Aika pimeää on jatkuvasti, ulkona sataa ja oon yksin. Päivä tuli ja meni ja sama tyhjä tunne vaan jäytää. Aina näinä kolkkoina talvi-iltoina muistelen mennyttä aikaa.
Kun olin pieni niin isäni kuoli pois. Se oli vaikea paikka pitkään elämässäni sillä olinhan vasta muutaman vuoden vanha. Äitini otti asian myös raskaasti ja joutui hoitoon. On siellä ollut jo kauan ja silloin tällöin tapaan häntä.
Jouduin pienenä sijoitukseen ja minulla ei oikeesti ole ollut biologisia vanhempia turvanani elämäni aikana. Oli pakko alkaa kovettaa itseä. Oli pakko pärjätä. Onneksi sain sentään kauneutta ja erään kerran sitten tieni vei ekan kerran sänkyyn miehen kanssa. En oikein siitä pitänyt, mutta jospa näin selviäisin elämässäni eteenpäin ja joskus saisin nauttiakin elämästä.
Kenties ostaisin kauniita huonekaluja ja asuisin hienosti arvostetulla asuinalueella. Jospa saisin itselleni joskus poikakaverin. Ehkäpä saisinkin ja hän varmaankin sitten pitäisi minusta huolta, ehkäpä.
Tänäänkin olin opiskelemassa ja saan vielä joskus hienon ammatin. Kyllä tässä "ammatissa" tienaa tosi hyvin ja opiskelut tulee rahoitettua ja aina silloin tällöin pääsee ulkomaillekin nauttimaan kauniista auringonpaisteesta ja saa helliä itseään. Niin ja tietysti poikakaverin kanssa.
Niin, taisin haaveilla vähän liikaa huolehtivasta poikakaverista. Nythän minulla on sellainen, mutta ei kuitenkaan kuten eilisessä teevee ohjelmassa "unelmien poikamies" vaan mies joka tekikin minusta kauppatavaraa. Yhteisesti nämä rahat jaamme, mutta voisiko sittenkin olla toisin? Onkohan tämä sittenkään ihmisen elämää ja kuinka kauan täällä tätä jaksan? Olisiko parempi karata vai mitä teen?
Itsekin joskus mietin, että tarvitsenko joskus myös hoitoa kuten lähipiirissäni on käynyt ja onkohan mieheni ihan normaali? No, kyllä kait näistä ajatuksista taas pääsen yli ja tuleehan se huominen päivä, jos tulee..........
Kun olin pieni niin isäni kuoli pois. Se oli vaikea paikka pitkään elämässäni sillä olinhan vasta muutaman vuoden vanha. Äitini otti asian myös raskaasti ja joutui hoitoon. On siellä ollut jo kauan ja silloin tällöin tapaan häntä.
Jouduin pienenä sijoitukseen ja minulla ei oikeesti ole ollut biologisia vanhempia turvanani elämäni aikana. Oli pakko alkaa kovettaa itseä. Oli pakko pärjätä. Onneksi sain sentään kauneutta ja erään kerran sitten tieni vei ekan kerran sänkyyn miehen kanssa. En oikein siitä pitänyt, mutta jospa näin selviäisin elämässäni eteenpäin ja joskus saisin nauttiakin elämästä.
Kenties ostaisin kauniita huonekaluja ja asuisin hienosti arvostetulla asuinalueella. Jospa saisin itselleni joskus poikakaverin. Ehkäpä saisinkin ja hän varmaankin sitten pitäisi minusta huolta, ehkäpä.
Tänäänkin olin opiskelemassa ja saan vielä joskus hienon ammatin. Kyllä tässä "ammatissa" tienaa tosi hyvin ja opiskelut tulee rahoitettua ja aina silloin tällöin pääsee ulkomaillekin nauttimaan kauniista auringonpaisteesta ja saa helliä itseään. Niin ja tietysti poikakaverin kanssa.
Niin, taisin haaveilla vähän liikaa huolehtivasta poikakaverista. Nythän minulla on sellainen, mutta ei kuitenkaan kuten eilisessä teevee ohjelmassa "unelmien poikamies" vaan mies joka tekikin minusta kauppatavaraa. Yhteisesti nämä rahat jaamme, mutta voisiko sittenkin olla toisin? Onkohan tämä sittenkään ihmisen elämää ja kuinka kauan täällä tätä jaksan? Olisiko parempi karata vai mitä teen?
Itsekin joskus mietin, että tarvitsenko joskus myös hoitoa kuten lähipiirissäni on käynyt ja onkohan mieheni ihan normaali? No, kyllä kait näistä ajatuksista taas pääsen yli ja tuleehan se huominen päivä, jos tulee..........
Vastaukset 15
Vanhimmat
puhua pehmeitä.
Lasse Heikkilän laulun sanoin:
Rakas Isä taivahan katso puoleen surevan,
ilahduta ihmislapsen masennettu mieli.
Suothan soiton suloisen luokse alakuloisen.
Jostakin nyt lennätä jo sinne satakieli.
Kun ulvoo sieluissamme liian kylmät tuulet,
kun hiipuu huulillemme virsi voimaton,
tiedämme, että Sinä kuiskaukset kuulet,
pois pyyhit synkät pilvet tieltä auringon.
Kuin tuon luin, aloin vetistellä. Piti käydä heti kusella.
Sävellä nyt sellainen kappale, ettei tarvitse viuluun kusta, ennen kuin menee nuottiesi mukaan!
Satusetä aloitti joulusadun itselleen jo adventttiaikana. Sepustuksesta puuttuu vain Hyvä Haltija, ja tietysti piparkakut. Ehkä ensi jouluksi saamme kuulla onnellisen lopun. Kiitos, ei mieluummin ennen sitä!
eipä sinunkaan autoutesi ole mikään varsinainen läpihuutojuttu.
Noinko paljon arvostat elämää,sinun omaa ainutkertaista lahjaa, omaa elämääsi.Häpeä!
Kun jatkat paskan äijän kanssa, huoraat talouteen
tuloja ja omat haaveesi valuvat sitämukaa vessas-
ta alas,mitä sinulle jää käteen ???
Ja se on naisen unelman täyttymys!
Naisen elämän täyttymys ei todellakaan liity
ongelmaäijiin.
Härskit hyväksikäyttäjät eivät koskaan jää ilman naista, vaan ne hajutomat ja mauttomat takarivin taavit.
Useimmmille naisille lykkääntyy tielle jossakin vaiheessa,yleensä nuorena ja kokemattomana, täys-
paska juoppo,huoraava,varas,väkivaltainen jne...
Mutta kun tästä paskasta on päästy eroon, naiselle
kelpaa kunnon mies,jota osataan totisesti rakas-
taa ja arvostaa.
Luuseri on luuseri aina vaan
Naiset on niin fiksuja, että oppii kerrasta.
Säälittää kai niitäkin,että joku ihan fiksu nai-
nen jossakin joutuu seuraavaksi vätysluuserin uhriksi.
Sullahan vilkkaampi mielikuvitus kun Sofi Oksasella!
Me siskot pelitetään huonot äijät suohon.
Tarinan kertojalla on hyvä mielikuvitus. Veikkaan kuitenkin, ettei hän ole elänyt lähelläkään sitä elämää mistä hän kertoo.