Epäterve usko ahdistaa (Kirkko ja Kaupunki 17.11.2008)
Uskon pitäisi tuoda iloa ja rauhaa eikä ajaa ihmisen mieltä ahtaalle. Pelottelu ja valmiit ajattelumallit eivät kuulu terveeseen uskonnollisuuteen. Maailma on pullollaan ahtaita ja vahingollisia uskonnollisuuden suuntia, joiden keskuudessa ei vallitse rauha vaan pelko. - - Pahimmillaan uskonto voi satuttaa, lamauttaa ja viedä elämästä kaiken ilon. Silloin ihmissuhteet, omaisuus ja mielenterveys ovat vaarassa.
– Lapsena ihminen on haavoittuvimmillaan. Samaan aikaan vanhempien ehdoton rakkaus on hänelle elintärkeää. Jos rakkauteen liittyy ahdistavia ehtoja ja vaatimuksia tietyllä tavalla uskomisesta, vaikutukset voivat olla rajuja ja pitkäkestoisia, huomauttaa pastori, terapeutti ja perheneuvoja Kaija Maria Junkkari.
Aikuisenakin ihminen on uskonkysymysten edessä paljas ja haavoittuva, onhan kyse antautumisesta ja luottamuksesta itseä suurempaan voimaan. Siksi usko ja mielenterveyden ongelmat tahtovat usein käydä rinnakkain.
Psyyke joutuu koville erityisesti silloin, kun aluksi ihana uskonyhteisö alkaa näyttää kielteisiä puoliaan. Ihminen voi epäillä tulleensa huijatuksi ja tuntea, että elämä on mennyt hukkaan uskonyhteisön tapoja seuratessa.
Junkkari muistuttaa, että normaaliin uskonnolliseen elämään kuuluvat epäilyt ja uskon jatkuva kehittyminen. Ahtaassa uskossa epäily on aina valtava kriisi. Kun uskolla ei ole tilaa kasvaa, lisääntyy ahdistus. Lopulta ihmisen on luovuttava alussa niin ihanalta tuntuneesta uskosta.
– On kuin lapsi joutuisi äidistään luopumaan, Junkkari vertaa. – Hylkäämisen, yksinäisyyden ja häpeän kokemukset sekä niistä nousevan kiukun ja surun läpikäyminen voi olla pitkä prosessi.
Parhaimmillaan se johtaa oman, terveen hengellisen elämän löytymiseen tai ylipäätään tasapainoon.--
Sellainen usko, jossa ei ole tilaa kaikille tunteille ja kysymyksille, ja jossa annetaan kaikki valmiiksi pureskeltuna, on pöhöttynyttä uskoa.
– Uskonkriisit ja entisen kyseenalaistaminen ovat osa ihmisen elämänkaarta. Ne ovat Jumalan tapa toimia, patistaa meitä pysähtymään ja ajattelemaan. Ne estävät hengellisen mustavalkoisuuden, Junkkari kuvaa.
On aina hälyttävää, jos ihminen huomaa joutuneensa sellaiseen uskonyhteisöön, joka kieltää tietyt tunteet ja vaatii kritiikitöntä hyväksymistä.
– Suostuminen tähän kutistaa ihmistä. Aina pitäisi olla mahdollista pohtia kriittisesti, mikä on minulle totta ja tervettä, ja mitä tarvitsen oman hyvinvointini takia, Junkkari muistuttaa.-- Yhteisön johtajilla on tässä hyvin suuri vastuu. Tarvittaisiin ehkä myös enemmän nöyryyttä.
Hengellistä insestiä ja manipulaatiota
Monissa epäterveissä uskonnoissa korostetaan vaativaa uskonnollisuutta. Kun soppaan lisätään ”vain me pelastumme” -asenne, sekasotku on valmis.
– Yhteisön paine on usein valtava. Jos kaikki ympärillä ovat ”oikeassa” uskossa, ihminen alkaa helposti kysyä itseltään, mikä minussa on vikana, kun tunnen ja näen asiat toisin, Junkkari sanoo.
