Perhepeti on ihmisen perusmalli
Unihäiriöt ovat länsimainen ilmiö
Kun vauva tulee perheeseen, hän on valmis mukautumaan millaisiin olosuhteisiin tahansa. "Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että mikä tahansa ympäristö tuottaisi tasapainoisen vauvan", lastenpsykiatri Jukka Mäkelä korostaa.
Suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat yhä äitiensä tai perheidensä kanssa. Länsimaissa alettiin lapsia nukuttaa erillään 1800-luvulla, aluksi ylemmissä sosiaaliluokissa. Kuten monet muutkin asiat, tapa alkoi levitä laajemminkin. Mäkelällä on selkeä mielipide: "Unihäiriöt liittyvät länsimaiseen tapaan jättää liian pienet lapset nukkumaan yksin". Tämä tapa perustuu hänen mielestään puhtaasti aikuisen tarpeeseen: "Nisäkäspennun paikka on emon ihoa vasten". Emolla hän tarkoittaa niin isää kuin äitiäkin, tai muuta läheistä aikuista.
Läheisyys kasvattaa itsenäisyteen
Perhepedissä hyväksytään lapsen tarve olla vanhempansa lähellä niin yöllä kuin päivälläkin. Yhdessä nukkuvat perheet eivät usein pidä esimerkiksi vauvan yöheräämisiä huonona tapana, josta on päästävä eroon, vaan kehitysvaiheena, joita tulee ja menee. Näissä perheissä perustan laskeminen turvallisuuden ja läheisyyden varaan nähdään tärkeämpänä kuin lapsen varhainen itsenäistyminen.
Perhepedin tiukin määritelmä on se, että lapsi tai lapset nukkuvat vanhempien vuoteessa. Väljemmin määriteltynä perhepediksi voidaan lukea myös sivuvaunu, jossa pinnasänky on kiinni vanhempien vuoteessa, laita alas laskettuna tai poistettuna. Myös omassa sängyssään samassa huoneessa vanhempien kanssa nukkuvan lapsen voi sanoa olevan perhepedissä.
"Varhaislapsuudessa maksimaalisesti vanhempiensa lähellä ollut lapsi on kolme-, neljävuotiaana erittäin kyvykäs suuntautumaan ulkomaailmaan", kertoo Jukka Mäkelä kiinnittymistutkimukseen viitaten. Hän kumoaa myös väitteen siitä, etteivät perhepedissä nukkuvat lapset koskaan oppisi nukkumaan yksin: "Lapset siirtyvät omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen sitten, kun oman tunnemaailman hallinta on kunnossa. On lapsia, jotka tarvitsevat läheisyyttä pidempään, mutta hekin siirtyvät ajallaan". Kun lapset siirtyvät perhepedistä omiin huoneisiinsa, heillä on positiivinen ja luottavainen käsitys nukkumisesta. He eivät yhdistä nukkumista yksinjäämiseen.
Läsnäolo ja kosketus rauhoittavat
Jukka Mäkelän mukaan vanhempien on syytä miettiä, mihin haluavat lapsensa kasvattaa. Noin 80—85 % lapsista oppii tavalla tai toisella olemaan itkemättä ja nukkumaan. Mäkelä kehottaa vanhempia kysymään itseltään, mitä muuta lapsi oppii siinä samalla: "Mikä on lapsen kokemus, kun hän herää ja kokee, että on hätä? Onko joku läsnä ja tyynnyttää, vai jätetäänkö hänen hätäänsä vastaamatta?"
Mäkelä muistuttaa omaankin kokemukseensa viitaten, että aina on se noin 15 % lapsista, jotka eivät opi nukkumaan "kunnolla": "Puolitoista vuotta joka yö kannoimme ja lohdutimme lastamme. Vasta kolmevuotiaana hän nukkui tunteja. Meillä jokaisella on hauraat kohtamme, tämä on hänen." Tällaisissakin tapauksissa vanhemman läsnäolo ja lohduttaminen ovat lapselle tärkeitä. Hellä, mutta vahva kosketus selän ja pakaroiden alueella rauhoittaa. "Se ei ehkä aina yksinään riitä tyynnyttämään lasta kokonaan, mutta joka tapauksessa se rauhoittaa", vakuuttaa Mäkelä.
Aikuisen läheisyys auttaa lapsen epäkypsää hermostoa itsesäätelyyn unen aikana. Se voi jopa vähentää kätkytkuoleman riskiä estämällä lasta vaipumasta liian syvään uneen Vanhemman hengitys myös rytmittää lapsen hengitystä.
Jotta vanhemmat voisivat säädellä lapsensa sisäistä tilaa, heidän on oltava fyysisesti läsnä, kosketusetäisyydellä. Pienen vauvan hermojärjestelmä ei vielä ole kehittynyt sille tasolle, että hän pystyisi keskellä yötä havahtuessaan vakuuttumaan itsenäisesti siitä, että kaikki on hyvin. Vasta noin puolitoistavuotias on tähän valmis, jotkut vasta paljon myöhemmin. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä toteaakin: "Perhepeti on ehdottomasti ihmisen psykobiologian kannalta perusmalli."
Loput : http://www.hernekeppi.fi/hernekeppi/hk3/perhepeti.shtml
Äidin ja lapsen erillään nukkuminen on uusi länsimainen tapa. Edelleenkin suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat äitiensä tai perheittensä kanssa yhdessä. Länsimaissa erillään nukkuminen yleistyi 1800-luvulla ja aluksi vain ylemmissä sosiaaliluokissa. Erillään nukkuminen on ennen kaikkea sosiaalinen tapa, joka ei pohjaudu ihmisen biologisiin tarpeisiin. Muihin nisäkkäisiin verrattuna ihmisvauva on neurologisesti kypsymätön, ja siksi jatkuva läheisyys äidin kanssa päivin ja öin on tarpeen maksimoimaan eloonjäämisen ja hyvinvoinnin. Vauvan kevyempi uni, lyhyemmät unisyklit ja tiheämmät heräämiset palvelevat kaikki näitä tarpeita. Äidin läheisyys ja välitön tarpeidentyydytys niinikään turvaavat elämän alkutaivalta.
Kun vauva nukkuu äidin vieressä, vauvan ja äidin unisyklit synkronoituvat. Näin ollen kun vauva herää imemään, on äitikin todennäköisimmin kevyen unen vaiheessa eikä herääminen ole niin vaikeaa kuin syvästä unesta. Heräämisten määrällä ei näyttäisikään olevan niin paljon merkitystä päiväaikaisen väsymyksen kannalta kuin sillä, mistä univaiheesta herää ja kuinka nopeasti pääsee takaisin uneen. Imettäessä erittyy runsaasti prolaktiinia, joka on tärkein "hoivahormoni". Prolaktiinia erittyy myös nukkuessa sekä vain kosketellessa vauvaa. Prolaktiini rauhoittaa ja tasoittaa äidin mieltä, aktivoi hoivaamistoimintoja, lisää maidontuotantoa sekä edesauttaa symbioosin muodostumista äidin ja vauvan välillä.
Loput artikkelista:
http://imetystukilista.net/sivut/index.php...&Itemid=139
Teollistuneiden länsimaiden erääksi ongelmaksi on noussut ilmiö, jota kutsutaan ”kateissa olevaksi vanhemmuudeksi”, tai ”varastetuksi vanhemmuudeksi”. Vanhemmat eivät osaa toimia lastensa kanssa ilman oppaita ja ohjeita, lasten hoitamisesta ja kasvattamisesta on tullut asiantuntijavetoista. On myös paljon normiksi muuttuneita lastenhoito- ja kasvatuskäytäntöjä, jotka eivät perustu vauvan tai lapsen parhaaseen, vaan aikuisten tehokkuutta korostavaan ajankäyttöön ja varhaisen itsenäisyyden vaatimuksiin.
