutta haluan kuitenkin sanoa mitä minulla on mielessä.
Uskon että vaikeinta elämässä on luottaa ja uskoa itseensä. Minulla on monta asiaa minkä vuoksi tahdon elää, mutta siltikään en ole onnellinen. Tunnen yksinäisyyttä, ikävää, luottamuksen pettämistä, riittämättömyyttä. Haluan olla vahva, mutta en vain pysty siihen yksin. Toisaalta taas ihminen tulee aina olemaan yksin. Haluan uskaltaa tehdä päätöksiä elämässäni, mutta pelkään epäonnistumista, ja vajoamista vielä pahempaan olotilaan. Tiedän että elämässä pitää ottaa riskejä, mutta minusta ne kuuluvat vahvoille ihmisille.
Opiskelen tällä hetkellä toista vuotta yliopistossa. Jo ensimmäisenä vuotenani tiesin etten ole oikeassa paikassa. Mutta minulle on annettu se kuva että se on se oikea tie, oikea tie oikeanlaiseen elämään. Ja kuka senkin on saanut määritellä.
Olisin voinut lähteä ulkomaille, viettämään välivuotta. En tohtinut. Olisin voinut perua paikkani päästyäni kouluun, mutta tunsin silloin pettäväni vanhempieni odotukset. Eivät he ikinä sitä minulle ole toitottaneet, että mitä haluavat minun tekevän. Mutta kaksi sisartani, joiden koulun käynti ei mennyt ihan täydellisesti, olivat jo jotenkin pettäneet vanhempiemme odotukset. Olen saanut usein kuulla vanhemmiltani kuinka vanhemmat sisareni eivät jaksaneet käydä koulujaan loppuun. Ja minulle toisteltiin koko ajan, että muista sinä nyt ainakin käydä koulut kunnolla loppuun saakka. OPISKELE AHKERASTI! Tunsin..okeastaan tunnen että olen heidän ns. viimeinen toivo. Ylpeyden aihe. Aluksi se tuntui mairittelevalta. Mutta nyt kaikki menee vain alamäkeä!
Yliopisto opiskelu on todella yksinäistä puuhaa. Ainakin minulle koko ihmisympäristö muuttui. Ei ketään tuttua kasvoa. Vaikea sitä on sitten ystäviä hankkia, kun kaikki keskittyvät vain opiskeluun. On minulla muutama hyvä kaveri, joihin olen tutustunut, mutta heitäkään en näe kuin vain koulussa. Joskus harvoin sovimme että näemme vknloppuna. Ehkä heille riittää se vähä kanssakäyminen ihmisten kanssa, mutta minulle ei. Aloitin muutaman harrastuksen ensimmäisenä vuotenani. Tutustuin uusiin ihmisiin. Osa heistä oli todella mukavia, osasta sain sen käsityksen etten ollut tervetullut heidän ympyröihinsä. Kuinka ihmiset voivat olla ilkeitä toisiaan kohtaan. Olen vain niellyt suuttumukseni ja loukkaantumiseni, ja ollut kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä ei ollutkaan, ehkä tulkitsin heidän sanomisensa väärin. En tiedä! Olen aina varuillani kun olen heidän seurassaan. Useimmiten olen vain hiljaa. En haluaisi olla, mutta en osaa puhua samalla tavalla kuin he.
Olen muuttanut kauaksi kotikunnastani. En siis pääse joka vknloppu kotiin, kuten jotku onnelliset. Näen enää rakkaitani ehkä pari kolme kertaa vuodessa. Ihan liiian vähän. Mutta en halua pettää heidän odotuksiaan. Olen se viimeinen oljenkorsi, joka voi tuoda perheelle ns. kunniaa. Olen antanut heille väärän kuvan itsestäni. He luulevat minun olevan joku himo opiskelija (ainakin verrattuna sisariini) luulen että he(sisareni) luulevat minun ajattelevan heidän olevan huonompia, kuin minä. Se ei pidä ollenkaan paikkaansa.
Elämäni on melko sekaisin tällä hetkellä. En sano että asiani olisivat huonommin kuin kenelläkään muulla. Mutta tarpeeksi huonosti, että voin henkisesti pahoin.
Esitän aina puhelimessa kun äiti soittaa, että olen pirteä ja kouluhommien parissa. En halua tuottaa pettymystä. Silti haluan että joku voisi huomata andinkoni ja tukea minua. Tukea minä tarvitsen. Mutta en uskalla pyytää sitä, en halua pyytää sitä. En halua olla heikko.
Pitää jo tässä alussa pyytää anteeksi sitä että en osaa pilkkusääntöjä tai muita vastaavia..
