Tällaista aihetta täällä kyselen että kuka teistä arvostaa itseään melkeinpä vain työn kautta, sen kautta että tekee aina jotakin?
Itselläni on hirveän syvällä tuollainen ajatus enkä pysty siitä luopumaan miltään tasolta. Toisaalta pelkään koska ei mielestäni ole täysin tervettä pitää itseä arvossa vain työn kautta vaikka ihminen tietysti haluaa kaikenmuun elämän lisäksi tehdä jotakin työtä.
Tarkoitan tuolla kuitenkin sitä että siitä voi helposti tulla itselle liian raskas taakka että sairastuu myöhemmin juuri esim. työuupumukseen tuon vuoksi.
Mistä löytää sellainen raja ettei peilaisi aina itseä sen kautta minkä verran mitäkin teen ja kuinka pitkälle olen edennyt opiskeluissa/työssä?
Huvittavaa tässä on se ettei minua haittaa minkä verran muut tekevät, koska se on mielestäni jokaisen ihmisen oma asia. Enkä tuomitse ihmisiä sen mukaan miten he ovat menestyneet koulussa tai työssä, ovatko työssä jne. niinkuin ei varmaan moni muukaan järkevä ihminen. Jokaisella kun on aina omat syynsä miksi on jossain elämäntilanteessa. Mutta itseltäni en pysty millään hyväksymään sellaista.
Miten siis voisin oppia ja saada itsestäni ulos sitä "sekopäisyyttä" että aina pitää tehdä jotakin?
Itselläni on hirveän syvällä tuollainen ajatus enkä pysty siitä luopumaan miltään tasolta. Toisaalta pelkään koska ei mielestäni ole täysin tervettä pitää itseä arvossa vain työn kautta vaikka ihminen tietysti haluaa kaikenmuun elämän lisäksi tehdä jotakin työtä.
Tarkoitan tuolla kuitenkin sitä että siitä voi helposti tulla itselle liian raskas taakka että sairastuu myöhemmin juuri esim. työuupumukseen tuon vuoksi.
Mistä löytää sellainen raja ettei peilaisi aina itseä sen kautta minkä verran mitäkin teen ja kuinka pitkälle olen edennyt opiskeluissa/työssä?
Huvittavaa tässä on se ettei minua haittaa minkä verran muut tekevät, koska se on mielestäni jokaisen ihmisen oma asia. Enkä tuomitse ihmisiä sen mukaan miten he ovat menestyneet koulussa tai työssä, ovatko työssä jne. niinkuin ei varmaan moni muukaan järkevä ihminen. Jokaisella kun on aina omat syynsä miksi on jossain elämäntilanteessa. Mutta itseltäni en pysty millään hyväksymään sellaista.
Miten siis voisin oppia ja saada itsestäni ulos sitä "sekopäisyyttä" että aina pitää tehdä jotakin?
Vastaukset 8
Vanhimmat
ei hän tarvitse mitään peilatakseen itseis-arvoaan?Jos itsettuntonto on taas laskennut jostain syystä,kannattaisi hakea älykästä fiksua seuraa työn ohella,jolloin itseis-arvon luulisi nousevan helpommin? Voi myös kokeilla vaikka byrögraatein,kunka älykästä kyseinen seurapiiri on,ja shekata hieman paikkaansa siinä?
johtuu juuri minusta itsestäni, typerästä päästäni. Seura on kyllä fiksua porukkaa ja itse teen itselleni ongelmia kun ajattelen niin.
Voi kun siitä ongelmasta pääsisi eroon vain sormia napsauttamalla!
Sadistinen ympäristön ilmapiiri saa ihmisen arvostamaan itseään vain työn kautta. Ihminen, joka arvostaa itseään vain työn kautta, elää sadistisessa ympäristössä ja on sen esimerkistä ottanut itselleen sadistisen asenteen itseään kohtaan.
Vanha tiukan uskovainen yhteiskunta on saanut uuden muodon työyhteiskuntana. Molemmat ovat samaa sadomasokismia.
Jos kellastunut olisi elänyt 1800-luvulla, ei hän saarnaisi yhteiskunnan elättinä olemisesta, vaan siitä, ettet käynyt eilen aamulla kirkossa kuulemassa saarnaa, vaikka muut kävivät.
-
"ritalin" kirjoitti:
"... Jos kellastunut olisi elänyt 1800-luvulla, ei hän saarnaisi yhteiskunnan elättinä olemisesta, vaan siitä, ettet käynyt eilen aamulla kirkossa kuulemassa saarnaa, vaikka muut kävivät..."
Tuo on samanlaista tyhjää spekulointia kuin ovat oleet kaikki muutkin esittämäsi teoriat.
järkeä jutustasi nimittäin minä olen kasvanut erittäin uskonnollisessa kodissa ja ympäristössä. Suoraan sanottuna minusta yritettiin väkisin tehdä toisten klooni, mutta eivätpähän onnistuneet ainakaan joka asian kohdalla. Eli vielä minussa on jäljellä noita jäänteitä eli olen ottanut sadistisen asenteen itseäni kohtaan! =)
Minun lapsuudessani, ja olen vielä nuori aikuinen, tultiin sanomaan silloinkin miksi en ollut uskonnon järjestämissä seuroissa yms. ettei sitä tarvitse mennä edes sinne 1800-luvulle!=)
Ja sama meno siellä jatkuu edelleen.
Minä arvostan itseäni ja muita arvojen perusteella... moraali, käytös jne.
Ei ihmisen itseisarvo riipu työn määrästä tai suorituksesta. Vaikka ei tekisi yhtään tuntia palkkatyötä ihminen on arvokas, Jumalan luoma ainutlaatuinen yksilö täällä maailmassa: tärkeä palapelin osa iankaikkisessa suunnitelmassa. En tiedä, miten sinulle on tuollainen ylikorostunut työnarvostuksen asenne muodostunut. Ovatko vanhempasi eläneet ja ansainneet paikkansa työn kautta. Sinunlaiselle olisi varmaan suuri onnettomuus joutua työttömäksi tai työkyvyttömäksi. Itse ajattelen, että monesti työtön tai eläkkeellä oleva voi tehdä yhteiskunnalle ja ihmiskunnalle paljon enemmän kuin jossakin varsinaisessa työssä käyvä. Varmaan asenteesi kaipaa uudelleen arviointia niin kuin jo itse olet ounastellutkin. Myös loppuunpalaminen vaanii kaltaisiasi, koska koskaan ei koe suorittaneensa tarpeeksi.
mottoni on:"Teen työtä elääkseni, en elä vain tehdäkseni työtä"!
Työn arvostus on Suomessa jotenkin sairaalloista ja on periytynyt meille paitsi luterilaisuudesta, niin myöskin sodan jälkeisen sukupolven raadannasta!
Olen huomannut, että työtkin sujuvat paremmin kun ei "niuhota" liikaa, vaan tekee asiat pyyteettömästi, hymy huulilla - ts. ei odota muuta kuin oman arvostuksensa työtään kohtaan!