Olen 19-vuotias opiskelijatyttö, ja tänä syksynä muuttanut omilleni asumaan. Olen koko ikäni ollut ujo, epäluuloinen ja varautunut. Vietän suurimman osan ajastani yksin. Sanon muille, että nautin yksinolosta. Niin minä suurimmaksi osaksi ttenkin, mutta viime aikoina on alkanut ahdistaa.
Koko ala-asteen ajan olin koulukiusattu, ja uskon, että se on suurin syy siihen, miksi olen niin ujo, epävarma, epäluuloinen yms. En pidä itseäni minään. Vähättelen itseäni jatkuvasti, enkä uskalla avautua tunteistani.
Miehiin tutustun vain netissä. Ensisuudelmani sain tänä juhannuksena mieheltä, jonka olin juuri tavannut ensin chatissa, ja parin tunnin juttelun jälkeen hän sitten tuli kotipaikkakunnalleni ja yöpyi luonani. Ei halunnut muuta kuin hetken aikaa naisen läheisyyttä.
Tästä meni ehkä kuukausi, tutustuin taas netissä mieheen, jonka kanssa seurustelin kuukauden verran. Menetin hänelle neitsyytenikin, mutta mies päätti suhteen "välimatkan takia", vaikka oikeastaan pyöritti samaan aikaan ainakin 3 muuta naista.
Sen jälkeen minulla oli yksi yhden illan juttu, ja yhtä miestä tapailin hetken aikaa, suurimmaksi osaksi aikaamme vietimme seksin merkeissä. Molemmat miehet tapasin netissä.
Vajaa 2 kk sitten tutustuin taas uuteen mieheen netissä, rakastuin aidosti, ja hän sanoo rakastavansa minua. Vielä emme ole tavanneet. Tämä mies on masentunut, Ja sen ja välimatkan takia hän usein yrittää jättää minut, sanoo, että ansaitsen parempaa kuin hän. Kuitenkin hän aina pyytää anteeksi ja tahtoo vielä jatkaa, saoo muuttuvansa. Ja itse tarraan kiinni häneen kuin takiainen. Omista tunteistani olen varma, rakastan tätä miestä. Ja voin mielestäni sanoa tuntevani hänet, kun päivittäin juttelemme useita tunteja mesessä ja puhelimessa, ja olen jutellut hänen siskonsakin kanssa. Eli kommentteja siitä, että mies on feikki, en kaipaa. Molemmat ollaan rakastuneita. En vain tiedä, mitä pitäisi tehdä näiden ainaisten taisteluiden kanssa.
Miessotkujen lisäksi muutin tosiaan omilleni ja aloitin opiskelut alalla, josta olen aina unelmoinut. En vain saa motivoitua itseäni tekemään tehtäviä, tai kunnolla tutustumaan opiskelijatoveriehin ja esim. lähtemään ulos vapaa-ajalla.
Minkäänlaista motivaatiota ei vain ole, istun kotona koneella tai makaan sängyssä leffoja katsellen, ja suklaata syöden ja limsaa juoden. Tiedän, ettei se ole terveellistä, mutta ei vain tee mieli mitään. Ei oikeastaan edes niitä, mutta silti syön kunnes voin pahoin. Oikeaa ruokaa syön vain koulussa tai vanhempien luona. Yritän kieltää itseäni herkuttelemasta, mutta sorrun aina. Ja lihon. Ja inhoan itseäni ja läskejäni. Välillä työnnän sormet kurkkuun ja yritän oksentaa, vielä en ole kunnolla onnistunut siinä.
JA koko ajan ahdistaa. Rahaa ei juuri ole, en uskalla tutustua ihmisiin, en uskalla puhua asioista suoraan läheisilleni, en osaa hakea apua. En uskalla päästää oikein ketään lähelle. Tämä masentunut mies, josta kerroin, on ainoa ihminen, jolle olen ikinä voinut puhua ihan kaikesta. Rakastan häntä ihan tosissani, vaikkei sitä välttämättä uskoisi.
Häpeän itseäni, laiskuuttani ja saamattomuuttani, häpeän sitä, että lyön kouluni perseelleen jo ennen kuin ensimmäinen lukukausi on ohi, häpeän vartaloani, häpeän sitä miltä näytän.
Ei tästä puutu enää kuin se, että alkaisin ryyppäämään ja polttamaan, mutta kai se joku raja on minullakin oltava.
Mitä tässä voisi enää tehdä? Jotain kommenttia haluaisin saada, varsinkin tuon miehen suhteen...
Koko ala-asteen ajan olin koulukiusattu, ja uskon, että se on suurin syy siihen, miksi olen niin ujo, epävarma, epäluuloinen yms. En pidä itseäni minään. Vähättelen itseäni jatkuvasti, enkä uskalla avautua tunteistani.
Miehiin tutustun vain netissä. Ensisuudelmani sain tänä juhannuksena mieheltä, jonka olin juuri tavannut ensin chatissa, ja parin tunnin juttelun jälkeen hän sitten tuli kotipaikkakunnalleni ja yöpyi luonani. Ei halunnut muuta kuin hetken aikaa naisen läheisyyttä.