Sikiön olosuhteet kohdussa ovat pysyneet samanlaisina kuin muinaisilla esi-isillämme, sen sijaan ulkopuolinen maailma on muuttunut paljon. Vauva ei syntyessään tiedä muutoksista mitään, hän ei erota syntyykö kivikaudelle vai 2000-luvulle. Vauva syntyy vaistojensa varaan, syliin otettavaksi. Se on paikka, jossa hän osaa olla. Vauvalle sylistä pois joutuminen on hylkäämistä ilman toivoa. Se on hänelle elämän ja kuoleman kysymys, olla turvassa, tai tulla pedoille jätetyksi.
Yhdessä nukkuminen tahdistaa vauvaa
Vauvat nukkuvat parhaiten äitiensä läheisyydessä, koska heidän tarpeensa tulevat näin nopeammin tyydytetyiksi ja he ovat rentoutuneempia. Vauvojen uni on ensimmäisten 3-4 kuukauden aikana hyvin erilaista kuin aikuisten, esimerkiksi REM-unen osuus on suurempi kuin aikuisilla. Vauvan kypsymättömät aivot eivät aluksi osaa säädellä hengitystä, joka vaihtelee erilaisten unijaksojen mukaan, mutta vauvat osaavat kyllä mukauttaa hengityksensä äidin hengityksen ja unirytmin mukaiseksi. Kyvyllä saattaa olla kätkytkuolemia ennaltaehkäisevä vaikutus, yksin nukkuvilla vauvoilla hengityksen "tahdistaja" puuttuu. Yksin nukkuvat vauvat vaipuvat syvempään uneen ja heidän yhtäjaksoiset unijaksonsa ovat pidempiä kuin yhdessä vanhempien kanssa nukkuvilla vauvoilla.
Jos äidin ja lapsen unirytmi on sama, äiti ei väsy kohtuuttomasti, koska hän havahtuu yöllä ruokkimaan vauvaansa molempien unen ollessa keveimmillään. Yösyöttöihin ei kulu paljon aikaa, ja äiti saa nukuttua pidempiä yhtäjaksoisia unijaksoja.
Terveiden pienten lasten uniongelmat ovat länsimainen ilmiö. Vauva itkee ja on levoton öisin, jos hän joutuu nukkumaan kaukana vanhemmistaan. Vauvan maailma on tässä ja nyt, hän ei osaa odottaa. Vauva ei voi lohduttautua ajatuksella "äiti tulee pian takaisin", koska elää vain hetkeä, jolloin on täydellisen yksin ja vailla suojaa.
Aikakäsitys kehittyy hitaasti. 5-vuotias osaa odottaa seuraavaan päivään, 10-vuotias pystyy odottamaan "seuraavaan synttäriin", ja vasta aikuisena ihminen pystyy suhteuttamaan pidempiä ajanjaksoja koko elämäänsä nähden.
Perheen nukkuminen yhdessä on tavallista suuressa osassa maailmaa ja useissa erilaisissa kulttuureissa. Vain teollistuneissa länsimaissa perheenjäsenet nukkuvat erillään.
Valkoihoisten amerikkalaisvanhempien ja guatemalalaisten maya-intiaanien jälkeläisten vauvojen nukkumistavat poikkeavat huomattavasti toisistaan. Maya-vauvat nukahtavat silloin kun heitä alkaa nukuttaa ja nukkuvat yhdessä äitinsä kanssa. Isä ja perheen muut sisarukset nukkuvat lähellä tai samassa vuoteessa. Äidit eivät pidä lukua yöimetyksistä, koska eivät häiriinny niistä.
Amerikkalaisista äideistä melkein kaikki joutuvat valvomaan öisin vauvoja hoitaessaan. Suurin osa vauvoista nukkuu omassa sängyssä alusta saakka ja 6 kk ikään mennessä melkein kaikki vauvat on yleensä siirretty nukkumaan omaan huoneeseen. Vauvojen nukuttamiseen käytetään runsaasti aikaa sekä erilaisia apuvälineitä ja kikkoja: kehtoja, iltasatuja, yövaatteita, peseytymisrituaaleja ja leluja.
Maya-vanhemmat järkyttyvät kuullessaan, että amerikkalaisvauvat jätetään yksin nukkumaan, kun taas amerikkalaisvanhemmat uskovat, että yhdessä nukkuminen saattaa olla vahingollista lapsen henkisen kehityksen kannalta, ja vieressä nukutetusta lapsesta ei tule riittävän itsenäistä.
Loput artikkelista:
http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=49
Kuinka moni aikuinen haluaa nukkua yksin? Jos aikuinen nukkuu toisen ihmisen kanssa, miksi oletetaan, että vastasyntynyt, joka ei edes välttämättä vielä ymmärrä olevansa äidistään erillinen olento, haluaisi nukkua yksin?
Käsitykset unesta ja vastasyntyneistä poikkeavat radikaalisti eri kulttuureissa. Länsimaissa ajatellaan, että jo ihan pientä vauvaa on syytä koulia jotta hänestä kasvaisi itsenäinen ja reipas. Esimerkiksi maya-kulttuurissa vauvaa ei kasvateta itsenäisyyteen, koska ajatellaan, että vauvasta on vain huolehdittava, eikä häntä sen kummemmin tarvitse opettaa ennen kuin hän oppii kommunikoimaan. Länsimaissa uni koetaan yksityisenä rauhoittumisen tilana, mayoille ja japanilaisille yksinnukkuminen on koettelemus. Länsimaissa perheiden yhteisnukkumista pidetään outona ja jopa syntisenä, kun taas muissa kulttuureissa länsimaista tapaa nukuttaa lapset yksin pidetään vanhempien vastuuttomuutena ja jopa eräänlaisena laiminlyönnin muotona.
Antroplogi ja unitutkija James Mckenna kiinnostui vauvojen unesta jo vuonna 1978. Siitä lähtien hän on tutkinut millaista vauvojen uni on ja miten vauvat parhaiten nukkuvat. Hänellä on yksi ainoa ohje kaikille vanhemmille: "Nukkukaa lastenne kanssa!", ja paljon tätä ohjetta tukevaa tausta-aineistoa. McKenna on tarkkaillut vähintäänkin satoja äiti-lapsipareja unilaboratoriossaan ja on havainnut saman kaavan yhä uudelleen ja uudelleen.
McKennan mukaan vauvojen unta säätelee samassa huoneessa ja sängyssä nukkuvien hengitys, vauva tahdistuu äidin (yleensä vauvan vieressä nukkuja on äiti) hengityksestä ja liikkeistä. Tämä ilmiö saattaa olla yhteydessä kätkytkuolemiin, joskin niihin vaikuttavat todennäköisesti lukuisat muutkin tekijät. On kuitenkin viitteitä siitä, että joissain tapauksissa yksin nukkuva vauva saattaa vaipua liian syvään uneen, koska hänellä ei ole vierellään "tahdistajaa".
Loput:
http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=204
Kuuden kuukauden iässä vauvan kehitys etenee nopeasti sekä motorisella että emotionaalisella alueella. Tässä, kuten myöhemmissäkin voimakkaan kehityksen vaiheissa, vauvan yöuni häiriintyy helposti. Useimmiten apua unihäiriöihin haetaankin kuuden kuukauden ja yhdeksän kuukauden välissä. Aiemmin kohtuullisen hyvin nukkunut vauva on tässä vaiheessa alkanut tarvita huomattavasti enemmän aikuisen apua nukahtamiseen ja unessa pysymiseen.
Pystyyn nouseva vauva on vaikeampi saada rauhoittumaan uneen kuin makuullaan pysyttelevä. Samalla vauva on vakiinnuttamassa valikoivaa kiinnittymissuhdetta vanhempiinsa. Vauvan havahtuminen erillään olemiseen lisää pelkoa nopeasti.
