Rautaa on taottava kun se on kuuma, joten en malta olla ottamatta puheeksi Perussuomalaisia vielä toisesta näkökulmasta. Timo Soini, joka on tähän asti johtanut puoluettaan ison isännän elkein, on osoittautunut täysin avuttomaksi puolueen kaapanneiden tiukasti organisoituneiden maahanmuuton vastustajien kourissa. Aikaisemmin Soini joutui painiskelemaan Tony Halmeen ongelmien kanssa, mutta hän selviytyi niistäkin jossain määrin moraalisena voittajana, koska ei suostunut jättämään suojattiaan pulaan tämän sotkiessa asiansa aineilla ja ammuskeluilla. Itse asiassa Halmekin tuntui eräiden jälkipuheidensa perusteella oppineen jotain eduskuntaurastaan ja ymmärtäneen, miten politiikka todellisuudessa toimii - sopimuksina ja neuvotteluina, ei huutokilpailuna.
Soini on politiikassaan pitkälti pysynyt perinteisessä vennamolaisessa populismissa. Veikko Vennamo nyt oli aina kaltaisensa, mutta vanhoilla päivillään hän kehui pelastaneensa Suomen kommunismilta, ja tässä on enemmän kuin siteeksi totta. Se maaseudun ”kylymätilojen” tyytymättömyys, jonka Vennamo valjasti vaalivankkureitaan vetämään, olisi hyvinkin saattanut päätyä tueksi kommunismille - ja nyt pitää muistaa, että Stalinin aikana ja sen jälkeenkin kommunismi oli ihan oikeasti länsimaiselle demokratialle vaarallinen, tiukka totalitarismi, ei mikään joutoälykköjen tapa poseerata ”vallankumouksellisina”. Vennamo halusi mieluummin integroida pientalonpojat porvarilliseen demokratiaan mukaan. Monessakin suhteessa Vennamo tarjosi maakansalle eräänlaista sosialismia ilman sosialismia ja varsinkin ilman turmiollista kytköstä Neuvostoliittoon. Hänen populismissaan ja kansankiihotuksessaan oli käsittääkseni paljon vaikutteita kommunistien ja varhaisten sosiaalidemokraattien agitaatiosta, joten hän pystyi tarjoamaan kannattajilleen kaikki sosialismin viihteelliset ja terapeuttiset puolet ilman vasemmistolaisen aatemaailman pientalonpoikien näkökulmasta arveluttavia piirteitä, kuten vaikka uskonnonvastaisuutta.
Soini on luterilaisen maan populistijohtajaksi odottamattomasti katolinen - ei tosin katoliseksi kasvatettu, vaan käännynnäinen. Kiistämättä Soinin populistisessa strategiassa voidaan nähdä suoria vaikutteita katolisen kirkon menettelytavoista. Katolisen kirkon vaikutusalueella esiintyy tunnetusti kaikenlaisia paikallisia uskonnollisia herätyksiä ja kultteja, jotka saavat alkunsa esimerkiksi siitä, että joku on näkevinään Neitsyt Marian kuvan liikkuvan. Kirkon tapa suhtautua tällaisiin liikkeisiin on ottaa ne haltuunsa, tulkita ne jumaluusopin mukaisella tavalla ja sulauttaa ne osakseen. Tällä tavalla kirkko pystyy maltillistamaan ne ja estämään niiden villiintymisen korpelaistyyppisiksi lahkoiksi.