Hengellinen painostus on pahimmillaan silloin, kun ihminen ehkä kovassakin ahdistuksessa, hauraana ja luottavaisena, hakee apua uskonnollisesta yhteisöstä, ja hänen eteensä isketään valmis paketti taivaaseen pääsyn ehtona: usko näin tai joudut kadotukseen.
– Se on hengellistä insestiä, ja helvetillä pelottelu on hengellistä manipulaatiota, Junkkari lataa. – Eihän Jeesuskaan tullut puhumaan meille helvetistä vaan vapaudesta, elämästä ja ilosta.
Siitä uskosta ei hyvä seurannut
Anni, 27, selvisi sisäisistä ristiriidoista armollisempaan elämänkatsomukseen:
”Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Kasvatuksen ja viikoittaisten seuroissa käyntien kautta juurruin liikkeeseen. Erityisesti opit synnistä ja ikuisesta kadotuksesta iskostuivat tiukasti mieleen. Pitkälle nuoruusikään saakka kammosin nukkumaanmenoa, sillä pelkäsin kuolevani nukkuessani ja joutuvani helvettiin.
Usko ei tuottanut minulle iloa – päinvastoin. Jatkuvan kuolemanpelon lisäksi tunsin olevani kaikkialla erilainen. Koulussa siksi, etten voinut osallistua ”maailmallisiin” asioihin ja keskusteluihin, lestadiolaisten keskuudessa siksi, että koin olevani syntinen ja huonompi kuin muut. Itsetuntoni kehittyi vajavaiseksi.
Häpesin uskoani, sillä se ei ollut aitoa. Parikymppisenä sisäinen ristiriita kävi kestämättömäksi. Sain viimein sanottua ääneen, etten halua enää olla lestadiolainen.
En ole halunnut palata.
Minulla on oma, huomattavasti armollisempi elämänkatsomukseni, jonka toivon kelpaavan Jumalalle. Kärsin edelleen pahasta kuoleman- ja helvetinpelosta. Vaikka järjellä tajuan, ettei lestadiolaisuus ole ainoa tie taivaaseen, ajatus ei jätä minua rauhaan. Olen harkinnut terapiaakin tämän takia, ja tiedän, että minulla on paljon kohtalotovereita. Myös itsetuntoni kanssa minulla on edelleen ongelmia.
En silti halua olla katkera. Pudistelen vain joskus päätäni lestadiolaisten touhulle. Mietin, miten paljon siellä on lasten joukossa samanlaisia raukkoja kuin minä, joiden pää täytetään helvetin kuvilla ja synnintunnolla.
Lasten kannalta liike on liian ankara ja jopa vaarallinen. Mutta liikkeen olemassaolo perustuu siihen, että ihminen johdatellaan lapsesta asti uskomaan. Muulla tavoin ajatteleminen saadaan näyttämään ”sielunvihollisen” työltä, ensi askeleilta kohti ikuista kadotusta.”
http://www.kirkkojakaupunki.fi/?newsid=9741&deptid=124&languageid=3&NEWS=1
Uskon pitäisi tuoda iloa ja rauhaa eikä ajaa ihmisen mieltä ahtaalle. Pelottelu ja valmiit ajattelumallit eivät kuulu terveeseen uskonnollisuuteen. Maailma on pullollaan ahtaita ja vahingollisia uskonnollisuuden suuntia, joiden keskuudessa ei vallitse rauha vaan pelko. - - Pahimmillaan uskonto voi satuttaa, lamauttaa ja viedä elämästä kaiken ilon. Silloin ihmissuhteet, omaisuus ja mielenterveys ovat vaarassa.
– Lapsena ihminen on haavoittuvimmillaan. Samaan aikaan vanhempien ehdoton rakkaus on hänelle elintärkeää. Jos rakkauteen liittyy ahdistavia ehtoja ja vaatimuksia tietyllä tavalla uskomisesta, vaikutukset voivat olla rajuja ja pitkäkestoisia, huomauttaa pastori, terapeutti ja perheneuvoja Kaija Maria Junkkari.