Kiinnittymissysteemin vakiintuminen 6–10 kk:n iässä on vaihe, jossa olisi erityisen tärkeätä välttää lapsen turvallisuudentunnetta horjuttavia kiinnittymistraumoja. Monet vanhemmat oivaltavat tämän vaistomaisesti ja tuntevat epäluuloa yleisesti toistettua ohjetta kohtaan antaa lapsen huutaa huutonsa yksinäisyydessä. Huudattaminen toki johtaa usein siihen, että lapsi on oppinut nukkumaan yksin – ihminen on nopeasti ehdollistuva olento. Hän on kuitenkin samalla oppinut karvaan läksyn siitä, ettei hänen kokemustaan hädästä aiotakaan kuulla.
Tämän ikäinen lapsi ei pysty manipuloimaan toisia, vaan hän ilmaisee oman kokemuksensa tilanteesta ja odottaa siihen vastattavan. Vastauksen laatu vaikuttaa hänen sisäistyvään perusoletusmalliinsa siitä, kuinka aikuiset ja nimenomaan hänelle tärkeimmät aikuiset suhtautuvat häneen. Lapsen hädän ilmausten sivuuttaminen vahvistaa välttelevää, avun tarpeet tukahduttavaa kiinnittymismallia, joka rajoittaa lapsen tunne-elämän myöhempää kehitystä.
Tässä erityisen vaikeassa vaiheessa vauvat tarvitsevat paljon apua omien tunteiden säätelyssä. He tarvitsevat läsnäoloa, mutta omien unensäätelymekanismien vahvistamiseksi yön ja päivän pitämistä selkeästi erillään, selvästi toisistaan erottuvina.
Yksin nukkumisen vaikeuksissa ja siirtymäkohteen käytössä korostuu länsimaisen vanhemmuuskulttuurin erityinen vaikeus. Pyrimme korostamaan lapsen itsenäisyyden ensisijaista arvoa ja tukemaan kaikkea kehitystä, joka saa hänet selviämään jo varhain omillaan. Tämä ei kuitenkaan ollut ihmislajin kehityksellinen, evolutiivinen päämäärä, vaan lapseen on virittynyt vahva taipumus varmistaa kiinnittymisen kohteen läsnäolo ja läheisyys oudoissa ja uhkaavissa tilanteissa, joista pimeys on biologisesti keskeisin.
Nukkumiskäyttäytymisen tutkijat ovat todenneet, että siirtymäkohde tunnetaan ilmiönä ainoastaan teollistuneessa Euroopassa ja sen kulttuuria omaksuneissa maissa. Muualla, jossa pienet lapset nukkuvat läheisessä yhteydessä vanhempiinsa, äidin ulkopuoliselle kohteelle ei ole tarvetta. Lähellä nukkuminen näyttää toisten tutkimusten mukaan myös vähentävän lapsen heräilyä synkronoimalla lapsen ja äidin unirytmejä ja hengitysrytmejä toisiinsa. On näyttö siitäkin, että yhdessä nukkuminen vähentäisi kätkytkuoleman riskiä, koska lapsen hengityksen säätyminen äidin tahtiin vähentäisi äkillisen, hengityskatkokseen liittyvän hapen puutteen vaaraa. Vierellä nukkuminen on kuitenkin meidän kulttuurissamme paheksuttua, eikä meillä ole kulttuuriin liittyviä suojarakenteita vanhempien suhteen säilymiselle tässä tilanteessa vireänä.
HUS UNIKOULU:
http://www.hus.fi/default.asp?path=1,28,82...,6444,6445,7649
Huudatusunikoulua ei Searsien mukaan kannata kokeilla, koska lapsi oppii siitä turvattomuuden lisäksi vain sen, ettei tämän tarpeisiin vastata. Heräilyn todellinen syy ei selviä, mikäli oletetaan lapsen olevan hemmoteltu tai oppineen heräilemään. Uimaopetus on oiva vertaus: eihän lasta heitetä veteenkään suinpäin, ja toivota tämän oppivan kerrasta uimaan. Eli ei myöskään laiteta pinnasänkyyn, ja toivota että osaa nukkua... Nukkumisjuttuja opetellaan vähitellen, aloittaen siitä ettei nukkumista tarvitse pelätä; nukkuminen on mukavaa eikä vauvaa hylätä olemaan yksin. Lopuksi opetetaan keinot pysyä unessa.
Kannattaa olla joustava. Jos valitset jonkun metodin, ei sitä ei tarvitse noudattaa 100 prosenttisesti. Tee sitä mikä toimii, unohda loput. Nukutuskeinoista muodostuu kokemuskansio, ja vaikkei joku keino jonain yönä toimisikaan ei se tarkoita, että yöheräilyt silti jatkuisivat vuosia. Aika on puolellasi, ja kaikista yrityksistä viisastut. Joku konsti, joka ei toiminut kuukausi sitten saattaakin nyt toimia. Kannattaa koittaa opettaa vauvalle monia eri keinoja nukahtaa (sekä iltanukahtamiseen että yöheräilyihin), tämä lisää omaakin jaksamista jos ei aina tarvitse tehdä saman kaavan mukaisesti.
http://www.babyidea.fi/vinkkeja/einuku.html
Unihäiriöt ovat länsimainen ilmiö
Kun vauva tulee perheeseen, hän on valmis mukautumaan millaisiin olosuhteisiin tahansa. "Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että mikä tahansa ympäristö tuottaisi tasapainoisen vauvan", lastenpsykiatri Jukka Mäkelä korostaa.
Suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat yhä äitiensä tai perheidensä kanssa. Länsimaissa alettiin lapsia nukuttaa erillään 1800-luvulla, aluksi ylemmissä sosiaaliluokissa. Kuten monet muutkin asiat, tapa alkoi levitä laajemminkin. Mäkelällä on selkeä mielipide: "Unihäiriöt liittyvät länsimaiseen tapaan jättää liian pienet lapset nukkumaan yksin". Tämä tapa perustuu hänen mielestään puhtaasti aikuisen tarpeeseen: "Nisäkäspennun paikka on emon ihoa vasten". Emolla hän tarkoittaa niin isää kuin äitiäkin, tai muuta läheistä aikuista.
Läheisyys kasvattaa itsenäisyteen
Perhepedissä hyväksytään lapsen tarve olla vanhempansa lähellä niin yöllä kuin päivälläkin. Yhdessä nukkuvat perheet eivät usein pidä esimerkiksi vauvan yöheräämisiä huonona tapana, josta on päästävä eroon, vaan kehitysvaiheena, joita tulee ja menee. Näissä perheissä perustan laskeminen turvallisuuden ja läheisyyden varaan nähdään tärkeämpänä kuin lapsen varhainen itsenäistyminen.
Perhepedin tiukin määritelmä on se, että lapsi tai lapset nukkuvat vanhempien vuoteessa. Väljemmin määriteltynä perhepediksi voidaan lukea myös sivuvaunu, jossa pinnasänky on kiinni vanhempien vuoteessa, laita alas laskettuna tai poistettuna. Myös omassa sängyssään samassa huoneessa vanhempien kanssa nukkuvan lapsen voi sanoa olevan perhepedissä.
"Varhaislapsuudessa maksimaalisesti vanhempiensa lähellä ollut lapsi on kolme-, neljävuotiaana erittäin kyvykäs suuntautumaan ulkomaailmaan", kertoo Jukka Mäkelä kiinnittymistutkimukseen viitaten. Hän kumoaa myös väitteen siitä, etteivät perhepedissä nukkuvat lapset koskaan oppisi nukkumaan yksin: "Lapset siirtyvät omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen sitten, kun oman tunnemaailman hallinta on kunnossa. On lapsia, jotka tarvitsevat läheisyyttä pidempään, mutta hekin siirtyvät ajallaan". Kun lapset siirtyvät perhepedistä omiin huoneisiinsa, heillä on positiivinen ja luottavainen käsitys nukkumisesta. He eivät yhdistä nukkumista yksinjäämiseen.