Samanlaisella otteella Soini on tähän mennessä koettanut omia itselleen sellaiset ilmiöt, joita voidaan nimittää perustason politisoitumiksi - kielipuolena miehenä en osaa keksiä parempaa käännöstä saksan sanalle Basispolitisierung, jonka juuri viime viikolla opin, mutta se, mistä on kysymys, on enemmän tai vähemmän omasyntyinen ja organisoitumaton poliittisluonteinen reaktio koettuun tai miellettyyn epäkohtaan. Puolueeseen on kelpuutettu jos jonkinlaisia räksyttäviä kylähulluja: jos näillä on oikeasti asiallista asiaa ajettavakseen, se voidaan ottaa mukaan puolueen ohjelmaan, ja kylähullu rauhoittuu rivikansanedustajaksi tai valtuutetuksi huomatessaan voivansa oikeasti vaikuttaa asioihin. Kaikki Soinin ajamat tavoitteet eivät edes ole välttämättä mitenkään typeriä tai vahingollisia. Viime eduskuntavaalien edellä hän oli tasan ainoa puheenjohtajatason puoluepoliitikko, joka esimerkiksi puhui meidän miesasiamiesten asioista myötämielisesti. Vaikka olenkin monessa asiassa sovittamattomassa ristiriidassa Soinin kanssa, minun on annettava pätevälle politiikan ammattimiehelle tunnustusta hänen herkästä nenästään: siinä missä kaikki muut puolueet kaakattivat femakkojen miesvastaista agendaa laimentamattomana, Soini huomasi heti, että tässä miesaktivismissa oli näkyvissä sellainen perustason politisoituma, jonka hän voisi omia puolueeseensa, ja alkoi oitis tehdä itseään tykö.
Eräs asia Soinilta kuitenkin oli jäänyt ymmärtämättä suuren esikuvansa Vennamon motiiveissa. Vennamo ei vastustanut kommunismia siksi, että se oli nimeltään ”kommunismi”. Hän vastusti kommunismia siksi, että kommunismi oli säälimättömän, vallanhimoisen suurvallan tukema poliittinen liike, joka julisti haluavansa valtaa kansalle, mutta joka itse asiassa suhtautui halveksivasti ja pilkallisesti ”porvarilliseen” demokratiaan ja noudatti omassa keskuudessaan ankaraa, sotilaallista kaaderikuria. Tätä Soini ei ilmeisesti koskaan kunnolla sisäistänyt. Hänelle Vennamon antikommunismi merkitsi velvoitetta vastustaa vasemmistoa siksi että se oli nimeltään vasemmisto. Sitä vastoin hänelle ei juolahtanut mieleen se mahdollisuus, että hänen puolueeseensa tunkisi hyvin paljon kommunismia eetokseltaan ja menettelytavoiltaan muistuttava kaaderiliike, joka oli jo vuosia ennen Perussuomalaisiin liittymistään luonut itselleen omat verkostot, omat järjestörakenteet ja oman joukkohengen.
Timo Soini ilmeisesti näki asian niin, että ns. maahanmuuttokriittiset olisivat taas yksi perustason spontaani politisoituma, jonka hän voisi kaapata puolueeseensa. Sellainen kaappaaminen onnistuu kuitenkin vain silloin, kun kaappaajalla on parempi järjestökoneisto ja yhtenäisempi aatteellinen linja kuin kaapattavalla. Soinille tuli ilmeisesti yllätyksenä, että hänen puoluekoneistonsa kaatui Suomen Sisun jämerien ja järjestäytyneiden miesten ja naisten edessä kuin korttitalo, kun nämä ottivat puolueen käytännössä haltuunsa. Suomen Sisusta tuli Perussuomalaisiin samanlainen käenpoika kuin aikoinaan kommunistipuolueesta kansandemokraatteihin ja taistolaisista kommunistipuolueeseen.
Soini oli ilmeisestikin vielä kunnallisvaalien edellä täysin ulalla siitä, mitä hänen puolueessaan oli tekeillä. Tästä on hyvä esimerkki tuon lahtelaisen ehdokkaan, Hassan Osman Gebreilin, tapaus. Hassan Osman ehti edustaa jo SMP:tä lähinnä eräänlaisena epäpoliittisena ammattimiehenä, johon vanhavennamolaiset kylänmiehet henkilökohtaisesti luottivat. Sittemmin hän meni demareihin SMP:n hajottua, mutta näiden kuntavaalien edellä Soini ylipuhui hänet taas perussuomalaisten riveihin. Soini oli ilmeisesti jo alkanut huolestua puolueen leimautumisesta rasistiseksi ja tarvitsi vanhalta kaverilta apua saadakseen oman sanomansa näyttämään uskottavammalta.
