Urho Kekkonen

ja mistä hän hyötyi?

Mieluiten konkreettisia tietoja, eikä näitä "musta tuntuu"-ilmaisuja.

Kekkonen hyötyi? kirjoitti:

ja mistä hän hyötyi?

Mieluiten konkreettisia tietoja, eikä näitä "musta tuntuu"-ilmaisuja.

Kekkonen teki NL:n Suomen kanssa peluun vaikeaksi. Jokaisesta mahdollisesta operaatiosta oli haittojakin, ja sen hetkinen tilanne tuntui jo sinällään hyvältä. Toimimalla vain Kekkosen kanssa NL ei loppujen lopuksi pystynyt saamaan aikaan juuri mitään, mikä olisi koskenut tavallisia suomalaisia. Samalla Kekkonen piti alempien virkamiesten aloitteellisuuden tiukasti aisoisaa, vasta nämä virkamiehet olisivat pystyneet todella vaikuttamaan tavallisten suomalaisten elämään.

Antikekkoslaisuuskin sopi hyvin tähän kuvioon. Se näytti että Kekkosella oli vaikeuksia, joita ei ollut syytä lisätä.

ehkä?) kirjoitti:

Kekkonen teki NL:n Suomen kanssa peluun vaikeaksi. Jokaisesta mahdollisesta operaatiosta oli haittojakin, ja sen hetkinen tilanne tuntui jo sinällään hyvältä. Toimimalla vain Kekkosen kanssa NL ei loppujen lopuksi pystynyt saamaan aikaan juuri mitään, mikä olisi koskenut tavallisia suomalaisia. Samalla Kekkonen piti alempien virkamiesten aloitteellisuuden tiukasti aisoisaa, vasta nämä virkamiehet olisivat pystyneet todella vaikuttamaan tavallisten suomalaisten elämään.

Antikekkoslaisuuskin sopi hyvin tähän kuvioon. Se näytti että Kekkosella oli vaikeuksia, joita ei ollut syytä lisätä.

Kovien historian kokemusten kautta UKK paljasti vierasmaalaisen yläluokan valheellisen mytologian ja toi suomalaiseen politiikkaan realistisen , kiihkottoman käytännön opin ja linjan . Suomeen oli koko 1900-luvun alun ajan propagoitu rasistisen yläluokan toimesta vihan ilmapiiriä. Militaristinen diktaattoripyrkyri murhiakaan kaihtamatta yritti luoda Suomesta germaanien hallitsemaa natsivaltiota mutta Kekkonen oli uuden ajan avaaja ja nero. Presidenttinä 25 vuoden ajan hän itsensä likoon pannen loi entisestä agraarifasistisesta takapajulasta demokraattisen hyvinvointi-Suomen.

Löysin seuraavia lähteitä. Osaako joku kertoa enemmän?

KGB-yhteyksiin en itse kiinnitä kovin suurta huomiota, koska olen lukenut KGB:stä muualta aiemmin. KGB:n toiminta on ollut todella laajaa ja useassa eri "osastossa", toinen osasto ei siis tiennyt, mitä toinen teki. Jotkut KGB:ssä toimineet ovat olleet pelkkiä rivimiehiä ja keskittyneet olemaan ns. "turvallisuuspoliiseja". Toiset taas toimivat ulkomaiden valvonnassa ja toiset maan sisäisessä valvonnassa. Nämä rivimiehet eivät tienneet toistensa toimista, yhteyksistä yms. Valtahan KGB:ssä oli keskittynyt harvoille, jotka tiesivät kokonaisuudet. Berijan syrjäyttämisen jälkeenhän KGB:n valvontaa muutettiin enemmän ministeriön alaiseksi ja KGB:n päätäntävaltaa vähemmän itsenäiseksi.