Aikuisenakin ihminen on uskonkysymysten edessä paljas ja haavoittuva, onhan kyse antautumisesta ja luottamuksesta itseä suurempaan voimaan. Siksi usko ja mielenterveyden ongelmat tahtovat usein käydä rinnakkain.
Psyyke joutuu koville erityisesti silloin, kun aluksi ihana uskonyhteisö alkaa näyttää kielteisiä puoliaan. Ihminen voi epäillä tulleensa huijatuksi ja tuntea, että elämä on mennyt hukkaan uskonyhteisön tapoja seuratessa.
Junkkari muistuttaa, että normaaliin uskonnolliseen elämään kuuluvat epäilyt ja uskon jatkuva kehittyminen. Ahtaassa uskossa epäily on aina valtava kriisi. Kun uskolla ei ole tilaa kasvaa, lisääntyy ahdistus. Lopulta ihmisen on luovuttava alussa niin ihanalta tuntuneesta uskosta.
– On kuin lapsi joutuisi äidistään luopumaan, Junkkari vertaa. – Hylkäämisen, yksinäisyyden ja häpeän kokemukset sekä niistä nousevan kiukun ja surun läpikäyminen voi olla pitkä prosessi.
Parhaimmillaan se johtaa oman, terveen hengellisen elämän löytymiseen tai ylipäätään tasapainoon.--
Sellainen usko, jossa ei ole tilaa kaikille tunteille ja kysymyksille, ja jossa annetaan kaikki valmiiksi pureskeltuna, on pöhöttynyttä uskoa.
– Uskonkriisit ja entisen kyseenalaistaminen ovat osa ihmisen elämänkaarta. Ne ovat Jumalan tapa toimia, patistaa meitä pysähtymään ja ajattelemaan. Ne estävät hengellisen mustavalkoisuuden, Junkkari kuvaa.
On aina hälyttävää, jos ihminen huomaa joutuneensa sellaiseen uskonyhteisöön, joka kieltää tietyt tunteet ja vaatii kritiikitöntä hyväksymistä.
– Suostuminen tähän kutistaa ihmistä. Aina pitäisi olla mahdollista pohtia kriittisesti, mikä on minulle totta ja tervettä, ja mitä tarvitsen oman hyvinvointini takia, Junkkari muistuttaa.-- Yhteisön johtajilla on tässä hyvin suuri vastuu. Tarvittaisiin ehkä myös enemmän nöyryyttä.
Hengellistä insestiä ja manipulaatiota
Monissa epäterveissä uskonnoissa korostetaan vaativaa uskonnollisuutta. Kun soppaan lisätään ”vain me pelastumme” -asenne, sekasotku on valmis.
– Yhteisön paine on usein valtava. Jos kaikki ympärillä ovat ”oikeassa” uskossa, ihminen alkaa helposti kysyä itseltään, mikä minussa on vikana, kun tunnen ja näen asiat toisin, Junkkari sanoo.
Hengellinen painostus on pahimmillaan silloin, kun ihminen ehkä kovassakin ahdistuksessa, hauraana ja luottavaisena, hakee apua uskonnollisesta yhteisöstä, ja hänen eteensä isketään valmis paketti taivaaseen pääsyn ehtona: usko näin tai joudut kadotukseen.
– Se on hengellistä insestiä, ja helvetillä pelottelu on hengellistä manipulaatiota, Junkkari lataa. – Eihän Jeesuskaan tullut puhumaan meille helvetistä vaan vapaudesta, elämästä ja ilosta.
Siitä uskosta ei hyvä seurannut
Anni, 27, selvisi sisäisistä ristiriidoista armollisempaan elämänkatsomukseen:
”Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Kasvatuksen ja viikoittaisten seuroissa käyntien kautta juurruin liikkeeseen. Erityisesti opit synnistä ja ikuisesta kadotuksesta iskostuivat tiukasti mieleen. Pitkälle nuoruusikään saakka kammosin nukkumaanmenoa, sillä pelkäsin kuolevani nukkuessani ja joutuvani helvettiin.