Soinin oma linja suhteessa ulkomaalaisiin on nimittäin aina ollut suhteellisen selvä: ei mitään sellaisia ulkomaalaisia vastaan, jotka sopeutuvat yhteiskuntaan ja tekevät hyödyllistä työtä suomalaisen yhteiskunnan hyväksi. Hassan Osman on kaikkien mielekkäiden kriteerien mukaan juuri tällainen ulkomaalainen. Minulla ei ole mitään syytä uskoa, ettei Soini olisi tässä kannassaan täysin vilpitön. Soini ei kuitenkaan oivaltanut, mitä kello oli Lahden piirissä lyönyt - siellä paikalliset perussuomalaisaktiivit solvasivat Hassan Osmania ja käyttivät hänen lapsistaan karkeaa kieltä, kertoo Hesari; sanalla sanoen siellä oli jo valittu sisulaisten linja ja menettelytavat, ja puoluejohtajasta oli tullut puoluejohtamaton.
Puolueen kenttä on siis monellakin taholla ilmeisesti jo täysin irrallaan Soinin ohjauksesta, ja kun valta lojuu ojassa, sen nappaa sieltä vahvin ja organisoitunein ryhmittymä. Timo Soini ei johda enää perussuomalaisia, minkä näkee jo hänen avuttomuudestaan nyt kun Suomen Sisun johtomiesten kirjoittelut ovat nostattaneet julkisen skandaalin. Tony Halmeen kohellukset hän aikoinaan hanskasi paljon määrätietoisemmin ja osaavammin. Nyt hän muistuttaa lähinnä Paavo Väyrynen -karikatyyriä vanhasta Pahkasiasta: en näe asiassa mitään väärää, lehdistö vääristelee, tämä on ajojahtia. Puoluejohtajalta odotetaan johtajuutta ja jämerää vastuunottoa, mutta Soini on lähtenyt karkuun velvollisuuksiaan poliittiselle sairaslomalle, josta taitaa tulla pysyväisluontoinen.
Soini on politiikassaan pitkälti pysynyt perinteisessä vennamolaisessa populismissa. Veikko Vennamo nyt oli aina kaltaisensa, mutta vanhoilla päivillään hän kehui pelastaneensa Suomen kommunismilta, ja tässä on enemmän kuin siteeksi totta. Se maaseudun ”kylymätilojen” tyytymättömyys, jonka Vennamo valjasti vaalivankkureitaan vetämään, olisi hyvinkin saattanut päätyä tueksi kommunismille - ja nyt pitää muistaa, että Stalinin aikana ja sen jälkeenkin kommunismi oli ihan oikeasti länsimaiselle demokratialle vaarallinen, tiukka totalitarismi, ei mikään joutoälykköjen tapa poseerata ”vallankumouksellisina”. Vennamo halusi mieluummin integroida pientalonpojat porvarilliseen demokratiaan mukaan. Monessakin suhteessa Vennamo tarjosi maakansalle eräänlaista sosialismia ilman sosialismia ja varsinkin ilman turmiollista kytköstä Neuvostoliittoon. Hänen populismissaan ja kansankiihotuksessaan oli käsittääkseni paljon vaikutteita kommunistien ja varhaisten sosiaalidemokraattien agitaatiosta, joten hän pystyi tarjoamaan kannattajilleen kaikki sosialismin viihteelliset ja terapeuttiset puolet ilman vasemmistolaisen aatemaailman pientalonpoikien näkökulmasta arveluttavia piirteitä, kuten vaikka uskonnonvastaisuutta.