"Vanha UKK taipui vaan ei taittunut
Päiväkirjan viimeinen osa kertoo Neuvostoliiton painostuksesta
Päiväkirjat 1975-1981 eivät vapauta Urho Kekkosta historian tuomiosta, mutta hän ei ole tuomiolla yksin
Viikkoa ennen jouluaattoa 1978 Helsingin Sanomat pilasi presidentti Urho Kekkosen joulurauhan. Lehti julkaisi mielipidemittauksen, jonka mukaan 55 prosenttia kansalaisista piti ulkopolitiikkaa hyvin hoidettuna. Kolme prosenttia katsoi sen luisuneen liiaksi länteen ja kolmekymmentäneljä prosenttia liiaksi itään. Loput eivät sanoneet mielipidettään.

"Kun tämän luin, säikähdin. Asiat ovat menneet pirun kaulalle. Nyt kun on päästy pahimmasta ovat ihmiset 'ryhdistäytymässä'. Ensimmäinen ajatukseni oli, että vuoden 1979 puolella luovun TP virasta. Minulla ei ole mitään, jonka vuoksi taistelisin, kun asiat on hoidettu tähän kehitysvaiheeseen", Kekkonen kirjoitti päiväkirjaansa.

Mielipidemittauksen sanoma oli selvä: merkittävä osa kansalaisista oli tyytymättömiä ulkopolitiikkaan, vaikka Kekkonen oli vastikään valittu suurella äänten enemmistöllä - viidennen kerran - presidentiksi ja kaikki puolueet vannoivat Paasikiven-Kekkosen linjan nimiin.


Kekkonen tulkitsi mielipidemittauksen tulosta niin, että "oikeistolaistuminen harppoo eteenpäin", ja pelotteli itseään oikeiston vaalivoitolla seuraavissa eduskuntavaaleissa. Jos oikeisto voittaisi, minulle ei jää muuta käteen kuin poistua näyttämöltä, Kekkonen uhitteli.

Ei poistunut, vaikka oikeisto voitti. Urho Kekkosen päiväkirjat -sarjan neljäs osa antaa selkeän vastauksen silloiseen HS:n kysymykseen. Kriittiset vastaajat olivat oikeassa: Suomen ulkopolitiikka luisui liikaa itään Kekkosen viimeisellä presidenttikaudella.

Neuvostoliiton vaikutusvalta henkilöityi suurlähettiläs Vladimir Stepanoviin - ja hänen asemansa vahvistumiseen Suomen päätöksenteossa.

Päiväkirjojen toimittaja professori Juhani Suomi arvioi kirjan alussa, että Stepanov pääsi "liian lähelle" presidenttiä ja Stepanovin "myöhäissyntyinen Suomi-syöjän rooli" ahdisti Kekkosta.

Juhani Suomen arvioon on syytä uskoa. Hän oli 1970-luvun lopulla ulkoministeriön tärkeässä virassa ja Keijo Korhosen ystävä ja läheinen työtoveri.

Ulkoministerinä ja alivaltiosihteerinä toiminut Korhonen oli Kekkosen tärkein ulkopoliittinen avustaja, joka tuki vanhenevaa presidenttiä Stepanovia vastaan.

Päiväkirjojen mukaan Stepanov puuttui suorasukaisesti presidentin toimintaan, hallitusten nimityksiin, Suomen ulkopoliittisiin kannanottoihin, puolueiden sisäisiin asioihin ja sääteli idänkauppaa.

Pari kuukautta ennen HS:n kyselyä Stepanov rohkaisi marsalkka Dimitri Ustinovin ehdottamaan Suomen ja Neuvostoliiton yhteisiä sotaharjoituksia.

Päiväkirjasta ilmenee, että Kremlin johto antoi tässäkin hankkeessa lähettiläälle tukea ja vetosi vielä kirjeellä Kekkoseen. Kekkonen torjui Ustinovin ehdotuksen ja paljon muuta, mutta ei kaikkea.


Vanhan presidentin onneksi myös Moskovassa tajuttiin , ettei Neuvostoliitonkaan ole edullista kiristää liekanarua liian tiukalle. Stepanov vedettiin pois kesällä 1979 lähettilään tehtävistä. Kekkonen palkitsi Stepanovin Suomen Valkoisen Ruusun suurristillä.