Läsnäolo ja kosketus rauhoittavat
Jukka Mäkelän mukaan vanhempien on syytä miettiä, mihin haluavat lapsensa kasvattaa. Noin 80—85 % lapsista oppii tavalla tai toisella olemaan itkemättä ja nukkumaan. Mäkelä kehottaa vanhempia kysymään itseltään, mitä muuta lapsi oppii siinä samalla: "Mikä on lapsen kokemus, kun hän herää ja kokee, että on hätä? Onko joku läsnä ja tyynnyttää, vai jätetäänkö hänen hätäänsä vastaamatta?"
Mäkelä muistuttaa omaankin kokemukseensa viitaten, että aina on se noin 15 % lapsista, jotka eivät opi nukkumaan "kunnolla": "Puolitoista vuotta joka yö kannoimme ja lohdutimme lastamme. Vasta kolmevuotiaana hän nukkui tunteja. Meillä jokaisella on hauraat kohtamme, tämä on hänen." Tällaisissakin tapauksissa vanhemman läsnäolo ja lohduttaminen ovat lapselle tärkeitä. Hellä, mutta vahva kosketus selän ja pakaroiden alueella rauhoittaa. "Se ei ehkä aina yksinään riitä tyynnyttämään lasta kokonaan, mutta joka tapauksessa se rauhoittaa", vakuuttaa Mäkelä.
Aikuisen läheisyys auttaa lapsen epäkypsää hermostoa itsesäätelyyn unen aikana. Se voi jopa vähentää kätkytkuoleman riskiä estämällä lasta vaipumasta liian syvään uneen Vanhemman hengitys myös rytmittää lapsen hengitystä.
Jotta vanhemmat voisivat säädellä lapsensa sisäistä tilaa, heidän on oltava fyysisesti läsnä, kosketusetäisyydellä. Pienen vauvan hermojärjestelmä ei vielä ole kehittynyt sille tasolle, että hän pystyisi keskellä yötä havahtuessaan vakuuttumaan itsenäisesti siitä, että kaikki on hyvin. Vasta noin puolitoistavuotias on tähän valmis, jotkut vasta paljon myöhemmin. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä toteaakin: "Perhepeti on ehdottomasti ihmisen psykobiologian kannalta perusmalli."
Loput : http://www.hernekeppi.fi/hernekeppi/hk3/perhepeti.shtml
Äidin ja lapsen erillään nukkuminen on uusi länsimainen tapa. Edelleenkin suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat äitiensä tai perheittensä kanssa yhdessä. Länsimaissa erillään nukkuminen yleistyi 1800-luvulla ja aluksi vain ylemmissä sosiaaliluokissa. Erillään nukkuminen on ennen kaikkea sosiaalinen tapa, joka ei pohjaudu ihmisen biologisiin tarpeisiin. Muihin nisäkkäisiin verrattuna ihmisvauva on neurologisesti kypsymätön, ja siksi jatkuva läheisyys äidin kanssa päivin ja öin on tarpeen maksimoimaan eloonjäämisen ja hyvinvoinnin. Vauvan kevyempi uni, lyhyemmät unisyklit ja tiheämmät heräämiset palvelevat kaikki näitä tarpeita. Äidin läheisyys ja välitön tarpeidentyydytys niinikään turvaavat elämän alkutaivalta.
Kun vauva nukkuu äidin vieressä, vauvan ja äidin unisyklit synkronoituvat. Näin ollen kun vauva herää imemään, on äitikin todennäköisimmin kevyen unen vaiheessa eikä herääminen ole niin vaikeaa kuin syvästä unesta. Heräämisten määrällä ei näyttäisikään olevan niin paljon merkitystä päiväaikaisen väsymyksen kannalta kuin sillä, mistä univaiheesta herää ja kuinka nopeasti pääsee takaisin uneen. Imettäessä erittyy runsaasti prolaktiinia, joka on tärkein "hoivahormoni". Prolaktiinia erittyy myös nukkuessa sekä vain kosketellessa vauvaa. Prolaktiini rauhoittaa ja tasoittaa äidin mieltä, aktivoi hoivaamistoimintoja, lisää maidontuotantoa sekä edesauttaa symbioosin muodostumista äidin ja vauvan välillä.
Loput artikkelista:
http://imetystukilista.net/sivut/index.php...&Itemid=139
Teollistuneiden länsimaiden erääksi ongelmaksi on noussut ilmiö, jota kutsutaan ”kateissa olevaksi vanhemmuudeksi”, tai ”varastetuksi vanhemmuudeksi”. Vanhemmat eivät osaa toimia lastensa kanssa ilman oppaita ja ohjeita, lasten hoitamisesta ja kasvattamisesta on tullut asiantuntijavetoista. On myös paljon normiksi muuttuneita lastenhoito- ja kasvatuskäytäntöjä, jotka eivät perustu vauvan tai lapsen parhaaseen, vaan aikuisten tehokkuutta korostavaan ajankäyttöön ja varhaisen itsenäisyyden vaatimuksiin.
Sikiön olosuhteet kohdussa ovat pysyneet samanlaisina kuin muinaisilla esi-isillämme, sen sijaan ulkopuolinen maailma on muuttunut paljon. Vauva ei syntyessään tiedä muutoksista mitään, hän ei erota syntyykö kivikaudelle vai 2000-luvulle. Vauva syntyy vaistojensa varaan, syliin otettavaksi. Se on paikka, jossa hän osaa olla. Vauvalle sylistä pois joutuminen on hylkäämistä ilman toivoa. Se on hänelle elämän ja kuoleman kysymys, olla turvassa, tai tulla pedoille jätetyksi.
Yhdessä nukkuminen tahdistaa vauvaa
Vauvat nukkuvat parhaiten äitiensä läheisyydessä, koska heidän tarpeensa tulevat näin nopeammin tyydytetyiksi ja he ovat rentoutuneempia. Vauvojen uni on ensimmäisten 3-4 kuukauden aikana hyvin erilaista kuin aikuisten, esimerkiksi REM-unen osuus on suurempi kuin aikuisilla. Vauvan kypsymättömät aivot eivät aluksi osaa säädellä hengitystä, joka vaihtelee erilaisten unijaksojen mukaan, mutta vauvat osaavat kyllä mukauttaa hengityksensä äidin hengityksen ja unirytmin mukaiseksi. Kyvyllä saattaa olla kätkytkuolemia ennaltaehkäisevä vaikutus, yksin nukkuvilla vauvoilla hengityksen "tahdistaja" puuttuu. Yksin nukkuvat vauvat vaipuvat syvempään uneen ja heidän yhtäjaksoiset unijaksonsa ovat pidempiä kuin yhdessä vanhempien kanssa nukkuvilla vauvoilla.
Jos äidin ja lapsen unirytmi on sama, äiti ei väsy kohtuuttomasti, koska hän havahtuu yöllä ruokkimaan vauvaansa molempien unen ollessa keveimmillään. Yösyöttöihin ei kulu paljon aikaa, ja äiti saa nukuttua pidempiä yhtäjaksoisia unijaksoja.
Terveiden pienten lasten uniongelmat ovat länsimainen ilmiö. Vauva itkee ja on levoton öisin, jos hän joutuu nukkumaan kaukana vanhemmistaan. Vauvan maailma on tässä ja nyt, hän ei osaa odottaa. Vauva ei voi lohduttautua ajatuksella "äiti tulee pian takaisin", koska elää vain hetkeä, jolloin on täydellisen yksin ja vailla suojaa.
Aikakäsitys kehittyy hitaasti. 5-vuotias osaa odottaa seuraavaan päivään, 10-vuotias pystyy odottamaan "seuraavaan synttäriin", ja vasta aikuisena ihminen pystyy suhteuttamaan pidempiä ajanjaksoja koko elämäänsä nähden.
Perheen nukkuminen yhdessä on tavallista suuressa osassa maailmaa ja useissa erilaisissa kulttuureissa. Vain teollistuneissa länsimaissa perheenjäsenet nukkuvat erillään.
