mielenkinnosta

Kipukynnys ihmisellä on erilainen ja reagointi erilaisiin asioihin myös. Huutaminen voi johtua siis monestakin asiasta. Ei aina kivusta.

Vinkkinä sinulle: Älä mieti sitä synnytystä etukäteen. Joudut tilanteeseen joka tapauksessa.

PÄÄTÄ ETTÄ SINNE KUN MENNÄÄN NIIN VAUVA SYNNYTETÄÄN TULEE ETEEN SITTEN MITÄ VAIN... THAT`S IT!

Vaikka kuin yrität itseäsi siihen valmentaa niin se on aika turhaa. Asiat ei kuitenkaan välttämättä mene niin kuin sinä olet ajatellut. Suuremmaksi osaksi siellä on joku toinen kuka käskee mitä tehdään...

tekevät kyllä kipeää. Itsekin voivottelin niiden kynsissä. Mitään kivulievistystä ei siis minulla ollut.
Ponnistusvaihe ei tunnu paljon miltään. Siinä en huutanut, vaan ähkin ja puhkin.
Kaikkea ei kannata uskoa, mitä televisiosta näkee. Esimerkiksi yhdyntäkohtauksissa huudetaan ja karjutaan niin, että ainakaan kerrostaloasujille sellainen ei ole mahdollista.

Tukihenkilökin ihmetteli, että en yhtään huutanut, ihan rauhassa ähistelin.
Sanoi, että nyt ei kyllä yhtään pelota, jos joutuu joskus itse synnyttämään.
Mä en tuntenut avaaviakaan kunnon menkkakipuja isompana.
Kohdunkaulan puudute oli huippu, kivuntunteen vei kokonaan, ikävintä oli vaan se tunne, että on melooni anaalissa ja tars saada se ulos jotenkin!
Tavallaan pelkäsin, että paikat hajoo siinä punnerruksessa, vaikkei se niin sattunutkaan.
Hikistä ähinää.
Mut kertakaikkiaan hieno kokemus. Ja toivon vielä saavani synnyttää uudelleen!

"karjuin" tai murisin aina ponnistuksen kohdalla, josta tunsin saavani lisävoimaa aivan kuin keihäänheittäjä heittäessään keihään karjaisee. :D

En huutanut kun vasta siinä (en suoraa huutoa) kun supistuksia tuli niin että edellinen ei ehtinyt loppumaan ja odotin epiduraalia ja ilokaasu ei enää auttanut..

Kipu oli suurta mutta huuto myös helpotti kipua ja rentoutti.

Huusin kauniita voimasanoja ja hyvääjumalaa sen verran että mies kuulemma luuli, että käännyn jo uskoon xD

Ei se kuitenkaan niin hirveää ollut, kun sitä kesti sen hetken ja sitten kipu loppui.

Avautumisvaiheen supistukset tuntuivat minulla pelkästään reisissä pakotuksena. Niiden kanssa pärjäili ihan hyvin, kun sai olla liikkeellä. Ei edes tullut mieleen huutaa, voihkia tai voivotella, koska kipu ei ollut sellaista. Tosin ei tehnyt mieli puhua supistuksen aikana mitään eli hiljaa hammasta purtiin.

Viimeisellä mahdollisella hetkellä päätin kuitenkin ottaa epiduraalin, koska en uskaltautunut ensisynnyttäjä ihan luomuna yrittämään. Kivut loppuivat pariksi tunniksi siihen, mutta kipupumpusta huolimatta puuduksen teho heikkeni ja tunto palasi toiselle puolelle. Supistukset kovenivat ja pitenivät loppua kohden, mutta olivat edelleen ihan siedettäviä.

Ponnistusvaihe oli kaikista tuskaisin, koska epiduraali ei siihen minulla auttanut. Ponnistaminen oli ehkä sellaista hiljaista keskittynyttä ähkimistä ja yminää. Ei kai kukaan pysty olemaan ihan hiirenhiljaa, kun voimiensa takaa ponnistaa. Tuo yhden kirjoittajan keihäänheittäjävertaus on aika osuva. Siinä voimien ponnistus ja ääni tai äänettömyys vastaa aika hyvin synnytysponnistuksia ja ääntelyä. Jos sinun tekee mieli huutaa keihästä viskaistessa, niin todennäköisesti teet niin ponnistaessakin.

Minulla oli hiljainen ja rauhallinen synnytys, ei siis todellakaan vastannut noita tyypillisiä tv-synnytyksiä. Huutaa ei tehnyt mieli, kun ei ole minulle luontaista eikä kiroilukaan, mutta olisi kieltämätta tehnyt mieli sanoa pari valittua sanaa ponnistusvaiheessa supistusten välillä. Ne välit olivat kaikkein tuskaisinta, kun vauva repii sisuksissa tietä itselleen. Eli jos olisin kiljunut, niin en ponnistaessa, vaan kyllä ne olisivat olleet nuo ponnistusten välit supistuksia odotellessa, taisi olla ensisynnyttäjänä minulla tuo kudosvastus melkoinen.