Kekkosen kumppaniksi palasi tuttu mies, KGB-kenraali Viktor Vladimirov.

Kenraali oli vaikuttanut ratkaisevasti Kekkosen valintaan presidentiksi 1956. Vladimirov rauhoitti tilanteen: vallankumousta ei tarvinnut pelätä eikä yhteisiä sotaharjoituksia pitää. Puolueettomuuden määrittelyt pysyivät entisinä.

Tietysti Vladimirov puuttui Suomen asioihin, mutta tahdikkaasti. Siihen oli jo totuttu.

Esimerkkeinä maan tavasta olivat Johannes Virolaisen syrjäyttäminen ja Paavo Väyrysen valinta keskustapuolueen puheenjohtajaksi 1980.

Puolisen vuotta ennen puoluekokousta Kekkonen kirjasi Vladimirovin kanssa tehdyn sopimuksen:

"Sovittiin neljästä asiasta: 1) Virolaisen vaihtaminen kepun puheenjohtajan paikalta. 2) J.V:n paikalle Väyrynen puheenjohtajaksi."

Kaksi muuta asiaa olivat varapuheenjohtajien ja puoluesihteerin valinta. Niitä ei siinä keskustelussa ratkaistu.

Kun sopimus oli tehty, Väyrynen sai Tehtaankadun ja Tamminiemen tuen kampanjalleen, ja hänet valittiin.


Vaihdon taustalla vaikutti Kekkosen inho Virolaista kohtaan. Ahti Karjalaista presidentti inhosi yhtä paljon ja kauhisteli Karjalaisen juopottelua ja holtitonta elämäntapaa.

Jos Kekkonen luopuisi, Virolainen voittaisi keskustan ehdokasäänestyksen ja saisi vaaleissa ääniä myös oikealta, Kekkonen järkeili. Sen Kekkonen halusi estää.

Joskus on epäilty, että Kekkonen olisi vanhoilla radikaaleilla päivillään irronnut keskustapuolueesta.

Se ei ole totta. Kekkonen pelasi loppuun saakka keskustan sisällä ja äänestikin sitä.

Maaliskuussa 1979 pidetyissä eduskuntavaaleissa äänen sai oikeustieteen ylioppilas Arja Kekkonen, keskustanuorten ehdokas.

Vasemmistoon Kekkosen suhde vaihteli. Sdp:ssä vain puheenjohtaja Kalevi Sorsa ja puoluesihteeri Ulf Sundqvist saivat puhtaat paperit.

Kekkonen oli jo vuoden 1975 alussa päättänyt, että hän jatkaisi presidenttinä vielä 1978 päättyvän virkakautensa jälkeenkin eli vuoteen 1984 asti.

Ensimmäisenä ehdokaspyyntö tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johdolta.

"Jos minua tarvitaan, on minun oltava käytettävissä. Henkilöt ja olosuhteet sellaiset, että vaikeaa nähdä, miten jatkuisi, jollen suostu", presidentti kirjoitti 22. tammikuuta 1975 - heti sen jälkeen kun Nkp:n johdon kuriiri oli saanut häneltä myönteisen vastauksen.

Muodollinen puoli järjestyi siten, että Sdp pyysi Kekkosta ehdokkaakseen, muut puolueet perässä ja kansa äänesti.

Sekin tulee täysin selväksi, että Kekkonen ei olisi antanut Mauno Koivistolle presidentin paikkaa, jos olisi voinut sen estää.

Päiväkirjasta on vaikea löytää myönteistä sanaa Koivistosta. Kerran Koivisto ja Kekkonen sentään pohtivat ideologiaa.

"Koivisto luonani. Puhuttiin yhteiskuntajärjestyksestä. Jos nykyinen hajoaa tai tuhotaan, mitä tilalle. Sos.demoilla ei ole mitään ohjelmaa. Ainoa on kommunisteilla. Mutta jos esim. sd:lle avaa oven varovasti auki ja he näkevät osan uutta yhteiskuntaa, he kauhistuvat. Hinta on kova", Kekkonen kirjoitti vuoden 1976 lopulla.