Soini on luterilaisen maan populistijohtajaksi odottamattomasti katolinen - ei tosin katoliseksi kasvatettu, vaan käännynnäinen. Kiistämättä Soinin populistisessa strategiassa voidaan nähdä suoria vaikutteita katolisen kirkon menettelytavoista. Katolisen kirkon vaikutusalueella esiintyy tunnetusti kaikenlaisia paikallisia uskonnollisia herätyksiä ja kultteja, jotka saavat alkunsa esimerkiksi siitä, että joku on näkevinään Neitsyt Marian kuvan liikkuvan. Kirkon tapa suhtautua tällaisiin liikkeisiin on ottaa ne haltuunsa, tulkita ne jumaluusopin mukaisella tavalla ja sulauttaa ne osakseen. Tällä tavalla kirkko pystyy maltillistamaan ne ja estämään niiden villiintymisen korpelaistyyppisiksi lahkoiksi.
Samanlaisella otteella Soini on tähän mennessä koettanut omia itselleen sellaiset ilmiöt, joita voidaan nimittää perustason politisoitumiksi - kielipuolena miehenä en osaa keksiä parempaa käännöstä saksan sanalle Basispolitisierung, jonka juuri viime viikolla opin, mutta se, mistä on kysymys, on enemmän tai vähemmän omasyntyinen ja organisoitumaton poliittisluonteinen reaktio koettuun tai miellettyyn epäkohtaan. Puolueeseen on kelpuutettu jos jonkinlaisia räksyttäviä kylähulluja: jos näillä on oikeasti asiallista asiaa ajettavakseen, se voidaan ottaa mukaan puolueen ohjelmaan, ja kylähullu rauhoittuu rivikansanedustajaksi tai valtuutetuksi huomatessaan voivansa oikeasti vaikuttaa asioihin. Kaikki Soinin ajamat tavoitteet eivät edes ole välttämättä mitenkään typeriä tai vahingollisia. Viime eduskuntavaalien edellä hän oli tasan ainoa puheenjohtajatason puoluepoliitikko, joka esimerkiksi puhui meidän miesasiamiesten asioista myötämielisesti. Vaikka olenkin monessa asiassa sovittamattomassa ristiriidassa Soinin kanssa, minun on annettava pätevälle politiikan ammattimiehelle tunnustusta hänen herkästä nenästään: siinä missä kaikki muut puolueet kaakattivat femakkojen miesvastaista agendaa laimentamattomana, Soini huomasi heti, että tässä miesaktivismissa oli näkyvissä sellainen perustason politisoituma, jonka hän voisi omia puolueeseensa, ja alkoi oitis tehdä itseään tykö.
Eräs asia Soinilta kuitenkin oli jäänyt ymmärtämättä suuren esikuvansa Vennamon motiiveissa. Vennamo ei vastustanut kommunismia siksi, että se oli nimeltään ”kommunismi”. Hän vastusti kommunismia siksi, että kommunismi oli säälimättömän, vallanhimoisen suurvallan tukema poliittinen liike, joka julisti haluavansa valtaa kansalle, mutta joka itse asiassa suhtautui halveksivasti ja pilkallisesti ”porvarilliseen” demokratiaan ja noudatti omassa keskuudessaan ankaraa, sotilaallista kaaderikuria. Tätä Soini ei ilmeisesti koskaan kunnolla sisäistänyt. Hänelle Vennamon antikommunismi merkitsi velvoitetta vastustaa vasemmistoa siksi että se oli nimeltään vasemmisto. Sitä vastoin hänelle ei juolahtanut mieleen se mahdollisuus, että hänen puolueeseensa tunkisi hyvin paljon kommunismia eetokseltaan ja menettelytavoiltaan muistuttava kaaderiliike, joka oli jo vuosia ennen Perussuomalaisiin liittymistään luonut itselleen omat verkostot, omat järjestörakenteet ja oman joukkohengen.