Ei kannata telkkarista nähdyn perusteella pelätä synnytystä ja kipuja. Itse välttelin noiden ohjelmien katsomista, kun olin synnytyspelkoinen =) Ja ei se synnytys tosiaankaan ole niin hirveää. Turhaan siis itsekin pelkäsin. Tsemppiä, kuuntele itseäsi ja tuntemuksiasi ja toimi sitten niin kuin itsestäsi hyvälle tuntuu.

Avautumisvaiheesssa musta on lähinnä kuulunut semmoista matalaa aaaaooo-hyminää, oon siis tehnyt supistusten aikaan synnytyslaulua. Toisessa synnytyksessä olin koko avautumisvaiheen vesialtaassa ja meininki oli semmoinen tyynen rauhallinen, herkän kaunis jopa. Ponnistamaan nousin sitten jakkaralle, niillä parilla työntösupparilla varmaan vähän murisin ja ehkä vaikersinkin. Mut ei musta kyllä mitään kovin kovaäänistä tai hurjaa ole missään vaiheessa kuulunut. Ponnistusvaiheessakin ääntä tuli lähinnä vaan siksi että koitin perässä pysyä kun kroppa ponnisti niin käsittämättömästi ettei meinannut happi riittää eikä järki käsittää.

Juu, siis avautumisvaiheessa, joka kesti mulla vajaat 2 vrk, oli supistukset alkuun melko siedettäviä, mut piti kyllä puhe lopettaa ja keskittyä siihen, että "hyppää kivun kyytiin" ja odottaa, että kyseinen aalto menee ohi. JUst niinkuin pahat menkkakivut, mutta synnytyksessä se on sitä "hyvää kipua", kuten sanotaan, niin sen kyllä kestää ihan iisisti.

Sitten tunteja ennen ponnistusvaihetta alkoi tulla suppareita, joiden aikana piti jo hakea asentoa, joka niitä helpottaisi ja huokailla ja voivotella. Ne oli jo ihan oikeasti kipeitä. Mutta kestettäviä joka tapauksessa. Siinä vaiheessa alkoi olla se fiilis, että tässä synnytetään!
Synnytystä vauhdittamaan minulla laitettiin sitten oksitosiinitippa, joka sai supistukset tosi rajuiksi ja teräviksi (kun ne luonnostaan olivat enemmänkin ns.tylppää kipua), jolloin kivut olivat niin pahoja, että oli pakko pyytää epiduraali. Eli niistä viimeisitä avaavista suppareista en osaa sanoa, oisko olleet siedettäviä ilman sitä oksitosiinia.

Ponnistusvaiheessa ei epiduraali enää auttanut, ja alkoi muutenkin jo teho hiipua.
Jouduin ponnistamaan tunnin ajan, ja koska olin valvonut lähes 40 tuntia, oli kipuaistimukseni yksinkertaisesti nukkumattomuuden vuoksi niin herkkänä ja kipukynnys alentunut, että jokainen supistus, joita sateli yhtenään (kiitos sen oksitosiinin, jota tippui aivan älytön määrä jo tuolloin), tuntui niin repivältä ja viiltävältä, että kyllä siinä ihan tosiaan valitin ja vaikeroin. En niinkään kait paljoa huutanut, mutta itkin kipua. Noh, välillä oli pakko kyllä itkun seasta huutaakin ihan perinteistä "aijai:ta", mutta kyllä lopussa kiitos sitten seisoi ja kivut loppuivat kuin seinään vauvan ulos tullessa. :)

Nyt olen menossa pian toista kertaa synnyttämään, ja olen silti ihan odottavaisin mielin.
Vaikka pitkään kivut mielessäni vainosivat (ei siis unohtunut heti vauvan saatuani syliini, kuten sanotaan), niin silti nykyinen raskaus on ihan luontaisesti saanut mieleeni odottavan tunteen, enkä pelkää kipua oikeastaan yhtään. Muuten kyllä jännittää, mutta jännitystä luo synnytys sinällään, miten kaikki menee, ja ettei lapselle satu mitään jne. Kipu ei oikeastaan pelota.

Eli kyllä ihminen on luotu kestämään aikamoistakin kipua. Nykymaailmassa kaikenlaiset kivut vain minimoidaan niin helposti lääkkein ja muutenkin. Ihmisten ei elämässään juurikaan tarvitse kestää kipuja, poislukien tietenkin pitkäaikaissairaat, joilla on jokin kivulias sairaus :(, niin synnytyskipu siitä huolimatta, että sitä yritetään lievittää, on silti yksi pahimmista kivuista, joita elämän aikana naisen eteen tulee. Sen takia se jännittää ja pelottaa ja mietityttää, mutta kyllä sen kestää! :)