en tiedä mistä aloittaisin. en edes tiedä kuuluuko tämä tälle palstalle. en tosin tiedä mille muulle sen kirjoittaisin.
minulla oli ns. normaali onnellinen lapsuus. kaikki oli hyvin, vanhemmat tukivat harrastuksissa ja kannustivat elämässä. kaikki kuitenkin muuttui, kun vanhin siskoni, joka oli äidin ensimmäisestä avioliitosta, kuoli tapaturmaisesti kahdeksan vuotta sitten. äitini romahti, mikä on ihan ymmärrettävää. itse olin tuolloin 12-vuotias enkä voi kuvitella suurempaa tuskaa kuin äidin surun katsominen voimatta tehdä sille mitään. yritin parhaani mukaan pitää siskoltani jääneistä 3 ja 5-vuotiasta lapsista huolta, kun kukaan muu ei jaksanut. jouduin kasvamaan kertaheitolla "aikuiseksi". kukaan ei pitänyt enää minusta huolta.
siskoni kuolema muutti äitini persoonallisuutta rajusti. hänestä tuli katkera, ailahtelevainen ja arvaamaton. on hetkiä, jolloin äitini on taas aurinkoinen ja ihana, ja meillä on mukavaa yhdessä. sitten on taas hetkiä, jolloin äiti vaan karjuu ja syyllistää meitä kaikesta. nykyisin lähinnä minua, sillä olen ainoa joka asuu enää kotona ja kaikista eniten kuolleen siskomme kaltainen. emme saisi käydä baarissa, koska silloin olemme alkoholisteja. emme saisi harrastaa yhden illan suhteita, koska sillon olemme huoria. emme saisi seurustella, koska silloin olemme heikkoja tai vähintäänkin valinneet väärän miehen. emme saisi käydä missään, koska silloin vain huolestutamme äidin ja ihan kiusallamme. en edes tiedä millaisia meidän kuuluisi olla, että kelpaisimme äidillemme. kelvatakseni äidilleni olen käynyt läpi syömishäiriön, joka vaikuttaa elämääni edelleen. myös toinen siskoistani kamppailee syömishäiriön kanssa. vanhin elossa oleva siskoni on käynyt läpi rajun masennuksen.
kaikista vaikeinta on se, ettei äitimme hyväksy ketään miestä kenenkään meistä elämään(kuolleen siskoni miesvalinnat eivät olleet niitä "fiksuimpia" taikka "parhaita"). itse olen 20, siskoni 24 ja 26. kukaan meistä ei ole koskaan seurustellut vakavasti. ystävät ja sukulaiset ihmettelevät, miksei hääkutsuja jo tule. itse en sitä ihmettele. ei meidän perheessä saa rakastua. eikä saa olla onnellinen, koska äitikään ei enää koskaan ole. hän tekee kaikkensa, että me uskoisimme, ettei kukaan mies oikeasti halua meitä eikä kukaan mies halua meiltä muuta kuin pillua. vanhempani ovat yhdessä ja heillä on päällisinpuolin hyvältä vaikuttava suhde. en tajua, miksi äidillä saa olla hyvä ja innostava suhde, mutta meillä ei. ja joka kerta, kun joku meistä edes yrittää käynnistellä suhdetta äiti tekee kaikkensa pilatakseen sen. haukkumalla miestä, vähättelemällä meitä ym. hän on aivopessyt meidät kaikki siihen, ettemme me ansaitse miestä. muutenkin huomaan meidän kaikkien olevan pahasti äidin ikeen alla ja meidän tekevän asioita juuri niin kuin hän haluaisi meidän tekevän. meillä on näennäinen vapaus tehdä asiat niin kuin haluamme, niin kauan kun äiti hyväksyy toimemme.
äiti on tavallaan pilannut jo monta suhdettani. tavallaan siksi, että on niissä ollut muutakin vikaa kuin äitini suhtautuminen. mutta oikeasti, kuka mies kestää naista jonka itsetunto on maan alla ja jolle saa koko ajan todistella tunteitaan????? hyvin harva. jos yksikään...
tämä syö meitä kaikkia. äiti ei suostu menemään terapiaan, hän ei usko, että jokin on vialla. vaarimme, siis äitini isän, hiljattainen kuolema pahentaa asiaa entisestään.
