Kerronpa teille tarinan kuinka taide voi olla joskus ihmeellistä.
Kauan aikaa sitten kun oli 16-vuotias, päätin vakaasti, että haluan pois vl-uskosta. Minusta tuntui, että alan kuolla elävältä jos en lähde. Tuntui että en saanut happea, en pystynyt hengittämään ja en miettinyt jäämistä ollenkaan, minulla oli vain tunne että minun on kertakaikkiaan päästävä pois hinnalla millä hyvänsä ja niin lähdin, taakse katsomatta.
Oli suuri elämys mennä elokuviin ensimmäistä kertaa. Halusin mennä elokuviin koska en ollut koskaan ennen käynyt ja nyt se olisi sallittua. Niinpä katsoin lehdestä mikä elokuva oli saanut eniten tähtiä ja päätin mennä katsomaan sen. No tämä elokuva sattui olemaan Puolalaisen Krystof Kieslowskin Sininen. Se oli saanut loistavat arvostelut ja ostin liput ja menin katsomaan sen.
En ymmärtänyt mitään. Sehän oli taidetta, taide-elokuva. En oikein käsittänyt mitä siinä oikein tapahtui, en ehkä osannut lukea elokuvan kieltä ja 16-vuotias on melko nuorikin ymmärtämään elämästä mitään. Kuitenkin jollain tavalla elokuva piirtyi mieleeni hyvin selkeästi, sen tunnelmat ja musiikki.Muistan jopa sen pastillirasian tuoksun kun vieressä istuva nainen avasi pastillirasiansa.
Elokuvan alussa nainen menettää auto-onnettomuudessa perheensä, aviomiehensä ja lapsensa. Hänen elämäänsä astuu tyhjyys, täydellinen pimeys. Kaikki huoneet ovat tyhjiä, nainen on tyhjä, hän on niin tyhjä, ettei pysty edes itkemään. Hän haluaa hävittää kaiken joka muistuttaa häntä elämästä ennen onnettomuutta. Talon, miehen sävellykset, huonekalut, kaikki. Mikään ei saa muistuttaa häntä siitä mitä hän menetti.
Koko elokuvan alku kuvaa tätä täydellistä tyhjyyttä ja onttoutta, mitään ei tapahdu eikä itku tule.
Sitten nainen saa tietää miehellään olleen rakastajattaren ennen onnettomuutta ja tämä rakastajatar on myös raskaana tälle kuolleelle miehelle. Kuvaan tulee mukaan viha ja sitten alkaakin tapahtua. Täydellinen tyhjyys muuttuu vihaksi ja viha saa naisen taas liikkeelle ja viimein vihan jälkeen tulee itku.
Lopussa nainen saa valmiiksi miehensä aloittaman kuoroteoksen jossa sanat ovat suoraan ensimmäisestä korinttolaiskirjeestä: "Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen."
Tämän kuoroteoksen soidessa, nainen alkaa
vihdoin itkeä.
Nyt tänä iltana tuo elokuva tuli uusintana Yle Teemalta ja katsoin elokuvan uudestaan,sillä se oli jäänyt hyvin voimakkaasti mieleeni.
Jotekin mieleeni palautui ne tunnelmat kun olin 16-vuotias. Edessä pelkkä onttous ilman yhteisöä jossa olin elänyt koko elämäni.
Samaan aikaa kun nainen elokuvassa alkoi itkeä, minäkin aloin itkeä, aloin itkeä aivan valtoimenaan ja ääneen. Tajusin sillä hetkellä miksi en ollut 16-vuotiaana tajunnut elokuvaa. Se tuli liian lähelle, se kertoi koko elämän kokoisesta menetyksestä. Niin minäkin silloin 16-vuotiaana menetin lähes kaiken, mutta en tuntenut mitään. Nyt tämä elokuva sai tunteeni liikkeelle ja muistin sen tytön, jolla oli kädessään vain pieni matkalaukku ja ei mitään muuta. Vihdoin, yli kymmenen vuotta lähtöni jälkeen itkin, tunsin sen kaiken surun jota kaiken taakseen jättäminen tuottaa.
Oikeastaan kokemuksena tuo elokuva on minulle erittäin merkittävä. Se on elokuva täydellisestä menetyksestä, onttoudesta, tyhjyydestä. Ja sitten, viimein Fenix-lintu nouse tuhkasta ja lähtee lentoon. Aivan loistava elokuva ja suosittelen sitä kaikille jotka ovat kokeneet elämässään täydellisen tyhjyyden esimerkiksi vl-uskosta luovuttuaan. Minua puhutteli erityisesti elokuvan musiikki. Ja ne sanat: Vaikka olisin helisevä vaski tai kilisevä kulkunen, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään.
Siinä on meille kaikille pohdittavaa.
Kauan aikaa sitten kun oli 16-vuotias, päätin vakaasti, että haluan pois vl-uskosta. Minusta tuntui, että alan kuolla elävältä jos en lähde. Tuntui että en saanut happea, en pystynyt hengittämään ja en miettinyt jäämistä ollenkaan, minulla oli vain tunne että minun on kertakaikkiaan päästävä pois hinnalla millä hyvänsä ja niin lähdin, taakse katsomatta.
Oli suuri elämys mennä elokuviin ensimmäistä kertaa. Halusin mennä elokuviin koska en ollut koskaan ennen käynyt ja nyt se olisi sallittua. Niinpä katsoin lehdestä mikä elokuva oli saanut eniten tähtiä ja päätin mennä katsomaan sen. No tämä elokuva sattui olemaan Puolalaisen Krystof Kieslowskin Sininen. Se oli saanut loistavat arvostelut ja ostin liput ja menin katsomaan sen.
