Eli ihmiset jotka kärsii paniikkihäiriöstä ja elää parisuhteessa,tai elää ihmisen kanssa joka kärsii pk häiriöstä.Minulla tämä pk häiriö on ollut nyt noin 3 vuotta ja koko sen ajan olen elänyt sinkkuna,en uskalla alkaa seurustelemaan koska pelkään kumppanin reaktiota.Esim, meikäläistä on tosi vaikea saada lähtemään mihinkään pitkälle matkalle.Lentokone,Juna ja pitkänmatkan bussi on täysin pois suljettuja vaihtoehtoja minun kanssa!Lisäksi välillä kun on vaikea olla en halua ketään ihmisiä lähelleni,haluan vaan olla yksin.En siis usko että kovin moni ihminen haluaisi alkaa seurustelemaan minun kanssa.Pelottaa vaan se että kun suurin osa kavereista elää jo omaa perhe elämää niin jään kohta aivan yksin.
Paniikki ja seurustelu
kertokaa......
6985
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sellainen tilanne, että itse joudun vain istumaan kotona, kun minnekään ei voi lähteä.
Avovaimoni joutuu käymään koulunsa lisäksi töissä ja rahoittamaan elämämme. Hävettää ja vituttaa tälläinen saamattomuus, kun aikasemmin minä hoidin toimeentulomme ja nykyään olen tälläinen luuseri.
luopukaa siitä, itse elin 8 vuotta sosiaalisesti täysin invalidisoituineena ja vaimo joutui hoitamaan kaiken kun olin täysin hyödytön kotonakin. Paniikit loppuivat parissa kuukaudessa kun lopetin kahvinjuonnin, masennus ja ahdistuneisuus haihtuivat noin puolessa vuodessa. Nyt on kiva kun sain elämäni takaisin.
Olet varmaan nobelin arvoinen heppu hei, oot fiksu hei, mitä jotain huumeita käytät hei, kato ei muuten voi aamu 6:sta yö 3:een kirjottaa tätä skeidaa hei. Levy jääny pyörimään hei, jos vähentäisit sitä käyttämääsi huumetta hei, koska vaikutat ehkä "hieman" sekaisin olevalta. Kofeiini on pientä silloin.
Enpä usko että kukaan sua Rakastava tuomitsee/pelkää/hylkää sut PH takia. Rakkaus kun ei taida tietää mitään paniikista :) Mun on helppo kertoo paniikista mutta ei mun "toisesta" isommasta sairaudesta, joten ymmärrän jos et pysty/haluu heti kertoo mutta LUPAAN SULLE ETTÄ SE KERTOMINEN HELPOTTAA SUN OMAA OLOA ja ELÄMISTÄ.
Rakkautta kohti :)
itte oon kärsiny sosiaalisten tilanteiden aiheuttamasta ph:stä koko ikäni 25 vuotta,kokeilin lääkitystäki mutta siitä tuli niin välinpitämätön olo että lopetin ku ei naisekkaan enää sytyttäny...nytte ollu ilman lääkkeitä ja olo kohtuu ok kun syön karnosiinia mutta sama vanha peikko jäytää kumminki takaraivossa ja haittaa kontaktien luomista uusiin ihmisiin ja suhteisiin...jotenki ylijännitän vähänki oudomman ihmisen kanssa niin paljo että rentous on kaukana ja homma menee melkein paniikin puolelle...juuri ainoo ihan stressitön tila on kun on yksin ja sikäli nautin yksinolosta mutta kumminkin sitä haluais seuraakin...mitä kauemmin on yksin sitä vaikeempi on saada mitä aikaseks ku paine kasvaa siitä hommasta koko ajan lisää...täytyy toivoo että joku tulee hakeen kotoo ;) tai yrittää jollain vaan kerätä rohkeutta tulta päin!
Ei mielestäni ole pahimmasta päästä. Paniikkihäiriöstä kerrottaessa ihmiset (yleensä) reagoivat kovin empaattisesti.
On ehkä hieman haastavampaa kertoa esim. päihderiippuvaisuudesta, skitsofreaniasta taikka syömishäiriöstä..Joko siksi, että nämä asiat pelottavat tai siksi, että ajatellaan, että ne ovat itse aiheutettuja..tai molempien takia.
Mutta omasta päästäsihän se on pitkälti kiinni. USKALLA kertoa. Siitä se lähtee!
Voimia.