tapasin kolme viikkoa vaarinini kuoleman jälkeen miehen jonka kanssa haluan OIKEASTI olla. tästä on nyt kuusi viikkoa. olemme tosissamme. pidämme toisistamme hurjasti. kuten olettaa saattaa äiti yrittää pilata tämänkin. hän puhuu poikaystävästäni halveksuvaan sävyyn, haukkuu tätä ja väittää, että poikaystäväni vaan hyväksikäyttää minua ja haluaa vain panokaverin. hän huutaa minulle, etten koskaan oikeasti välittänyt vaarista vaan unohdin hänet samoin tein kun löysin poikaystäväni ja rupesin paneskelemaan tätä. tosiasia on, että emme edes ole olleet sängyssä vielä, poikaystäväni kunnoittaa minua ja välittää minusta. ja että vaarini oli minulle äärimmäisen tärkeä ihminen, ainoa joka ymmärsi minua täydellisesti. kuitenkin aina välillä uskon äitini puheita ja saan paniikkikohtauksen. soittelen poikaystävälleni keskellä yötä vain saadakseni tietää, että onko hänellä ikävä minua tai tykkääkö hän minusta ihan oikeasti. se rasittaa suhdettamme. tiedän sen. en kuitenkaan tiedä mitä tehdä..? äidilleni en voi mitään. poikaystävälleni kirjoitin kirjeen, jossa kerroin tästä kaikesta ja toivon nyt, että hän ymmärtää. emme vietä koskaan aikaa meillä, jos vanhempani ovat kotona. olemme aina heillä. hänellä on ihanat välittävät vanhemmat, jotka ovat ottaneet minutkin avosylin vastaan. olen onnellinen, mutta äidin sanoilla ruoskimat arvet sisälläni painavat ja hiertävät. en voi hylätä häntä, koska hän on äitini. en kuitenkaan saa häntä hoitoonkaan. hän ei edes ymmärrä kuinka sairas on. jostain hänestä pilkahtelee välittäminen, mutta se tulee aivan liian harvoin esiin. pelkään kaiken tämän vaikutuksia sille, kun minusta itsestäni tulee joskus äiti. uskallanko edes tehdä lapsia, jos kohtelenkin heitä samalla tavoin??? ja kuinka itse kestän, kun tiedän, ettei se lopu koskaan?
ymmärtääköhän kukaan selostuksestani mitään. vertaistukea tässä lähinnä haeskelen. vaikka muiden takia toivon, ettei kenelläkään ole samankaltaista kohtaloa.
minulla oli ns. normaali onnellinen lapsuus. kaikki oli hyvin, vanhemmat tukivat harrastuksissa ja kannustivat elämässä. kaikki kuitenkin muuttui, kun vanhin siskoni, joka oli äidin ensimmäisestä avioliitosta, kuoli tapaturmaisesti kahdeksan vuotta sitten. äitini romahti, mikä on ihan ymmärrettävää. itse olin tuolloin 12-vuotias enkä voi kuvitella suurempaa tuskaa kuin äidin surun katsominen voimatta tehdä sille mitään. yritin parhaani mukaan pitää siskoltani jääneistä 3 ja 5-vuotiasta lapsista huolta, kun kukaan muu ei jaksanut. jouduin kasvamaan kertaheitolla "aikuiseksi". kukaan ei pitänyt enää minusta huolta.
siskoni kuolema muutti äitini persoonallisuutta rajusti. hänestä tuli katkera, ailahtelevainen ja arvaamaton. on hetkiä, jolloin äitini on taas aurinkoinen ja ihana, ja meillä on mukavaa yhdessä. sitten on taas hetkiä, jolloin äiti vaan karjuu ja syyllistää meitä kaikesta. nykyisin lähinnä minua, sillä olen ainoa joka asuu enää kotona ja kaikista eniten kuolleen siskomme kaltainen. emme saisi käydä baarissa, koska silloin olemme alkoholisteja. emme saisi harrastaa yhden illan suhteita, koska sillon olemme huoria. emme saisi seurustella, koska silloin olemme heikkoja tai vähintäänkin valinneet väärän miehen. emme saisi käydä missään, koska silloin vain huolestutamme äidin ja ihan kiusallamme. en edes tiedä millaisia meidän kuuluisi olla, että kelpaisimme äidillemme. kelvatakseni äidilleni olen käynyt läpi syömishäiriön, joka vaikuttaa elämääni edelleen. myös toinen siskoistani kamppailee syömishäiriön kanssa. vanhin elossa oleva siskoni on käynyt läpi rajun masennuksen.