Voi päätellä, ettei sosialismi edes miedossa muodossa innostanut Kekkosta. Se ei estänyt yhteistyötä Skp:n kanssa. Kekkonen taivutteli enemmistökommunisteja hallitukseen ja taltutti lakkohaluja.

Taistolaisia Kekkonen ei kyennyt väsyttämään muuten kuin vetoamalla Neuvostoliittoon. Jos tilaukset Neuvostoliittoon uhkasivat vaarantua, taistolaiset pääluottamusmiehet suostuivat lopettamaan lakkonsa.

Pitkän harkinnan jälkeen Kekkonen ilmoitti SAK:n kokouksessa 1977 pitävänsä lakkoa vanhanaikaisena aseena. Se oli rohkea lausunto aikana, jolloin lakkoja oli jatkuvasti.

Kekkosen arvio lakkoaseen käytöstä osoittautui oikeaksi. Hänen jälkeensä työn ja pääoman ikuinen kamppailu ratkesi pääoman eduksi niin selvästi, että Suomessa ei enää rohjeta lakkoilla muuta kuin valtion ja kuntien töissä.

Kokoomuksen Kekkonen kesytti uskolliseksi tukijaksi. Kokoomuksen nuori polvi, varsinkin Ilkka Kanerva, sai Kekkoselta paljon ymmärrystä. Kekkonen yritti järjestää kokoomuksen nuorille suhteita Neuvostoliiton nuorisojärjestöihin. Siinä hän ei onnistunut.

Nkp ei halunnut solmia suhteita kokoomukseen ja piti huolen siitä, ettei kokoomuksesta tullut Kekkosen kaudella hallituspuoluetta.

Se oli pettymys Kekkoselle, joka olisi ilmeisen mielellään palkinnut ministerinpaikoilla Harri Holkerin ja muutamat muut porvarit.


Kekkosen viimeisessä päiväkirjassa näkyvä jakso ei ole järin kunniakas kausi maan poliittisessa historiassa.

Jälkikäteen Kekkosta on moitittu yksinvallasta sisäpolitiikassa ja alistumisesta Neuvostoliiton tahtoon.

Presidentti hamusi lisävaltaa, mutta eduskunnalla ja hallituksella olisi ollut mahdollisuus asettua presidenttiä vastaan. Siihen ei kyetty.

Neuvostoliitto sai välillä liian suuren sananvallan, mutta Suomi siirtyi Kekkoselta Koivistolle itsenäisenä länsimaana. Kekkonen taipui, muttei taittunut."
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Vanha UKK taipui vaan ei taittunut/HS20040922SI1KU0185o





"SUOMETTUJAN TUNNUSTUKSIA
Kanava 3/2001

Syyskuussa 1981 Urho Kekkonen oli juuri jäänyt sairaslomalle, jolta ei enää töihin palannut. Ulkoministeri Paavo Väyrynen keskusteli ministerineuvos Viktor Vladimirovin kanssa siitä, miten Neuvostoliitto voisi toimia Suomen presidentinvaaleissa Ahti Karjalaisen hyväksi Johannes Virolaista ja Mauno Koivistoa vatsaan.

Väyrynen selosti keskustelun Ahti Karjalaiselle kirjeessä, joka tuli julkisuuteen elokuussa 1989. Vradimirov-kirjeestä käydyn mediasodan aikaan Neuvostoliitto oli liukumassa perestroikasta kohti kaaosta. Yya-sopimus oli voimassa. Suomi oli juuri liittynyt Euroopan neuvostoon. Sinä kesänä oli Taivaallisen rauhan aukion verilöyly. Syksyllä Berliinin muuri murtui. Ja jouluna nähtiin kapinallisten kotivideolle tallentama Nikolae ja Elena Ceausescun teloitus.

Vladimirov-kirjeestä syntynyt väittely mursi Suomen poliittisen pysähtyneisyyden. Siitä, mistä ei saanut puhua, voikin puhua. Taistelu keskittyi aluksi siihen, että ulkoministeri haki Neuvostoliiton vetoapua puolueensa sisäiseen presidenttipeliin. Kohu muuttui meteliksi kun Väyrynen kiisti kaiken ja ilmoitti, että kirje ei tarkoittanut sitä, mitä siinä luki.