Valkoihoisten amerikkalaisvanhempien ja guatemalalaisten maya-intiaanien jälkeläisten vauvojen nukkumistavat poikkeavat huomattavasti toisistaan. Maya-vauvat nukahtavat silloin kun heitä alkaa nukuttaa ja nukkuvat yhdessä äitinsä kanssa. Isä ja perheen muut sisarukset nukkuvat lähellä tai samassa vuoteessa. Äidit eivät pidä lukua yöimetyksistä, koska eivät häiriinny niistä.
Amerikkalaisista äideistä melkein kaikki joutuvat valvomaan öisin vauvoja hoitaessaan. Suurin osa vauvoista nukkuu omassa sängyssä alusta saakka ja 6 kk ikään mennessä melkein kaikki vauvat on yleensä siirretty nukkumaan omaan huoneeseen. Vauvojen nukuttamiseen käytetään runsaasti aikaa sekä erilaisia apuvälineitä ja kikkoja: kehtoja, iltasatuja, yövaatteita, peseytymisrituaaleja ja leluja.
Maya-vanhemmat järkyttyvät kuullessaan, että amerikkalaisvauvat jätetään yksin nukkumaan, kun taas amerikkalaisvanhemmat uskovat, että yhdessä nukkuminen saattaa olla vahingollista lapsen henkisen kehityksen kannalta, ja vieressä nukutetusta lapsesta ei tule riittävän itsenäistä.
Loput artikkelista:
http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=49
Kuinka moni aikuinen haluaa nukkua yksin? Jos aikuinen nukkuu toisen ihmisen kanssa, miksi oletetaan, että vastasyntynyt, joka ei edes välttämättä vielä ymmärrä olevansa äidistään erillinen olento, haluaisi nukkua yksin?
Käsitykset unesta ja vastasyntyneistä poikkeavat radikaalisti eri kulttuureissa. Länsimaissa ajatellaan, että jo ihan pientä vauvaa on syytä koulia jotta hänestä kasvaisi itsenäinen ja reipas. Esimerkiksi maya-kulttuurissa vauvaa ei kasvateta itsenäisyyteen, koska ajatellaan, että vauvasta on vain huolehdittava, eikä häntä sen kummemmin tarvitse opettaa ennen kuin hän oppii kommunikoimaan. Länsimaissa uni koetaan yksityisenä rauhoittumisen tilana, mayoille ja japanilaisille yksinnukkuminen on koettelemus. Länsimaissa perheiden yhteisnukkumista pidetään outona ja jopa syntisenä, kun taas muissa kulttuureissa länsimaista tapaa nukuttaa lapset yksin pidetään vanhempien vastuuttomuutena ja jopa eräänlaisena laiminlyönnin muotona.
Antroplogi ja unitutkija James Mckenna kiinnostui vauvojen unesta jo vuonna 1978. Siitä lähtien hän on tutkinut millaista vauvojen uni on ja miten vauvat parhaiten nukkuvat. Hänellä on yksi ainoa ohje kaikille vanhemmille: "Nukkukaa lastenne kanssa!", ja paljon tätä ohjetta tukevaa tausta-aineistoa. McKenna on tarkkaillut vähintäänkin satoja äiti-lapsipareja unilaboratoriossaan ja on havainnut saman kaavan yhä uudelleen ja uudelleen.
McKennan mukaan vauvojen unta säätelee samassa huoneessa ja sängyssä nukkuvien hengitys, vauva tahdistuu äidin (yleensä vauvan vieressä nukkuja on äiti) hengityksestä ja liikkeistä. Tämä ilmiö saattaa olla yhteydessä kätkytkuolemiin, joskin niihin vaikuttavat todennäköisesti lukuisat muutkin tekijät. On kuitenkin viitteitä siitä, että joissain tapauksissa yksin nukkuva vauva saattaa vaipua liian syvään uneen, koska hänellä ei ole vierellään "tahdistajaa".
Loput:
http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=204
Kuuden kuukauden iässä vauvan kehitys etenee nopeasti sekä motorisella että emotionaalisella alueella. Tässä, kuten myöhemmissäkin voimakkaan kehityksen vaiheissa, vauvan yöuni häiriintyy helposti. Useimmiten apua unihäiriöihin haetaankin kuuden kuukauden ja yhdeksän kuukauden välissä. Aiemmin kohtuullisen hyvin nukkunut vauva on tässä vaiheessa alkanut tarvita huomattavasti enemmän aikuisen apua nukahtamiseen ja unessa pysymiseen.
Pystyyn nouseva vauva on vaikeampi saada rauhoittumaan uneen kuin makuullaan pysyttelevä. Samalla vauva on vakiinnuttamassa valikoivaa kiinnittymissuhdetta vanhempiinsa. Vauvan havahtuminen erillään olemiseen lisää pelkoa nopeasti.
Kiinnittymissysteemin vakiintuminen 6–10 kk:n iässä on vaihe, jossa olisi erityisen tärkeätä välttää lapsen turvallisuudentunnetta horjuttavia kiinnittymistraumoja. Monet vanhemmat oivaltavat tämän vaistomaisesti ja tuntevat epäluuloa yleisesti toistettua ohjetta kohtaan antaa lapsen huutaa huutonsa yksinäisyydessä. Huudattaminen toki johtaa usein siihen, että lapsi on oppinut nukkumaan yksin – ihminen on nopeasti ehdollistuva olento. Hän on kuitenkin samalla oppinut karvaan läksyn siitä, ettei hänen kokemustaan hädästä aiotakaan kuulla.
Tämän ikäinen lapsi ei pysty manipuloimaan toisia, vaan hän ilmaisee oman kokemuksensa tilanteesta ja odottaa siihen vastattavan. Vastauksen laatu vaikuttaa hänen sisäistyvään perusoletusmalliinsa siitä, kuinka aikuiset ja nimenomaan hänelle tärkeimmät aikuiset suhtautuvat häneen. Lapsen hädän ilmausten sivuuttaminen vahvistaa välttelevää, avun tarpeet tukahduttavaa kiinnittymismallia, joka rajoittaa lapsen tunne-elämän myöhempää kehitystä.
Tässä erityisen vaikeassa vaiheessa vauvat tarvitsevat paljon apua omien tunteiden säätelyssä. He tarvitsevat läsnäoloa, mutta omien unensäätelymekanismien vahvistamiseksi yön ja päivän pitämistä selkeästi erillään, selvästi toisistaan erottuvina.
Yksin nukkumisen vaikeuksissa ja siirtymäkohteen käytössä korostuu länsimaisen vanhemmuuskulttuurin erityinen vaikeus. Pyrimme korostamaan lapsen itsenäisyyden ensisijaista arvoa ja tukemaan kaikkea kehitystä, joka saa hänet selviämään jo varhain omillaan. Tämä ei kuitenkaan ollut ihmislajin kehityksellinen, evolutiivinen päämäärä, vaan lapseen on virittynyt vahva taipumus varmistaa kiinnittymisen kohteen läsnäolo ja läheisyys oudoissa ja uhkaavissa tilanteissa, joista pimeys on biologisesti keskeisin.
Nukkumiskäyttäytymisen tutkijat ovat todenneet, että siirtymäkohde tunnetaan ilmiönä ainoastaan teollistuneessa Euroopassa ja sen kulttuuria omaksuneissa maissa. Muualla, jossa pienet lapset nukkuvat läheisessä yhteydessä vanhempiinsa, äidin ulkopuoliselle kohteelle ei ole tarvetta. Lähellä nukkuminen näyttää toisten tutkimusten mukaan myös vähentävän lapsen heräilyä synkronoimalla lapsen ja äidin unirytmejä ja hengitysrytmejä toisiinsa. On näyttö siitäkin, että yhdessä nukkuminen vähentäisi kätkytkuoleman riskiä, koska lapsen hengityksen säätyminen äidin tahtiin vähentäisi äkillisen, hengityskatkokseen liittyvän hapen puutteen vaaraa. Vierellä nukkuminen on kuitenkin meidän kulttuurissamme paheksuttua, eikä meillä ole kulttuuriin liittyviä suojarakenteita vanhempien suhteen säilymiselle tässä tilanteessa vireänä.