kaikista vaikeinta on se, ettei äitimme hyväksy ketään miestä kenenkään meistä elämään(kuolleen siskoni miesvalinnat eivät olleet niitä "fiksuimpia" taikka "parhaita"). itse olen 20, siskoni 24 ja 26. kukaan meistä ei ole koskaan seurustellut vakavasti. ystävät ja sukulaiset ihmettelevät, miksei hääkutsuja jo tule. itse en sitä ihmettele. ei meidän perheessä saa rakastua. eikä saa olla onnellinen, koska äitikään ei enää koskaan ole. hän tekee kaikkensa, että me uskoisimme, ettei kukaan mies oikeasti halua meitä eikä kukaan mies halua meiltä muuta kuin pillua. vanhempani ovat yhdessä ja heillä on päällisinpuolin hyvältä vaikuttava suhde. en tajua, miksi äidillä saa olla hyvä ja innostava suhde, mutta meillä ei. ja joka kerta, kun joku meistä edes yrittää käynnistellä suhdetta äiti tekee kaikkensa pilatakseen sen. haukkumalla miestä, vähättelemällä meitä ym. hän on aivopessyt meidät kaikki siihen, ettemme me ansaitse miestä. muutenkin huomaan meidän kaikkien olevan pahasti äidin ikeen alla ja meidän tekevän asioita juuri niin kuin hän haluaisi meidän tekevän. meillä on näennäinen vapaus tehdä asiat niin kuin haluamme, niin kauan kun äiti hyväksyy toimemme.
äiti on tavallaan pilannut jo monta suhdettani. tavallaan siksi, että on niissä ollut muutakin vikaa kuin äitini suhtautuminen. mutta oikeasti, kuka mies kestää naista jonka itsetunto on maan alla ja jolle saa koko ajan todistella tunteitaan????? hyvin harva. jos yksikään...
tämä syö meitä kaikkia. äiti ei suostu menemään terapiaan, hän ei usko, että jokin on vialla. vaarimme, siis äitini isän, hiljattainen kuolema pahentaa asiaa entisestään.
tapasin kolme viikkoa vaarinini kuoleman jälkeen miehen jonka kanssa haluan OIKEASTI olla. tästä on nyt kuusi viikkoa. olemme tosissamme. pidämme toisistamme hurjasti. kuten olettaa saattaa äiti yrittää pilata tämänkin. hän puhuu poikaystävästäni halveksuvaan sävyyn, haukkuu tätä ja väittää, että poikaystäväni vaan hyväksikäyttää minua ja haluaa vain panokaverin. hän huutaa minulle, etten koskaan oikeasti välittänyt vaarista vaan unohdin hänet samoin tein kun löysin poikaystäväni ja rupesin paneskelemaan tätä. tosiasia on, että emme edes ole olleet sängyssä vielä, poikaystäväni kunnoittaa minua ja välittää minusta. ja että vaarini oli minulle äärimmäisen tärkeä ihminen, ainoa joka ymmärsi minua täydellisesti. kuitenkin aina välillä uskon äitini puheita ja saan paniikkikohtauksen. soittelen poikaystävälleni keskellä yötä vain saadakseni tietää, että onko hänellä ikävä minua tai tykkääkö hän minusta ihan oikeasti. se rasittaa suhdettamme. tiedän sen. en kuitenkaan tiedä mitä tehdä..? äidilleni en voi mitään. poikaystävälleni kirjoitin kirjeen, jossa kerroin tästä kaikesta ja toivon nyt, että hän ymmärtää. emme vietä koskaan aikaa meillä, jos vanhempani ovat kotona. olemme aina heillä. hänellä on ihanat välittävät vanhemmat, jotka ovat ottaneet minutkin avosylin vastaan. olen onnellinen, mutta äidin sanoilla ruoskimat arvet sisälläni painavat ja hiertävät. en voi hylätä häntä, koska hän on äitini. en kuitenkaan saa häntä hoitoonkaan. hän ei edes ymmärrä kuinka sairas on. jostain hänestä pilkahtelee välittäminen, mutta se tulee aivan liian harvoin esiin. pelkään kaiken tämän vaikutuksia sille, kun minusta itsestäni tulee joskus äiti. uskallanko edes tehdä lapsia, jos kohtelenkin heitä samalla tavoin??? ja kuinka itse kestän, kun tiedän, ettei se lopu koskaan?
ymmärtääköhän kukaan selostuksestani mitään. vertaistukea tässä lähinnä haeskelen. vaikka muiden takia toivon, ettei kenelläkään ole samankaltaista kohtaloa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
http://www.omaisten.org/etusivu.php
Sinuna yrittäisin päästä itse traumaterapiaan, vaikka viimeisillä roposillani. Aiemmin kokemasi aiheuttaa sen, että kokiessasi jotain uutta myös vanha purkamaton samanoloinen tunne aktivoituu ja reagoit voimakkaasti, paljon oimakkaammin kuin tilanne edellyttäisi. Tästä esimerkkinä äitisi suhtautuminen miesystävääsi. Todennäköistä on, että sisaresi kuolema ja siitä seurannut äidin 'menetys' ovat aiheuttanee myös voimakkaita purkamattomia tunteita, joihin tulet törmäämään lujasti elämäsi aikana,jos et saa niitä käsitellyksi.