Timo Soini ilmeisesti näki asian niin, että ns. maahanmuuttokriittiset olisivat taas yksi perustason spontaani politisoituma, jonka hän voisi kaapata puolueeseensa. Sellainen kaappaaminen onnistuu kuitenkin vain silloin, kun kaappaajalla on parempi järjestökoneisto ja yhtenäisempi aatteellinen linja kuin kaapattavalla. Soinille tuli ilmeisesti yllätyksenä, että hänen puoluekoneistonsa kaatui Suomen Sisun jämerien ja järjestäytyneiden miesten ja naisten edessä kuin korttitalo, kun nämä ottivat puolueen käytännössä haltuunsa. Suomen Sisusta tuli Perussuomalaisiin samanlainen käenpoika kuin aikoinaan kommunistipuolueesta kansandemokraatteihin ja taistolaisista kommunistipuolueeseen.
Soini oli ilmeisestikin vielä kunnallisvaalien edellä täysin ulalla siitä, mitä hänen puolueessaan oli tekeillä. Tästä on hyvä esimerkki tuon lahtelaisen ehdokkaan, Hassan Osman Gebreilin, tapaus. Hassan Osman ehti edustaa jo SMP:tä lähinnä eräänlaisena epäpoliittisena ammattimiehenä, johon vanhavennamolaiset kylänmiehet henkilökohtaisesti luottivat. Sittemmin hän meni demareihin SMP:n hajottua, mutta näiden kuntavaalien edellä Soini ylipuhui hänet taas perussuomalaisten riveihin. Soini oli ilmeisesti jo alkanut huolestua puolueen leimautumisesta rasistiseksi ja tarvitsi vanhalta kaverilta apua saadakseen oman sanomansa näyttämään uskottavammalta.
Soinin oma linja suhteessa ulkomaalaisiin on nimittäin aina ollut suhteellisen selvä: ei mitään sellaisia ulkomaalaisia vastaan, jotka sopeutuvat yhteiskuntaan ja tekevät hyödyllistä työtä suomalaisen yhteiskunnan hyväksi. Hassan Osman on kaikkien mielekkäiden kriteerien mukaan juuri tällainen ulkomaalainen. Minulla ei ole mitään syytä uskoa, ettei Soini olisi tässä kannassaan täysin vilpitön. Soini ei kuitenkaan oivaltanut, mitä kello oli Lahden piirissä lyönyt - siellä paikalliset perussuomalaisaktiivit solvasivat Hassan Osmania ja käyttivät hänen lapsistaan karkeaa kieltä, kertoo Hesari; sanalla sanoen siellä oli jo valittu sisulaisten linja ja menettelytavat, ja puoluejohtajasta oli tullut puoluejohtamaton.
Puolueen kenttä on siis monellakin taholla ilmeisesti jo täysin irrallaan Soinin ohjauksesta, ja kun valta lojuu ojassa, sen nappaa sieltä vahvin ja organisoitunein ryhmittymä. Timo Soini ei johda enää perussuomalaisia, minkä näkee jo hänen avuttomuudestaan nyt kun Suomen Sisun johtomiesten kirjoittelut ovat nostattaneet julkisen skandaalin. Tony Halmeen kohellukset hän aikoinaan hanskasi paljon määrätietoisemmin ja osaavammin. Nyt hän muistuttaa lähinnä Paavo Väyrynen -karikatyyriä vanhasta Pahkasiasta: en näe asiassa mitään väärää, lehdistö vääristelee, tämä on ajojahtia. Puoluejohtajalta odotetaan johtajuutta ja jämerää vastuunottoa, mutta Soini on lähtenyt karkuun velvollisuuksiaan poliittiselle sairaslomalle, josta taitaa tulla pysyväisluontoinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jaksoin jopa lukea loppuun, ensi kertaa kuukausiin tällä palstalla. Näinhän se menee, loppupeleissä Soinikin ajattelee vain omaa etuaan ja omaa toimeentuloaan, ja käyttää hyväksi keskikaljabaari-kansanosaa.