HUS UNIKOULU:
http://www.hus.fi/default.asp?path=1,28,82...,6444,6445,7649
Huudatusunikoulua ei Searsien mukaan kannata kokeilla, koska lapsi oppii siitä turvattomuuden lisäksi vain sen, ettei tämän tarpeisiin vastata. Heräilyn todellinen syy ei selviä, mikäli oletetaan lapsen olevan hemmoteltu tai oppineen heräilemään. Uimaopetus on oiva vertaus: eihän lasta heitetä veteenkään suinpäin, ja toivota tämän oppivan kerrasta uimaan. Eli ei myöskään laiteta pinnasänkyyn, ja toivota että osaa nukkua... Nukkumisjuttuja opetellaan vähitellen, aloittaen siitä ettei nukkumista tarvitse pelätä; nukkuminen on mukavaa eikä vauvaa hylätä olemaan yksin. Lopuksi opetetaan keinot pysyä unessa.
Kannattaa olla joustava. Jos valitset jonkun metodin, ei sitä ei tarvitse noudattaa 100 prosenttisesti. Tee sitä mikä toimii, unohda loput. Nukutuskeinoista muodostuu kokemuskansio, ja vaikkei joku keino jonain yönä toimisikaan ei se tarkoita, että yöheräilyt silti jatkuisivat vuosia. Aika on puolellasi, ja kaikista yrityksistä viisastut. Joku konsti, joka ei toiminut kuukausi sitten saattaakin nyt toimia. Kannattaa koittaa opettaa vauvalle monia eri keinoja nukahtaa (sekä iltanukahtamiseen että yöheräilyihin), tämä lisää omaakin jaksamista jos ei aina tarvitse tehdä saman kaavan mukaisesti.
http://www.babyidea.fi/vinkkeja/einuku.html
Vastaukset 19
Vanhimmat
Kysyn vaan.
minä ainakin. Ja ne, jotka ovat kiinnostuneita näistä asioista.
Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia nukkua lapsen kanssa samassa sängyssä. Aamulla sängyssä olisi kuollut vauva. Nukun niin sikiästi että usein runtelen vaimoakin huomaamattani. Minulle ei riitä tavallinen herätyskellokaan että aamulla heräisin jos olen oikein väsynyt.
Vaimo on kyllä melkosen kypsä kun en ikinä yöllä herää vauvan itkuun, vaimo joutuu aina herättämään jos kaipaa apua.
Meillä ei myöskään ole tilaa normaalia suuremmalle sängylle makuuhuoneessamme joten eipä tuosta perhepedistä tulisi mitään, turvallisuus on tärkeintä.
Meillä vauva nukkuu vaimon puolella pinnasängyssä, ihan sängyssä kiinni. Emme kuitenkaan meinaa jatkaa tuota loputtomiin vaan totutamme vauvan omaan huoneeseen kun meistä alkaa siltä tuntua.
Turvallisuus on tärkein, niinpä onkin hyvä, että vauva nukkuu äidin ja seinän välissä. Myös jos pinnasänky on parisängyssä kiinni ja jos laita on alaslaskettu, sekin lasketaan perhepediksi. Muistakaa, että läheisyys auttaa kasvattamaan itsenäisyyteen, eikä vauvaa tarvitse koulia tai opettaa siihen lainkaan. Liian varhaiset itsenäistymisyritykset (yksin omaan huoneeseen öiksi) eivät palvele kenenkään etua, vähiten vauvan.
"Varhaislapsuudessa maksimaalisesti vanhempiensa lähellä ollut lapsi on kolme-, neljävuotiaana erittäin kyvykäs suuntautumaan ulkomaailmaan", kertoo Jukka Mäkelä kiinnittymistutkimukseen viitaten. Hän kumoaa myös väitteen siitä, etteivät perhepedissä nukkuvat lapset koskaan oppisi nukkumaan yksin: "Lapset siirtyvät omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen sitten, kun oman tunnemaailman hallinta on kunnossa. On lapsia, jotka tarvitsevat läheisyyttä pidempään, mutta hekin siirtyvät ajallaan". Kun lapset siirtyvät perhepedistä omiin huoneisiinsa, heillä on positiivinen ja luottavainen käsitys nukkumisesta. He eivät yhdistä nukkumista yksinjäämiseen.
Olipahan pitkä kirjoitus. Kannattaisi vähän tiivistää olennaisimpiin asioihin, niin useampi jaksaisi lukea loppuun. Nyt oli liikaa jopa samojen lauseiden toistoa.
Sellainen kokemus meillä, että kun parisänkyyn ahdetaan kolme ihmistä, ei nukkumisesta tule mitään. Kokeiltiin kyllä, mutta vauva kieppui vanhempien välissä ja herätti vuorotellen toisen. Ja myös me vanhemmat tönimme unissamme vauvaa.
En ihan ymmärrä, mitä haittaa tajuttomalle on olla yksin. Kun lapsi (tai aikuinen) nukkuu hyvin ja sikeästi, se katselee unia eikä ole mitenkään tietoinen ympäristöstään. Tärkeää on, että nukkumaanmenotilanne tuntuu vauvasta turvalliselta, silloin se ei herätessäänkään yleensä hätäänny, vaan alkaa huhuilla vanhempiaan.
Uneen vaikuttaa paitsi yöasiat, niin päivällä koettu. Jos päivä kuluu turvallisesti ja lapsi saa riittävästi toimintaa ja myös aikuisen läsnäoloa, on nukkumaanmeno helppoa. Ja pitää myös muistaa rauhoittaa aika ennen nukkumaanmenoa. Eli vähintään tuntia ennen ei TV:tä, videopelejä eikä riehumista.
Länsimaissa nukutaan omissa sängyissä, koska siihen on varaa. Köyhemmissä maissa ei ole tilaa niin paljon, että olisi varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin oma huone. Kyllä suomessakin 1900-luvun alussa työläisperheissä nukuttiin kaikki samassa huoneessa kuin sillit suolassa. Kysymys on siis myös elintasosta, ei vain luonnollisuudesta.
Siinä olen samaa mieltä, että nykyihminen on usein "pihalla" lastenhoidon kanssa. Se ei koske vain nukkumista, vaan kaikkea vauvan kanssa touhuamista. Siksi nukkumisasiatkin ovat hankalia. Nykyinen elämäntapa, jossa perheet ovat pieniä ja eri sukupolvet on eroteltu elämän erillään, estää ihmisiä oppimasta lapsenhoidon malleja sukulaisilta ja tuttavilta. Myös pitkä teoreettinen koulutus etäännyttää lapsen hoidon vaatimasta tunne- ja sanattoman viestinnän osaamisesta (tavallaan epäherkistää kyvyn tajuta, mitä lapsi kulloinkin tarvitsee).
Ei sillä että niin olisin perhesängyn kannataja, mutta yksi kohta pisti silmään...
Länsimaissa nukutaan omissa sängyissä, koska siihen on varaa. Köyhemmissä maissa ei ole tilaa niin paljon, että olisi varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin oma huone. Kyllä suomessakin 1900-luvun alussa työläisperheissä nukuttiin kaikki samassa huoneessa kuin sillit suolassa. Kysymys on siis myös elintasosta, ei vain luonnollisuudesta.
Länsimaita lukuunottamatta eletään huomattavasti luonnonmukaisemmin, vaikka tilaa olisikin. Luonto todella sanoo että lapsen tulee olla äitiään lähellä. En usko että tästä elinikäisiä traumoja seuraisi, mutta luonnonmukaista se kuitenkin on. Toisaalta omassa huoneessa varhaisessa vaiheessa nukuttaminen voi yöllä ajaa tilanteeseen ettei vanhempi kuule lapsen itkua ja lapsi voi huutaa hätäänsä kauankin.