Tästä meni ehkä kuukausi, tutustuin taas netissä mieheen, jonka kanssa seurustelin kuukauden verran. Menetin hänelle neitsyytenikin, mutta mies päätti suhteen "välimatkan takia", vaikka oikeastaan pyöritti samaan aikaan ainakin 3 muuta naista.
Sen jälkeen minulla oli yksi yhden illan juttu, ja yhtä miestä tapailin hetken aikaa, suurimmaksi osaksi aikaamme vietimme seksin merkeissä. Molemmat miehet tapasin netissä.
Vajaa 2 kk sitten tutustuin taas uuteen mieheen netissä, rakastuin aidosti, ja hän sanoo rakastavansa minua. Vielä emme ole tavanneet. Tämä mies on masentunut, Ja sen ja välimatkan takia hän usein yrittää jättää minut, sanoo, että ansaitsen parempaa kuin hän. Kuitenkin hän aina pyytää anteeksi ja tahtoo vielä jatkaa, saoo muuttuvansa. Ja itse tarraan kiinni häneen kuin takiainen. Omista tunteistani olen varma, rakastan tätä miestä. Ja voin mielestäni sanoa tuntevani hänet, kun päivittäin juttelemme useita tunteja mesessä ja puhelimessa, ja olen jutellut hänen siskonsakin kanssa. Eli kommentteja siitä, että mies on feikki, en kaipaa. Molemmat ollaan rakastuneita. En vain tiedä, mitä pitäisi tehdä näiden ainaisten taisteluiden kanssa.
Miessotkujen lisäksi muutin tosiaan omilleni ja aloitin opiskelut alalla, josta olen aina unelmoinut. En vain saa motivoitua itseäni tekemään tehtäviä, tai kunnolla tutustumaan opiskelijatoveriehin ja esim. lähtemään ulos vapaa-ajalla.
Minkäänlaista motivaatiota ei vain ole, istun kotona koneella tai makaan sängyssä leffoja katsellen, ja suklaata syöden ja limsaa juoden. Tiedän, ettei se ole terveellistä, mutta ei vain tee mieli mitään. Ei oikeastaan edes niitä, mutta silti syön kunnes voin pahoin. Oikeaa ruokaa syön vain koulussa tai vanhempien luona. Yritän kieltää itseäni herkuttelemasta, mutta sorrun aina. Ja lihon. Ja inhoan itseäni ja läskejäni. Välillä työnnän sormet kurkkuun ja yritän oksentaa, vielä en ole kunnolla onnistunut siinä.
JA koko ajan ahdistaa. Rahaa ei juuri ole, en uskalla tutustua ihmisiin, en uskalla puhua asioista suoraan läheisilleni, en osaa hakea apua. En uskalla päästää oikein ketään lähelle. Tämä masentunut mies, josta kerroin, on ainoa ihminen, jolle olen ikinä voinut puhua ihan kaikesta. Rakastan häntä ihan tosissani, vaikkei sitä välttämättä uskoisi.
Häpeän itseäni, laiskuuttani ja saamattomuuttani, häpeän sitä, että lyön kouluni perseelleen jo ennen kuin ensimmäinen lukukausi on ohi, häpeän vartaloani, häpeän sitä miltä näytän.
Ei tästä puutu enää kuin se, että alkaisin ryyppäämään ja polttamaan, mutta kai se joku raja on minullakin oltava.
Mitä tässä voisi enää tehdä? Jotain kommenttia haluaisin saada, varsinkin tuon miehen suhteen...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse olen vähän samankaltainen kuin sinä, mutta itsepintaisesti olen kehittänyt itseäni.
Kun huono itsetunto iskee niin kirjoitan ylös hyviä puolia itsestäni ja opin tuntemaan itseäni ja teen itseni persoonalliseksi. Mistä pidän, mitä haluan parisuhteelta jne. Sosiaalisia taitoja yritän koko ajan pikku jutuilla parantaa, esim. moikkaan bussikuskia tavallista äänekkäämmin, keksin jotain sanomista työkavereille. Ja jos en keksi sanomista niin mietin jälkeenpäin, mitä olisi kannattanut tehdä tai sanoa.
Olen aktiivinen, liikuntaa harrastan. Vaikkei huvittaisikaan. On vaan hyvä pitää yllä ulkonäköä ja aktiivisuutta ja odotella niitä hyviä aikoja, jotka kyllä tulee aikanaan jos ei jää vain kotiin nyhjäämään ja masentelemaan. Opiskeluissakin kannattaa pitää perustasoa yllä eikä vain masennella ja olla tekemättä mitään, siitä ei hyödy mitään.
Keneenkään ei kannata takertua, kannattaa pitää omaa elämää yllä. Koska jos menettää sen rakastettunsa niin ei jää enää mitään jäljelle.