Usko ei tuottanut minulle iloa – päinvastoin. Jatkuvan kuolemanpelon lisäksi tunsin olevani kaikkialla erilainen. Koulussa siksi, etten voinut osallistua ”maailmallisiin” asioihin ja keskusteluihin, lestadiolaisten keskuudessa siksi, että koin olevani syntinen ja huonompi kuin muut. Itsetuntoni kehittyi vajavaiseksi.
Häpesin uskoani, sillä se ei ollut aitoa. Parikymppisenä sisäinen ristiriita kävi kestämättömäksi. Sain viimein sanottua ääneen, etten halua enää olla lestadiolainen.
En ole halunnut palata.
Minulla on oma, huomattavasti armollisempi elämänkatsomukseni, jonka toivon kelpaavan Jumalalle. Kärsin edelleen pahasta kuoleman- ja helvetinpelosta. Vaikka järjellä tajuan, ettei lestadiolaisuus ole ainoa tie taivaaseen, ajatus ei jätä minua rauhaan. Olen harkinnut terapiaakin tämän takia, ja tiedän, että minulla on paljon kohtalotovereita. Myös itsetuntoni kanssa minulla on edelleen ongelmia.
En silti halua olla katkera. Pudistelen vain joskus päätäni lestadiolaisten touhulle. Mietin, miten paljon siellä on lasten joukossa samanlaisia raukkoja kuin minä, joiden pää täytetään helvetin kuvilla ja synnintunnolla.
Lasten kannalta liike on liian ankara ja jopa vaarallinen. Mutta liikkeen olemassaolo perustuu siihen, että ihminen johdatellaan lapsesta asti uskomaan. Muulla tavoin ajatteleminen saadaan näyttämään ”sielunvihollisen” työltä, ensi askeleilta kohti ikuista kadotusta.”
http://www.kirkkojakaupunki.fi/?newsid=9741&deptid=124&languageid=3&NEWS=1
Vastaukset 4
Vanhimmat
Väärässä tuomioistuimessa, ja yrität tuomita tuomaria....
Jätä kuule hullutukset toisille jotka sen paremmin taitavat...
VL-liikkeen päätarkoitus onkin rahankeruu.
"Tilintarkastaja" kirjoitti:
- Lähes kaikki Ry:n toimitalot (uusimpia ja vasta laajennettuja lukuunottamatta) ovat täysin velattomia. Samoin SRK on erittäin vahvassa taloudellisessa asemassa. Arvokas kiinteistö myytiin juuri ja tilalle rakennetaan entistä nykyaikaisemmat tilat. Mistä sitten SRK saa tulonsa? Jokavuotiset SRK:n suviseurat tuottavat sekä SRK:lle että järjestelyvuorossa oleville Rauhanyhdistyksille merkittävät voitot (huom talkootyön merkitys). Sen lisäksi SRK:lle tilitetään jokaisen Rauhanyhdistyksen jokaisen jäsenen jokavuotisesta jäsenmaksusta "SRK:n osuus" joka on noin puolet jäsenmaksun hinnasta. Lisäksi tulevat talkoilla tuotettujen äänitteiden ja kirjojen julkaisutulot sekä testamenttien kautta saatujen kiinteistöjen vuokra- ja pääomatulot. Ei SRK ole koskaan ollut talousvaikeuksissa. Eikä yhtään Rauhanyhdistystä ole ikinä konkurssiin mennyt.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000 000000003&conference=4500000000000490&posting=220000000 39927349
Tääs on yksi esimerkkitapaus miten vl-puhuja uhkailee ja pelottelee vl-uskovaisia:
”Jos lasten lukumäärä tahdotaan itse päättää, luottamus Luojaan on loppunut. Se pahoittaa Jumalan. Elämä alkaa köyhtyä ja tulla järkeileväksi ja kovaksi. Jumalan siunaus menetetään, ja uskon valo sammuu.”
(Esko Lapinoja, Päivämies, Marraskuu 2008)
http://www.srk.fi/index.php?p=matkaevaaksi_lapset_ovat_juma
Lapsia taas pelotellaan helvettiin joutumisella.