Itse uskon ainakin että lapsella on turvellisin olo vieressäni. Ehkä parhaaksi näkisin ratkaisun lapsi samassa huoneessa eri sängyssä, jolloin lapsi ei niin häiritse parisuhde-elämääkään.
Muuten, siitä tilasta, suomessahan on suht. ahtaat asunnot muihin maihin verrattuna, koska asuntomme on niin talvenkestäväksi rakennettava...
Anteeksi vain että miesten palstalle tungin näin...
Olen ihan samaa mieltä siitä että samassa sängyssä nukkumisesta tulee helposti rauhatonta. Minäkin joudun edelleen siirtymään lähes joka yö omasta sängystäni pois koska sinne vaeltava 5-vuotias tunkee niin lähelle/päälle että en pysty nukkumaan. Kuinkahan hyvää tekee aikuisellekaan se että hän vuosikausia herää joka ainoa yö 1-10 kertaa lapsen takia? Uni ei ainakaan ole niin laadukasta kuin pitäisi eikä tämä voi olla vaikuttamatta siihen kuinka hyvin jaksaa olla läsnä lapselle päiväsaikaan. Kyllä täytyy olla olemassa ratkaisu joka on hyvä sekä lapselle että aikuiselle. Ja se ei useinkaan ole perhepeti.
Tyttö nyt 4v. Itse nukun lapseni kanssa samassa sängyssä vaikkei tilanpuutetta olekaan. Pikkuinen kokeilee pitkin yötä unissaan olenko paikalla eikä yöheräämisistä ole siksi ollut ongelmaa. Mikäs hätä hänellä olisi kun kerran olen vieressä. Kun aamulla herään ennen lasta, hän tulee varsin pian perässäni alakertaan ja jatkaa uniaan. Selkeästi hän taas koittaa vierustaan ja huomaa paikan olevan tyhjä, jolloin tulee puolinukuksissa perääni.
Äitinsä luona lapsi on aina nukkunut omassa sängyssä, omassa huoneessa. Itse en ole nähnyt tarpeelliseksi ottaa tuota tyhjää huonetta vielä lapsenhuonekäyttöön.
Vertailun vuoksi: tyttö oli luonani täysin yökuva melkein vuoden aikaisemmin kuin äitinsä luona. Unitutti jäi myös pois vuotta aikaisemmin.
Perhepediksi lastenpsykiatrit luokittelee ylipäänsä samassa huoneessa nukkumisen.
Nukkumisjärjestelyt on hyvä olla niin, että kaikilla on hyvä nukkua.
Jos lapsi pelkää omassa huoneessa ja sen vuoksi huutaa tai itkee, niin siinähän sitten joutuu heräilemään vanhemmat. Näissä tapauksissa lapsi voi nukkua vanhempien huoneessa joko omassa sängyssä tai patjalla lattialla ja näin taataan hyvät unet vanhemmille.
" Länsimaita lukuunottamatta eletään huomattavasti luonnonmukaisemmin, vaikka tilaa olisikin"
Tämä nyt on sivuseikka, mutta tuo on melkoisen romanttinen käsitys elämästä muualla. Varmaan jotkut sademetsän intiaanit ja Afrikan viidakkoheimot elävät luonnonmukaisesti.
Mutta lapsen elämä ei-länsimaissa voi olla varsin karua. Köyhissä maissa usein on lähdettävä kaupunkiin töihin tai vierastyöläiseksi ja äidit jättävät lapsen isovanhempien hoidettavaksi. Joka tapauksessa työelämän perhejoustot ovat tuntematon käsite. Ja Kiinassa on yhden lapsen politiikka sekä päivähoitosysteemit vielä suomeakin laitosmaisempia.
Lisäksi monissa maissa perinteiset asenteet passittavat isät tekemään pitkää päivää hankkimassa leipää perheelleen ja äidit ovat kotona hoitamassa Kotia ja lapsia. Varakkaissa perheissä on tapana palkata kotiapulainen, joka huoltaa samalla lapset, että vanhemmat ehtivät harrastaa kodin ulkopuolella. Pohjoiseurooppalainen pehmoperheen ideaali, jossa lapsen tarpeita kuunnellaan ja myös isät ovat tasapuolisesti mukana hoidossa, on maailmalla varsin harvinainen. Onneksi asun Suomessa.
"Kuinkahan hyvää tekee aikuisellekaan se että hän vuosikausia herää joka ainoa yö 1-10 kertaa lapsen takia?"
Tätä olen itsekin miettinyt. Olen herännyt varmaan 5 vuotta suunnilleen joka yö useita kertoja kesken yön. Varmasti aivot kärsivät tilanteesta ja mietin, onko tällä pysyviä vaikutuksia aivojen terveyteen. Uni on ainakin jo mennyt rikki. Vaikka olisi mahdollisuus (työmatka, lapset mummolassa tms.), en silti nuku sikeästi yhtenäistä unta riittävän pitkään vaan heräilen kesken unien tai aamulla liian aikaisin. Sitten päivällä olo on väsynyt, ärtynyt eikä keskittymisestä tule mitään. Yleensä olen nykyään myös vetäytyvämpi kuin aiemmin.
Muistan tapauksen, että n. vuosi sitten jostain syystä nukuin kaksi yötä peräkkäin hyvää yhtenäistä unta. Seuraavana päivänä oli olo kirkas ja toimelias. Asiat sujuivat kuin itsestään ja olin hyvällä mielellä. Sen jälkeen tuli muutama huono yö, niin olo oli taas entisellään.
Kyllä aivot ja koko keho kärsii jatkuvasta heräilystä.
Onkin tärkeää, että jokainen perhe löytäisi ne paikat kodissa, joissa jokainen saisi hyvin nukuttua. Onko se sitten niin, että tilapäisesti toinen vanhempi nukkuu aivan yksin ja toinen vauvan kanssa, tai että kaikki nukkuvat samassa huoneessa.
Yleisin ongelma mihin törmää, on se, että vauvat ja lapset heräävät kesken yöunien ja alkavat huutaa tai pelkäämään.
Jos ongelmana on taapero (alle 5 vuotias), joka ei uskalla nukkua yksin omassa huoneessa, vaan öisin huutaa useaan otteeseen, niin mun mielestä aivan varteen otettava vaihtoehto on se, että lapsi nukkuu jonkun aikaa vanhempien makuuhuoneessa omassa sängyssään tai patjalla lattialla (tai vanhempien sängyssä, jos tilaa on paljon, eikä se häiritse).
Vauvoja ja lapsia on ihan turha liian varhain yrittää itsenäistää omiin huoneisiin vain sen takia, koska näin nyt muka kuuluu olla. Monet uniongelmat vältettäisiin sillä, että annettaisiin sitä turvaa ekat 2 vuotta, eli nukuttaisiin samassa huoneessa. Liian varhaiset pakottamiset ja yrittämiset omaan huoneeseen lisäävät vain niitä pelkoja, jos vauva / lapsi ei ole tunne elämältään kypsä siihen. Ja tämä voi tietää yöheräämisiä aina kouluikään saakka. Tämä ei palvele kenenkään etua. Onhan tärkeintä, että kaikki saisivat nukkua! Jos se onnistuu samassa huoneessa, niin sitten niin pitäisi tehdä.
Biologisesti on tarkoitettu että vauvat ja pikkulapset nukkuisivat äidin läheisyydessä. Läheisyys kasvattaa itsenäisyyteen, niin oudolta kuin se kuulostaakin.
