Olen viime aikoina silloin tällöin lukenut tätä palstaa, josko löytyisi myös masentuneen kumppanin näkemyksiä, kokemuksia, kommentteja. Päätin itse kirjoittaa, kun ei ole vastaan tullut.
Olen 22v täyttänyt nuori nainen, nykyisen avopuolison kanssa ollut reilu 3v. Kaksi vuotta sitten ilmenivät masennuksen ensioireet (jota en silloin osannut vielä aavistaa) ja viimeinen vuosi ollut jo selkeästi rankempaa. Mies puhuu itsemurhasta, väkivallasta, on tunnekylmä, itsekeskeinen ja itsekseen viihtyvä. Vihanpurkaukset ja aggressiivinen käytös (erityisesti liikenteessä) ovat tulleet todella tutuksi. Mies on sanonut, ettei tunne minua kohtaan enää oikein mitään, ei ole kauaakaan kun huusi minulle kuinka Hän on saanut tarpeekseen Minusta ja haluaa erota. Siitäkin selvittiin ja nyt ollaan palattu taas...arkeen. Hän on vain varjo entisestä aurinkoisesta, puheliaasta, aktiivisesta ja iloisesta itsestään. Nyt on vain synkkä ja kova kuori.
En ole halunnut erota avomiehestäni, sillä ymmärrän kyllä miten kaikki tämä liittyy masennukseen ja miten se on häntä ihmisenä ja kumppanina muuttanut. En ole halunnut antaa periksi, vaan seistä rinnalla toivoen parempien aikojen vielä pian koittavan. Se on niin raskasta. Odottaa, purra hammasta, sietää. Olen huomannut itsessänikin muutosta huonompaan suuntaan. Hänen masennuksensa vaikuttaa myös minuun suuresti, vaikka en koekaan kaikkea sitä synkkyyttä kuin hän.
On pakko myöntää, että olen jo halunnut antaa periksi, nykyään se käy mielessäni melkein päivittäin: ”Jaksanko? Paraneeko tämä tästä, koska? Kannattaako minun olla ja odottaa, kärsiä hiljaa vieressä toivoen paluuta siihen mitä joskus oli? Pitäisikö minun jo antaa olla..?”. Olen monesti ajatellut mitä elämä, arki ja parisuhde voisi olla ilman häntä, jonkun muun kanssa.
Mistä sitä tietää milloin kannattaa siirtyä eteenpäin? En halua olla niitä ihmisiä, jotka luovuttavat heti kun isompi vastoinkäyminen tulee eteen, mutta... Pelkään myös mitä hänelle voisi tapahtua, jos lähtisin, muuttaisin pois.
Olen 22v täyttänyt nuori nainen, nykyisen avopuolison kanssa ollut reilu 3v. Kaksi vuotta sitten ilmenivät masennuksen ensioireet (jota en silloin osannut vielä aavistaa) ja viimeinen vuosi ollut jo selkeästi rankempaa. Mies puhuu itsemurhasta, väkivallasta, on tunnekylmä, itsekeskeinen ja itsekseen viihtyvä. Vihanpurkaukset ja aggressiivinen käytös (erityisesti liikenteessä) ovat tulleet todella tutuksi. Mies on sanonut, ettei tunne minua kohtaan enää oikein mitään, ei ole kauaakaan kun huusi minulle kuinka Hän on saanut tarpeekseen Minusta ja haluaa erota. Siitäkin selvittiin ja nyt ollaan palattu taas...arkeen. Hän on vain varjo entisestä aurinkoisesta, puheliaasta, aktiivisesta ja iloisesta itsestään. Nyt on vain synkkä ja kova kuori.
En ole halunnut erota avomiehestäni, sillä ymmärrän kyllä miten kaikki tämä liittyy masennukseen ja miten se on häntä ihmisenä ja kumppanina muuttanut. En ole halunnut antaa periksi, vaan seistä rinnalla toivoen parempien aikojen vielä pian koittavan. Se on niin raskasta. Odottaa, purra hammasta, sietää. Olen huomannut itsessänikin muutosta huonompaan suuntaan. Hänen masennuksensa vaikuttaa myös minuun suuresti, vaikka en koekaan kaikkea sitä synkkyyttä kuin hän.
On pakko myöntää, että olen jo halunnut antaa periksi, nykyään se käy mielessäni melkein päivittäin: ”Jaksanko? Paraneeko tämä tästä, koska? Kannattaako minun olla ja odottaa, kärsiä hiljaa vieressä toivoen paluuta siihen mitä joskus oli? Pitäisikö minun jo antaa olla..?”. Olen monesti ajatellut mitä elämä, arki ja parisuhde voisi olla ilman häntä, jonkun muun kanssa.
Mistä sitä tietää milloin kannattaa siirtyä eteenpäin? En halua olla niitä ihmisiä, jotka luovuttavat heti kun isompi vastoinkäyminen tulee eteen, mutta... Pelkään myös mitä hänelle voisi tapahtua, jos lähtisin, muuttaisin pois.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Masentuneen kumppanille oman kokemuksen pohjalta suurin ongelma lienee siinä voimattomuuden tunteessa, kun toista ei voikaan auttaa tai "parantaa".
