VENNAMON PERINTÖ

Vaan Kalliokoskelaisuutta...

Lähes 40 vuotta eduskunnassa istunut ja sodanaikaisten hallitusten maatalousministerinä toiminut Viljami Kalliokoski on jäänyt useimpien mieleen tiukkana Urho Kekkosta vastustaneena oikeistomaalaisliittolaisena. Matti Kalliokosken isoisästään kirjoittama elämänkerta tasapainottaa tätä kuvaa hyödyllisellä tavalla muistuttamalla, että vaatimattomista oloista lähtenyt halsualainen talonpoika edusti pienviljelijäpohjaista agraariradikalismia eikä hän monista pohjalaisista maalaisliittolaisista poiketen hetkeksikään horjunut tiukalta lapualaisuutta vastustaneelta laillisuuslinjalta 30-luvulla. Ennen 40-lukua Kalliokoski oli pikemminkin vasemmistomaalaisliitolainen eikä sen vuoksi kuulunut esim. Kyösti Kallion lähipiiriin.

Vuosisadan vaihteessa Halsua oli yksi yksimielisimmin suomettarelaisia pitäjiä Suomessa, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen siitä tuli yhtä monoliittisesti maalaisliiton valtapiiriä. Vihreä valta horjui hetkellisesti vasta 60-luvulla, kun vennamolaiset melkein valtasivat valtuuston enemmistön.

Kalliokoski oli taattu alkiolainen mutta sen ohella on mielenkiintoista, että hän nuorena miehenä otti vahvasti vaikutteita tolstoilaisuudesta. Uskon epäily ja kirkkokriittisyys kuuluivat myös nuoren Kalliokosken kuvaan. Halsuan kirkkoherrana toimi lyhyen aikaa tolstoilainen pappi, jonka Matti Kalliokoski arvelee vaikuttaneen isoisäänsä enemmän kuin tämä koskaan itse myönsi. Kalliokosken maailmankuvan ymmärtämiseksi tärkeää on tietää myös se, miten Halsua kuului herännäisyyden evankelisen siiven vaikutusalueeseen. Ero evankelisen ja körttiläisen vaikutuksen välillä on myös yllättävän merkittävä yhteiskunnallisesti. Evankeliset olivat yleensä maalaisliittolaisia, raittiusaatteen ja kieltolain kannattajia ja lapualaisuuden vastustajia, kun taas heränneet ryhmittyivät herkemmin kokoomukseen ja IKL:ään. Heillä vahva auktoriteettiusko yhdistyi yksilöllisiin heikkouksiin, kuten ajoittaiseen juopotteluun.

Kalliokosken ja häntä kuusi vuotta nuoremman Urho Kekkosen tiet kohtasivat ensimmäisen kerran 30-luvulla ja samassa Kallion vähemmistöhallituksessa he istuivat ensimmäisen kerran v. 1936. Politiikka ei heitä ensin erottanut - molemmat olivat IKL:n vastustajia ja punamultayhteistyön kannattajia - mutta tyyli ja henkilökohtaiset elämäntavat sitäkin selvemmin.

Kokonaan uusi tilanne syntyi välirauhan jälkeen. Sodanaikaisissa hallituksissa istunut Kalliokoski oli maalaisliiton puheenjohtajana ollut lojaali sotapolitiikan kannattaja, vaikka olikin kaukana hallituksen sisäpiireistä. Vaatimus sodanaikaisten johtajien korvaamisesta uusilla kasvoilla, jota Kekkonen innokkaasti ajoi, kohdistui maalaisliitossa myös Kalliokoskeen. Täyttä ja yksiselitteistä kertomusta siitä, mitä maalaisliiton puoluekokouksessa v. 1945 sanottiin ja tapahtui, ei asiaa huolellisesti tutkinut Matti Kalliokoskikaan voi esittää. Lopputulos kuitenkin oli, että Kekkosen sanoista katkeroitunut Kalliokoski joutui jättämään puolueen puheenjohtajuuden.

Politiikasta Kalliokoski ei kuitenkaan luopunut vaan jatkoi eduskunnassa toimien ajoittain ryhmänsä puheenjohtajana ja varapuhemiehenä ja palaten vielä Kekkosen V hallitukseen v. 1954 - 1956. Samassa hallituksessa istui myös Veikko Vennamo. Näillä ministerivalinnoilla Kekkonen halusi varmistaa itselleen maalaisliittokentän yhtenäisen tuen v. 1956 presidentinvaalien alla. Vennamon suhteen hän onnistui, mutta Kalliokoski jäi ongelmaksi.

Sekä 1956 ja 1962 presidentinvaaleissa Kalliokoskella oli eräänlainen Kekkosen haamuvastustajan rooli. Syksyllä 1954 Kalliokoski oli Kekkosen vastaehdokas maalaisliiton asettaessa ehdokastaan, mutta hävisi kirkkaasti. Sen jälkeen alkoi miltei vaaleihin saakka jatkunut haamukampanja, jossa oikeistomaalaisliittolaiset suunnittelivat Kalliokoskesta riippumatonta presidenttiehdokasta tai ainakin valitsijamiesten kokoontuessa UKK:n vaihtoehdoksi nostettavaa mustaa hevosta. Kärkimiehinä puuhailivat entiset maalaisliiton kansanedustajat Jalo Lahdensuo, Juho Koivisto, Taavi Vilhula, Antti Kukkonen ja E.M. Tarkkanen.

Kalliokoski oli hyvin tietoinen näistä puuhista, sillä Halsualla kävi lähetystöjä häntä kosimassa. Hän ei ainakaan avoimesti koskaan sanonut juuta eikä jaata puuhamiehille, mutta kieltäytyi myös nimenomaisesti hanketta tuomitsemasta, kun puoluejohto häntä siihen kehoitti. Vain harva kannatti Kalliokoskea hänen omien ansioittensa ja kykyjensä vuoksi presidentiksi, hän oli ennen kaikkea tilanteeseen sopivin ei-Kekkonen vetoamaan vanhamaalaisliittolaiseen äänestäjäkuntaan.

Puuhailut kuivuivat lopulta kokoon jälkiä jättämättä. Avoimeksi jää, pettikö puuhamiesten kantti vai kannatus, vai molemmat. Todennäköistä on, että nämä evp. kenraalit olisivat jääneet joukkoja vaille, jos avoimeen taistoon olisivat uskaltautuneet. Sama toistui myös kuusi vuotta myöhemmin, kun Kalliokoskesta kaavailtiin Honkaa tai ainakin Hongan tukijaa Honka-liiton tarpeisiin

että hyvät ja asialliset kirjoitukset jäävät nimettömiksi. Harmi!