En ymmärtänyt mitään. Sehän oli taidetta, taide-elokuva. En oikein käsittänyt mitä siinä oikein tapahtui, en ehkä osannut lukea elokuvan kieltä ja 16-vuotias on melko nuorikin ymmärtämään elämästä mitään. Kuitenkin jollain tavalla elokuva piirtyi mieleeni hyvin selkeästi, sen tunnelmat ja musiikki.Muistan jopa sen pastillirasian tuoksun kun vieressä istuva nainen avasi pastillirasiansa.
Elokuvan alussa nainen menettää auto-onnettomuudessa perheensä, aviomiehensä ja lapsensa. Hänen elämäänsä astuu tyhjyys, täydellinen pimeys. Kaikki huoneet ovat tyhjiä, nainen on tyhjä, hän on niin tyhjä, ettei pysty edes itkemään. Hän haluaa hävittää kaiken joka muistuttaa häntä elämästä ennen onnettomuutta. Talon, miehen sävellykset, huonekalut, kaikki. Mikään ei saa muistuttaa häntä siitä mitä hän menetti.
Koko elokuvan alku kuvaa tätä täydellistä tyhjyyttä ja onttoutta, mitään ei tapahdu eikä itku tule.
Sitten nainen saa tietää miehellään olleen rakastajattaren ennen onnettomuutta ja tämä rakastajatar on myös raskaana tälle kuolleelle miehelle. Kuvaan tulee mukaan viha ja sitten alkaakin tapahtua. Täydellinen tyhjyys muuttuu vihaksi ja viha saa naisen taas liikkeelle ja viimein vihan jälkeen tulee itku.
Lopussa nainen saa valmiiksi miehensä aloittaman kuoroteoksen jossa sanat ovat suoraan ensimmäisestä korinttolaiskirjeestä: "Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen."
Tämän kuoroteoksen soidessa, nainen alkaa
vihdoin itkeä.
Nyt tänä iltana tuo elokuva tuli uusintana Yle Teemalta ja katsoin elokuvan uudestaan,sillä se oli jäänyt hyvin voimakkaasti mieleeni.
Jotekin mieleeni palautui ne tunnelmat kun olin 16-vuotias. Edessä pelkkä onttous ilman yhteisöä jossa olin elänyt koko elämäni.
Samaan aikaa kun nainen elokuvassa alkoi itkeä, minäkin aloin itkeä, aloin itkeä aivan valtoimenaan ja ääneen. Tajusin sillä hetkellä miksi en ollut 16-vuotiaana tajunnut elokuvaa. Se tuli liian lähelle, se kertoi koko elämän kokoisesta menetyksestä. Niin minäkin silloin 16-vuotiaana menetin lähes kaiken, mutta en tuntenut mitään. Nyt tämä elokuva sai tunteeni liikkeelle ja muistin sen tytön, jolla oli kädessään vain pieni matkalaukku ja ei mitään muuta. Vihdoin, yli kymmenen vuotta lähtöni jälkeen itkin, tunsin sen kaiken surun jota kaiken taakseen jättäminen tuottaa.
Oikeastaan kokemuksena tuo elokuva on minulle erittäin merkittävä. Se on elokuva täydellisestä menetyksestä, onttoudesta, tyhjyydestä. Ja sitten, viimein Fenix-lintu nouse tuhkasta ja lähtee lentoon. Aivan loistava elokuva ja suosittelen sitä kaikille jotka ovat kokeneet elämässään täydellisen tyhjyyden esimerkiksi vl-uskosta luovuttuaan. Minua puhutteli erityisesti elokuvan musiikki. Ja ne sanat: Vaikka olisin helisevä vaski tai kilisevä kulkunen, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään.
Siinä on meille kaikille pohdittavaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuvaamasi kaltaisten hengellisten liikkeiden koossa pitävä voima on oman minuuden rikkominen halveksimalla yksilöllisyyttä, tekemällä kaikesta luonnolliseen elämään kuuluvasta rumaa pahaa ja syntiä, siis kiellettyä.
Oman minuuden tuhoutumisen jälkeen puetaan yhdistyksen minuus ylle. Jumalan sanaa tuntematon henkilö joutuu käytännössä liikkeen johdon orjaksi. Ei hän koe sitä iloa vapautta ja rauhaa, joka on Jeesuksessa kristuksessa.
On selvääkin että sellainen tekee todella kipeää, Jumalahan on luonut meidät yksilöiksi ja kunnioittaa jokaisen yksilön omia arvoja rakkaudella.
Synti on tietenkin syntiä ja syntinä pysyykin.
Raamatustaan jokaisen uskovan pitää tarkistaa mikä on oikeasti syntiä, ja mitkä ovat ihmisten keksimiä "syntejä". Että osaa erottaa ihmisopit ja Jumalan sanan toisistaan.
Niin, ajatteleppa! Minulle tuo kokemus nousi lähes hengelliseksi kokemukseksi. Taide voi joskus saada upeita muotoja ja tuo elokuva oli puhuttelevin seurapuhe mitä minä olen koskaan kuullut tahi nähnyt!
Et ymmärtänyt itse yhtään mitään vaan sinä riensit lahkosi pariin, jotta he kertoisivat mitä on rakkaus, ja miten sinun tulisi elää. Et ole ymmärtänyt yhtään mitään koko elokuvasta. Halusit vaan päästä takaisin uskontosi ja pappiesi tahdottomaksi nukeksi. Siellä he helisyttävät kyllä vaskisia kellojaan ihan auliisti.
???
Kerroin vain tarinan elokuvasta joka kosketti minua. Minä riensin päinvastoin lahkosta ulos, enkö osaa kirjoittaa vai etkö ymmärrä muuten vaan?