Minulla on lähipiirissä monia immeisiä jotka ovat kärsineet vakavasta masennuksesta. Suurin osa on joutunut käymään terapiassa ja puolella on masennuslääkkeet se mikä noita kaikkia ihmisiä yhdistää on se että ne on ihan normaaleja
Ja jos kukaan sinua alkaisi siksi kiusaamaan että sinulla menee nyt vaikeasti niin täytyisi kyseisellä henkilöllä olla aika paljon virtsaa aivoissa..
Tällä hetkellä sinusta tuntuu siltä että elämässä ei ole enää mitään, mutta pitää myös ottaa huomioon että kun mieli on terveessä tilassa se ei ajattele noin.
Elämä loppuu joskus kuitenkin joten on aika turhaa päättää se ennen aikojaan.
Eikä se olisi kenenkään kannalta paras vaihtoehto, satuttaisit siinä vain ihmisiä jotka ei sitä ansaitse.
Toivon ettei tämä viesti onnistunut pahentamaan oloasi tai mitään minun ajatuksenjuoksuni ei vain aina ole niin selvää..
Pointti on kuitenkin se että apua on olemassa ja saatavilla tuo olo ei kestä ikuisesti
se voi aiheuttaa hitaasti kehittyvän myrkytyksen joka aiheuttaa juuri tällaisia oireita.
Lue asiasta lisää blogissani. Lokakuun arkistossa on pari juttua oireista.
http://qmies.blogit.fi
Asiat eivät oikeasti ole niin huonosti kun sinusta nyt tuntuu.
Vakavia ongelmia sinulla kyllä selvästi on,
mutta kunhan pääset sinne nuorisopsykiatriselle niin varmasti niihin voidaan siellä vaikuttaa.
Tärkeää on ettet käytä lääkkeitä väärin, tai alkoholia,
asiat alkavat menemään vaan hyvin paljon huonompaan suuntaan silloin.
Ne särkylääkkeet eivät sekoita päätäsi mutta
sekoittavat elimistöäsi ja tekevät vaurioita.
Koululla nyt ei ole niin väliä miten se menee,
tärkeintä on nyt vain se ettet vahingoita itseäsi enää.
Kirjoituksesi on paljonpuhuva ja selkeä. Ota se mukaasi ensi kerralla psykologille mennessäsi. Hän on puolellasi, hän auttaa sinua. On tärkeää, että hän tietää tilanteesi. Et jaksa enää odottaa, tarvitset jo heti hoitoa. Kun on oikein paha olo, voi mennä suoraan päivystykseen, milloin vain, vaikka yöllä.
Tuntuu, että olet kodissasi kuin "liikaa". Kukaan ei välitä, ketään ei kiinnosta. Kun on satutettu, kun tuntee itsensä hylätyksi, haluaa vetäytyä yksinäisyyteen. Kun itkeminen on kielletty, kun sitäkin halveksitaan, ei tahdo, että kukaan näkee. Muista, että olet väärin kohdeltu. Ei ole sinun syysi, etteivät vanhempasi välitä sinusta. Silti on heidän tehtävänsä ja vastuunsa huolehtia ja välittää.
Hei. Mainitsit kirjoituksen alussa äitisi. Mitä jos kertoisit hänelle murheistasi. Pyydä, että hän halaa sinua. Ajattele!, miten hän sinua rakastaa, vaikka ei ehkä osaisikaan aina ilmaista sitä. Se on joskus meille kaikille niin vaikeaa.
Ja isäsikin välittää, vaikka hänellä uudesta liitosta sinua pienempiä lapsia olisikin. Hän ei ehkä ymmärrä, että sinäkin tarvitset hänen rakkauttaan. Kerro se hänelle! Hänellä on oikeus tietää ja velvollisuus auttaa!
Elämä on ihanaa, kun sille antaa vain mahdollisuuden. Periaatteessa kaikki se mitä kerroit liittyy ihan normaaliin kasvamiseen. Olen joskus kauan sitten kokenut ihan samanlaisia tuntemuksia. Muistan, miten kaikkein eniten helpotti, kun lähdin lenkille ja katselin tähtitaivasta. Niistä on yksi meistä varattu meistä jokaiselle. Sinullakin on tähtesi! Lennä mielikuvituksesi raketilla avaruuteen ja unohda kaikki. Tyhjennä pääsi joka ikisestä ajatuksesta. Silloin saat illalla unen päästä kiinni. Sitäpaitsi ulkoilu on parasta unilääkettä.
Mitään pahaa et ole tehnyt, eikä sinun tarvitse tuntea häpeää tai syyllisyyttä. Eihän sun ole pakko edes kertoa "kaikkia" ajatuksiasi kenellekään. Nehän ovat sinun omiasi!
Vaikka miten pahalta tuntuisi, huomenna voi jo elämä hymyillä. Ja hymyilee se!