Vaikka masennus sinänsä ei olekaan tarttuva sairaus, jatkuva synkkyys ei voi olla vaikuttamatta sinuunkin.
Jos asiat alkavat tuntua liian raskailta, yritä ensin, josko pääsisit keskustelemaan terveyskeskukseen.
Myös muita keskusteluteitä löytyy, lähinnä kolmannelta sektorilta.
Mietin vain mitä apua keskustelusta minulle olisi, kun tilanne kotona ei siitä miksikään muutu. En muutenkaan täytä keskusteluavun kriteerejä, en ole vielä hälyttävä tapaus.
Tärkeämpää olisi saada avomiehelle tarvittava apu, mutta sitäkin on jo vaikea saada, vaikka toinen on todella sen tarpeessa
..ei se tilanne muutukaan,jos ette molemmat hae apua.Masennus on kipeä,surullinen,vaarallinenkin sairaus jos se sille asteelle menee.Et ole vielä hälyttävä tapaus.Itse en sinuna sitä odottaisi.
Millä tavoin on vaikea saada miehellesi apua?
Kyllä nykyisin ainakin suuremmissa kaupungeissa otetaan huomioon masennuksen ahdistus.Ja missä tahansa ainakin yksityisesti pääsee terapiaan.Se maksaa,mutta on sen väärti.Mutta onko miehesi edes halukas?Ymmärtääkö hän itse kipunsa?
Asumme nykyään kaupungissa. Täällä apua on vähän paremmin saatavilla, mutta psyk.poliltakin tuli lähete bumerangina takaisin, koska avomieheni on lääkekielteinen. Ei lääkkeitä, ei apua on siellä linja. Odotan..mielenkiinnolla huomista. Ensimmäinen keskustelutuokio psyk.sairaanhoitajan luona, käyntejä 10kpl, joiden aikana pyritään kartoittamaan tilanne ja avuntarve. Saa nähdä onko siitä apua, kun tunti viikossa pitäisi olla riittävä apu ja miehen pitäisi jaksaa käydä taas niitä samoja asioita läpi, joita on jo viime kesästä asti eri psykologeille ja ent. tk-lääkärille puhunut.
Valitettavasti ei ole varaa käydä yksityisellä, muuten se oljenkorsi olisi jo käytetty.
Onko avomieheni halukas ottamaan apua vastaan ja ymmärtääkö hän sitä tarvitsevansa? -Se on vähän niin ja näin. Hän kokee pahaa oloa ja haluaisi siihen apua, mutta ei oikein usko, että sitä on mahdollista saada. Tulevaisuudenkuva on pessimistinen. Lisäksi hän ei (mielestäni) täysin havaitse itsessään miten masentunut hän todella on, miten syvästi ja laajasti se vaikuttaa.
Me masentuneet ollaan paskoja kumppaneita. Miltähköhän lie minunkin miehestä tuntuu.. Voimia!
Itsekin toivoisin kaikista eniten ymmärrystä omalta poikaystävältäni. Itselläni ei juuri nyt ole hyvä olla, ja kaikkein pahimmalta tämän kaiken päällä tuntuu juuri se, että oma rakas ei ymmärrä.
Kenellekään muulle en ole edes kertonut itsestäni mitään, ainoastaan poikaystävälle kerroin viime keväänä kun kaikki alkoi. Äläkä vaan yritä jankuttaa hänelle että "kyllä se siitä, koita piristyä".
Se ei ainakaan auta :(
Hei!
Itse tulin tänne samanlaisesta syystä. Olen samanikäinen kuin sinä ja seurustellut poikaystäväni kanssa suurinpiirtein yhtä kauan. Tapaus on sellainen etten tiedä onko hän masentunut, mutta hänen ongelmat alkavat vaikuttaa jo minun mielenterveyteeni, tai siltä tuntuu. Hän kamppailee opiskelujensa kanssa, ja onkin jo pitkällä, sisulla hän on tähän asti päässyt. Opiskelu on kuitenkin hänelle niin suuri ongelma, että hän on erakoitunut ystävistään ja viettää suurimman osan ajasta kotona. Minä taas yritän jatkaa normaalia elämää, mutta on raskata katsoa vierestä avuttomana kun toinen kärsii. Tätä on jatkunut jo kauan, ja olen hänen "ainoa tuki". Ymmärrän että tilanne on hänelle hyvin raskas, mutta en enää tiedä mitä tehdä. Raha-asiatkin ovat koituneet ongelmaksi.
Enkä myöskään voi antaa sinulle vinkkiä siitä mitä tehdä, koska en itsekkään tiedä. Kai täytyy vain tehdä niin kuin tuntuu, minä yritän kestää tilannetta ainakin vielä hetken. Voimia!