Kyllä se on tämä nykyaika mennyt eristäytyväksi. Kaikki on vaan omissa bunkkereissaan ja omissa perheyksiköissään. Sukulaisetkaan eivät enää nykyään pidä mitään yhteyttä. Ei välttämättä tiedä onko elossakaan enää. Toisilla ei ole perhettäkään, ovat vaan yksin ja katselevat seiniä.
Vielä 80- luvulla sukulaiset pitivät yhteyttä, saattoivat käydä kylässäkin. Nykyään ei edes soiteta. On pelit ja vehkeet, kännnykät ja tietokoneet on huippuluokkaa. Kaikilla on kännykät mutta eristäytyminen vain kiihtyy.
Jos jotain ihmistä tervehtisi jossain ostoskeskuksessa niin hulluna varmaan pitäisivät.
Se ei ole soveliasta suomalaisessa kulttuurissa.
Hississä ei missään tapauksessa voi sanoa mitään.
Kaikki on niin yksityistä ja muilta suljettua.
Kerran luin jonkin olisiko ollut Douglas Cooperin kirjan mutta kirjan nimeä en muista. Että epäsosiaalisuus on juuri pahasta. Itsekin syyllistyn tähän mitä suurimmassa määrin, johtuen perusluonteesta. Joskus tämä yksinäisyys kyllä saattaa nyppiä.
Se on hyvä asia että on ihmisten kanssa tekemisissä. Hulluksihan sitä tulee jos ei ole mitään ihmiskontakteja.
Siinä Douglas Cooperin kirjassa (kirjan nimi saattoi olla "Uskalla elää") sanottiin että eristäytyminen on todellisuudessa rakkauden puutetta eli siis toisinsanoen itse ymmärtäisin että pahuutta. Se on kova väite varsinkin kun itse harrastan juuri hyvyyden opiskelua. Että kun eristäydyn niin olenkin paha. Ehkä se kirja oli hieman liian radikaali. Ei ihmisen perusluonnetta voi muuttaa, mutta aihe on kyllä mielenkiintoinen.
Harrastusten kautta ehkä voi tutustua ihmisiin.
Pitää olla jotain yhteistä tekemistä ihmisillä muuten ei tule yhdessäoloa.
Mitä kommentoitte?
Vielä 80- luvulla sukulaiset pitivät yhteyttä, saattoivat käydä kylässäkin. Nykyään ei edes soiteta. On pelit ja vehkeet, kännnykät ja tietokoneet on huippuluokkaa. Kaikilla on kännykät mutta eristäytyminen vain kiihtyy.
Jos jotain ihmistä tervehtisi jossain ostoskeskuksessa niin hulluna varmaan pitäisivät.
Se ei ole soveliasta suomalaisessa kulttuurissa.
Hississä ei missään tapauksessa voi sanoa mitään.
Kaikki on niin yksityistä ja muilta suljettua.
Kerran luin jonkin olisiko ollut Douglas Cooperin kirjan mutta kirjan nimeä en muista. Että epäsosiaalisuus on juuri pahasta. Itsekin syyllistyn tähän mitä suurimmassa määrin, johtuen perusluonteesta. Joskus tämä yksinäisyys kyllä saattaa nyppiä.
Se on hyvä asia että on ihmisten kanssa tekemisissä. Hulluksihan sitä tulee jos ei ole mitään ihmiskontakteja.
Siinä Douglas Cooperin kirjassa (kirjan nimi saattoi olla "Uskalla elää") sanottiin että eristäytyminen on todellisuudessa rakkauden puutetta eli siis toisinsanoen itse ymmärtäisin että pahuutta. Se on kova väite varsinkin kun itse harrastan juuri hyvyyden opiskelua. Että kun eristäydyn niin olenkin paha. Ehkä se kirja oli hieman liian radikaali. Ei ihmisen perusluonnetta voi muuttaa, mutta aihe on kyllä mielenkiintoinen.
Harrastusten kautta ehkä voi tutustua ihmisiin.
Pitää olla jotain yhteistä tekemistä ihmisillä muuten ei tule yhdessäoloa.
Mitä kommentoitte?
Vastaukset 6
Vanhimmat
bonjohnson(at)suomi24.fi
Kuka on Bonjohnson?
Asuin kolme vuotta Helsingissä, ja siellä ihmiset heittivät sanan pari bussipysäkillä. Kerran eräs kovia kokemut mies kertoi elämäntarinansa muutamana aamuna bussia odotellessa. Joensuussa ihmiset jutustelivat tuntemattomille kaupassa, torilla, ravintoloissa ja missä hyvänsä. Asuin siellä vuoden. Tapereella oli vähän myrtsimpää. Asuin siellä vajaan vuoden. Iisalmi oli ihan hanurista, kuten Raumakin. Hämeenlinna ja Lahti ovat ihan kelvollisia. Nyt asun maalla, ja lähinaapurissa asuu mölöjä.