Sinuna haluaisin tavata sen miehen:) Miten pitkä välimatka on kyseessä? Ettekö voisi viikonloppuina ja lomilla matkustella toistenne luo? Kai nyt opintotuesta sen verran jää käteen, junalippuihin?:)
Välimatkaa miehen kanssa on semmoinen 600-700 km. Mies on tulossa luokseni tammikuussa. Ja ollaan puhuttu, että pyrittäisiin siihen, että kerran kuussa molemmat matkustaa toisensa luo, eli nähtäisiin n. 2 kertaa kuussa.
Hei, luin tekstisi ja löysin niin paljon yhtymäkohtia omaan elämääni, että on pakko vastata.
Olen itsekin ollut koulukiusattu ja osittain varmaan sen takia epävarma ja arka sosiaalisissa suhteissa. Minulla on vähän kavereita ja oikeastaan vain yksi ystävä, joka kaiken lisäksi sattuu olemaan entinen poikaystäväni. Pari vuotta sitten minullakin oli suuria motivoitumisongelmia. Olen niistä suurimmaksi osaksi päässyt eroon, mutta sosiaaliseen elämään liittyvä epävarmuus on jäänyt. Vihaan small talkin puhumista ja sulkeudun aina kuoreeni kun ihmiset alkavat höpistä tyhjänpäiväisiä. Toisaalta myöskään en osaa siirtää aihetta mielenkiintoisempaan suuntaan. Small talkin avulla tietty myös tutustutaan muihin ihmisiin, joten en pääse hiomaan sosiaalisia suhteita senkään kautta. Minua ei vaan kiinnosta ihmisten huolet ja arkiasiat.
Mieti, millaisia kaverisuhteita haluaisit. Jos kerran viihdyt yksinäsi, niin suuri lauma "hengailu"kavereita ei varmaan ole juttusi vaan ehkä enemmänkin muutama läheisempi ihminen? Tämä mietintä tee sen takia, ettet vain sokkona ala juttelemaan ihmisille ja huomaa sitten että sinulla on iso joukko tuttuja, mutta ei oikeastaan yhtään ystävää. Muista myös se, että kaikki kommunikaatio on omista lähtökohdistasi, sinun ei tarvitse väkisin puhua yhtään kenenkään kanssa. Jos itse haluat, mutta et kykene, niin sille asialle kannattaa tehdä jotain.
Joka tapauksessa, epävarmuudesta pääseminen on todella pitkä projekti, jossa hyvän ystävän apu on enemmän kuin tarpeen. Ex-poikaystäväni oli suuri apu ja innoittajani, mutta ei kannata silti luottaa liikaa muiden ihmisten tukeen. Niin ahdistavaa kuin se onkin, kaikki me täällä olemme loppujen lopuksi aivan yksin. Älä siis liikaa tukeudu siihen mieheen. Itse olen nyt erottuani joutunut ajattelemaan asioita uudelleen, koska ei ole enää miestä tukena. Älä luo unelmamaailmaa, rakenna itsetuntoasi itseäsi varten. Vain sinä yksin voit sen tehdä, muut voivat vain olla tukena.
Mutta sitten ihan konkreettisia neuvoja. En tiedä tilannettasi tarkalleen, mutta poimi näistä vinkeistä. Kuten sanoin, itsetunnon rakennus on todella aikaa vievää ja onnistuminen ei ole taattu. Itse olen painiskellut näiden ongelmien kanssa varmaan jostain 11-vuotiaasta ja edelleen joudun silloin tällöin pohtimaan elämääni (olen nyt 20-vuotias).
Aloita ihan pienistä asioista. Jätä vaikka yhtenä päivänä karkki ja limsa väliin. Aina kun pystyt toteuttamaan jonkun pienen muutoksen, mieti sitä, että teit sen itse ja että pystyt kyllä.
Lisää vähitellen pieniä asioita. Voit vaikka jättää ne herkut vain yhdelle päivälle viikosta tms. Kun olet mielestäsi valmis, hanki esim. kerran viikossa oleva harrastus, jossa saat kontaktia muiden ihmisten kanssa ja tulee lähdettyä pois omasta kämpästä. Jos haluat lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, niin valitset harrastuksen joka on liikuntaa.
Omien kokemusteni mukaan itsetunto ja -varmuus on aika paljon kiinni siitä, miten itse kokee esim. oman vartalonsa. Jos olet tyytyväinen itseesi, niin on huomattavasti helpompi solmia ihmissuhteita ja olet itsevarma.
Vielä siitä miehestä sanoisin pari juttua. On hienoa, jos olet löytänyt ihmisen joka välittää sinusta. Älä kuitenkaan rakenna elämääsi tuon ihmisen varaan. Elä itseäsi varten, muuta piirteet, jotka eivät itsessäsi miellytä, vain itseäsi varten. Vain sinä voit asioille jotain tehdä, kukaan muu ei pysty sinua auttamaan, vain antamaan tukea.
Toivottavasti tästä ylipitkästä tekstistä oli jotain apua. Tällaiseen "prosessiin" menee vuosia, ehkä jopa koko elämä. Mutta samalla oppii paljon asioita omasta itsestään ja näkee ehkä maailman eri tavalla. Onnea matkallesi.