Harmi vain, että meidän kulttuurissa vauvojen tai lasten samassa huoneessa nukkuminen on omituista eikä sitä virallisesti suositella. Ainoastaan lastenpsykiatrit liputtavat tämän nukkumismuodon puolesta. Onneksi sairaaloiden uniklinikoilla on nykyään huudattaminen lopetettu, huudattaminen aiheuttaa oikeasti tunne-elämän kehittymisen häiriintymistä. Vauvan kiintymyssuhteen kehitys häiriintyy, eli ei enää uskalla luottaa vanhempiinsa ja rakentaa välttelevän kiintymyssuhteen, joka tietää ongelmia myöhäisemmässä iässä.
Kullostaa ihan fiksulta, mutta tietenkin vanhempien jaksaminen otettava huomioon.
Meillä on nyt 9 kuukautinen vauva joka on kokoajan nukkunut isän ja äidin välissä perhepedissä. Nyt on tarkoitus siirtää sängyn yhteyteen olevaan pinnasänkyyn. Pinnasängyn toinen laita on pois.
Vauvamme on nukkunut todella hyviä yöunia alusta asti.
Näinhän se menee, luonnollisinta on nukkua ensin niin että vauva nukkuu äidin vieressä, ihan fyysisesti. Täten erittyy enemmän sitä hoivahormooni prolaktaania mikä takaa imetyksen onnistumisen. Ja ei tarvi nousta sängystä öisin ylös kertaakaan, ku voi heti imettää. Ja yleensä vauvat ei itke eikä huuda vieressä. Sitä paitsi vieressä nukkuminen vähentää kätkytkuoleman riskiä.
Sitten joskus ku 1 vuotispäivä lähenee, niin avonainen pinnasänky parisänkyä vasten on hyvä, niin kaikilla on tilaa. Näillä nukkumistavoilla yleensä taataan parhaimmat unet KAIKILLE. Tapa yrittää erottaa vauva vanhemmistaan öiksi parempien yöunien toivossa absurdisti aiheuttaakin päinvastaista.
Perhepedissä nukkuneet ovat erittäin valmiita omiin sänkyihin ja jopa huoneisiin 2-4 vuotiaina.
Ne jotka on pakotettu liian aikaisin yksin, juoksevat öisin vanhempien sänkyyn jopa 12 vuotiaiksi. Koska he eivät osaa käsitellä pelkojaan, koska liian varhain siihen on ryhdytty.
Esikoisen kanssa hössötettiin vieressä nukkumista. Ei mulla ainakaan erittynyt enemmälti maitoa. Monta kertaa heräsin siinä torkahdellessa läheltä piti tilanteeseen eli vauvan käsi tai muuta oli välillä vahingossa allani. Väsymys oli hirveä ja lapsi laiha. Nyt kakkosen kanssa olemme suosineet pinnasänkyä ja ihan on syönyt hyvin , itseasiassa painaa tuplat siskoonsa nähden. Huomaan myös hieman nukkuvani kun ei tarvitse jännittää päälle kierähtämistä ja vauvakin nukkuu paremmin kun maidon haju ei kiusaa. Jaaritteluni ainut tarkoitus on korostaa perheen oman ratkaisun tärkeyttä. Tehkää niinkuin teistä tuntuu hyvältä. Neuvola , naapurit ja varsinkin lapsettomat ja sädekehä-äidit jakavat kyllä neuvoja , mutta SINÄ ja VAIMOSI teette työt. Kyllä meillä ollaan paljon sylissä ja halitaan ja pusitaan , mutta nukuttava on välillä varsinkin kun esikoinen valvoo 07-22.30 eikä nuku lainkaan päivisin KOSKAAN. Vauva nyt 4kk syö yöllä 2-4 kertaa eli oma terveys ei kestäisi tuota luomu hysteriaa. Muuten useimmiten vaimon ynseys , ajattelemattomat sanat jne. johtuvat ihan synnytyksen jälkeisestä VÄSYMYKSESTÄ eikä muodissa olevasta masennuksesta tai ukko kullan vihasta:) Kyllä se ohi menee kun annat hoitoapua , heräät välillä etkä hauku vaimoa läskiksi. Toki jos jaksaa maata lapsensa vieressä yöt ja päivät varsinkin jos isompia on nostan hattua. Mikään maidontuotannon tai normaaliksi ihmiseksi kehittymisen este tämä ei kuitenkaan ole.
Esikoinen siirtyi meillä 1,5kk iässä itse omaan sänkyyn ja nukkuu mielellään omassa sängyssään kun pinniksestä ei päässyt pois omin avuin ja oli siten kiipeilijälle vaarallistakin. Mies nukkuu tilapäisesti meillä nyt toisessa huoneessa , jotta jaksaa rahnustaa aamulla töihin. Ekan kanssa olimme "sankareita" kumpikin:) Viikonloppuisin sitten minä vetäydyn välistä toiseen huoneeseen ja nukun yhden syötön yli , jolloin hän antaa lisämaitoa pullosta. Ei ole poika alkanut rintaa hylkiä tai muutenkaan oireillut. Ainut mihin uskon , että kun SINÄ ja VAIMOSI voitte hyvin , voivat lapsetkin hyvin...
Meillä lapsi nukkui samassa huoneessa, tosin omassa sängyssä, viisivuotiaaksi asti. Sen jälkeen hän alkoi itse vaatimaan omaa huonetta, joka hänelle jo oli odottamassa.
Hänen nukkumisensa samassa huoneessa ei meidän nukkumista häirinnyt, "muuta" puuhailua sen sijaan jonkin verran. Onneksi on talossa muitakin huineita.
Nykyään kohta 6 vuotiaana hän ei ole tullut sänkyymme nukkumaan kuin pari kertaa, kun on nähnyt pahaa unta.
summa summarum, näyttää kirjoitus ainakin meidän perheessämme pitävän täysin paikkaansa. Nukkuu samaan tahtiin ja eikä nukkumaan laittamisessa ole mitään ongelmia. Tahtoo sitä itse.
Nukuin viisivuotiaaksi vanhempieni makuuhuoneessa omassa sängyssä. Sitten halusin oman huoneen ja oma huone laitettiin minulle valmiiksi. Muutaman kerran tuli ensimmäisen viikon aikana mentyä vanhempien väliin nukkumaan, kun hieman jänskätti nukkua yksin.
Esikoisemme nukkui noin vuoden ikäiseksi samassa huoneessa kanssamme. Pienenä monesti äitinsä vieressä, eli meidän välissämme, kun siihen "unohtui" yösyötöiltä. Pinnis oli siinä sängyn laidalla, sinne sitten siirrettiin kun hirvitti, että litistyy. Ja lapsi nukkui yleensä sen verran leveästi ja huitoili, että häiritsi meidän nukkumista. Kun yösyöminen jäi, siirrettiin pinnistä vähän kauemmaksi seinän viereen ja laita ylös. Ongelmana oli usein, että lapsi oli vaikea saada rauhoittumaan nukkumaan (liekkö ollut päivärytmeissä jotain hässäkkää vai mistä johtui). Kuitenkin, lapsi laitettiin nukkumaan aikaisemmin kuin itse käytiin yöpuulle. Ihan lapsen hyvinvoinnin takia, ei pienet jaksa kukkua iltamyöhään. Eikä ole järkeä, että vanhemmat joutuvat luopumaan ainoista "omista hetkistä", kun lapsi nukkuu.. Sitten kun siinä kymmenen korvilla me vanhemmat tulimme nukkumaan, lapsi lähes aina heräsi siihen vähäiseenkin kolisteluun. Ja taas kamala nukutusoperaatio.. Hermo meni. Siinä vaiheessa, kun lapsi siirrettiin omaan huoneeseen, no, nukahtaminen ei muuttunut sen helpommaksi mutta ainakaan sitä ei tarvinnut tehdä _kahteen kertaan_ joka ikinen ilta/yö. Nukkui siis paremmin omassa huoneessaan. Ja kun vielä joskus heräilee yöllä, niin aika pian sinne ehtii lohduttelemaan. Ei tarvitse kohdata pelkoja yksin. Pari rääkäisyä ehtii toki kuulumaan.