Yhdistystoiminnoissa tapaa ihmisiä. Itse käyn pari kertaa kuukaudessa eläinsuojeluyhdistyksen kirppiksellä. Siellä kaikenikäiset ihmiset juttelevat, jos ei ole itse tuppisuu. Kaupan kassojen pitää olla ystävällisiä, ja heitä voi testata selittämällä asiaansa vähän enemmän, kuin on tarpeen. Junassa istun usein tuntemattoman ihmisen viereen, ja katson, kuinka tämä suhtautuu tuntemattomaan jutustelijaan. En välttämättä kaipaa juttuseuraa, mutta on ihan kiintoisaa opiskella ihmisiä. Hyvin iäkkäät ihmiset ovat yleensä ystävällisimpiä.
Minä en ole kovin sosiaalinen tyyppi, enkä kaipaa tiiviitä kaveripiirejä, mutta löydän aina juttuseuraa, jos olen turinatuulella. Kaupan kassat, siivousfirman vierailevat työntekijät ja junamatkustajat riittävät minulle aivan hyvin.
"Jos jotain ihmistä tervehtisi jossain ostoskeskuksessa niin hulluna varmaan pitäisivät.
Se ei ole soveliasta suomalaisessa kulttuurissa.
Hississä ei missään tapauksessa voi sanoa mitään. "
Oletko kokeillut? Ei kannata tietenkään huutaa kauppakeskuksen pääovelta kaikille hyvää päivää, mutta yksitellen jokiselle kassalle ja myyjälle silmiin katsoen. Hississä voit tehdä tutkimuksen siitä, ovatka naapurit oikeasti mörköjä vai ei. Ehkei tuttavallisuus olekaan niin sopimatonta, kuin äkkiseltään vaikuttaa.
Ihmismäärän kasvaessa yhteisöllisyys vähenee. Ihmisiä kuhisevassa kaupungissa ei tarvitse pohtia mainettasi koska tuskin tapaat kohtaamiasi ihmisiä uudelleen.
Kyläyhteisössä tunnet ihmiset paremmin ja on aikas fiksua noin ylipäätään tervehtiä puolituttujakin. Ryhmäpaine vaikuttaa tehokkaammin käytökseen.
Mielestäni Douglas Cooper on väärässä väittäessä tilannetta rakkaudettomaksi. Sosiaalipsykologiassa ja sosiologiassa yllä kuvaamani tilanne on varsin tuttu.
Älä syyllistä itseäsi. Meitä ihmisiä on monenlaisia, ujoja, sisäänpäin kääntyneitä flegmaatikkoja ja sitten taas reippaita sekä puheliaita.
"Hississä ei missään tapauksessa voi sanoa mitään."
Kyllä voi. Hiljaisuus tuntuu kiusalliselta, kun ollaan niin lähekkäin. Jos aurinko paistaa, niin tokaise hississä, että "vihdoinkin paistaa aurinko, ihan silmiin sattuu".
Itse kerran möläytin hississä, kun se täyttyi ja täyttyi, että "Tämähän on oikein tilaihme".
Kerran taasen yksi herra sanoi: "Aika tuntuu pyshätyvän hisseissä, kun on niin hiljaista". Siitä syntyy hieman jutun juurta ja jos kohdalle sattuu oikein mukava ihminen, niin mikäpä estää vaikkapa kaffeella käyntiä.
monesti ahistavan hiljasta, mut kaverin kans kerran nizzassa hississä ollessa rikottiin tää hiljaisuus aika perusteellisesti. Meidän lisäksi hississä oli kaks poikaa. Sielä hississä oli ihan järkyttävän hiljasta, kaikki vaan tuijotteli seiniä ja lattiaa. Toinen näistä pojista jäi eka pois. Ja kaamea hiljaisuus vaan jatkui. Sit satuin kattomaan kaveriani siinä vastapäätä ku se yritti pidätellä naurua ja silloin tapahtui totaalinen repeäminen.. Me kumpiki alettiin nauraa ihan hulluna ja naurettiin se koko loppumatka, eikä me pystytty lopettamaan.. Tää poika varmaan luuli meitä vähän kajahtaneiksi. Mutta oikeesti tuollaset on tosi ahistavia hetkiä ku kaikki on kuitenki suht. ahtaassa tilassa lähekkäin ja kaikki tuijottaa vaan lattiaa ja hiljaisuus on niin painostava et hyvä jos uskaltaa yskästä. Sit jos päästää jonku äänen niin kaikki tuijottaa sua eka puoliminuuttia jonka jälkeen kauhea hiljaisuus jatkuu. Sit jos alat vaikka kaivamaan laukkua tai laittamaan huulirasvaa niin kaikki päät taas kääntyy tuijottamaan sua.
Everything's amazing, nobody's happy...
On se jännä et kaiken tämän tekniikan keskellä ihmiset on enemmän yksin kuin ikinä.