Vladimirov-kirje ei ollut sensaatio siksi, että se olisi paljastanut jotakin uutta. Muutenkin jo tiedettiin, että Kreml oli vuosikymmeniä ollut Tamminimen kummisetä ja hallitusneuvottelujen osapuoli ellei erotuomarikin. Tehtaankatu oli mukana monen puolueen jäsentenvälisissä kiistoissa. Moni poliitikko oli rakentanut uransa hankkiutumalla Neuvostoliiton suurlähettilään ja KGB-residentin viestinviejäksi. Draama syntyi siitä, että kaikkien tietämästä asiasta saatin ensimmäinen täsmällinen dokumentti.

Keskustelu osoitti, että Neuvostoliitto osuus Suomen sisäpolitiikassa tuntui monen mielestä itsestään selvältä ja oli oikeastaan myönteiseltä. Onkin helppo osoittaa reaalipoliittisin perustein, että tiettyyn rajaan asti tällainen menettely oli viisasta. Sydän verta vuotaen on myönnettävä, että monesta ulkopoliittisesta ongelmasta selvittiin sillä epämukavuudella, että Neuvostoliitto ylitti sopivaisuuden rajat Suomen sisäpolitiikassa.

Vladimirov-jupakka paljasti kuitenkin yllättävää älyllistä pelkuruutta. Suomettumisesta oli etua monen poliitikon uralle. Heillä kaikilla ei kuitenkaan ollut voimaa jälkeenpäin arvioida toimintansa filosofista sisältöä. Se on eri asia kuin arvio suomettumisen poliittisista tavoitteista, historiallisesta merkityksestä ja sillä saavutetuista tuloksista.

Useimmat kylmän sodan aikana toimineet keskeiset poliitikot ovat myöntäneet suomettumisen, vaikkakaan eivät kovin aktiivisesi katuen. Ahti Karjalaisen sanoi Väyrysen Vladimirov-kontaktista, että se nyt oli sellaista aikaa, nyt on toinen aika. Jotkut muut vaikenevat, ja toiset eivät myönnä kysyttäessäkään mitään, kuten Väyrynen.

Väyrysen viattomuuden vakuutus Vladimirov-jupakassa perustui siihen ajatukseen, että hänen puolueensa etu ja isänmaan etu ovat yhtä, eikä tästä kaikesta ollut haittaa hänelle itselleenkään. Väyrynen ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen puoluejohtaja, joka päätteli näin ja toimi sen mukaan. Hänelle riittävä älyllinen ja periaatteellinen puolustus suomettumissyytöksiä vastaan oli se, että niin tekivät kaikki.

Suomettumisella edistettiin oikeaa asiaa tekemällä vääriä asioita. Siinä menee moraali umpisolmuun. Valtiollisessa ahdinkotilassa melkein kaikki keinot perushyvän tavoittelussa ovat mahdollisia. Se on kuitenkin hyvin vaarallinen tie. Siksi sen filosofinen sisältö on tärkeä.

Periaatteellinen kannanotto suomettumiseen ei nyt enää vaikuta mihinkään. Se ei muuta menneisyyttä. Historiaa arvioidaan joka tapauksessa historiantutkimuksen menetelmin, vaikka arvioinnin kohteet kuinka sievistelevät. Jotakin suomettumisen tilinpäätös kuitenkin kertoo. Ainakin se valottaa mukana olleiden poliittista persoonallisuutta."
http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/suomettajan....htm




http://fi.wikipedia.org/wiki/Viktor_Vladimirov

Vladimirovista ja kohusta kirjoitti:

Löysin seuraavia lähteitä. Osaako joku kertoa enemmän?

KGB-yhteyksiin en itse kiinnitä kovin suurta huomiota, koska olen lukenut KGB:stä muualta aiemmin. KGB:n toiminta on ollut todella laajaa ja useassa eri "osastossa", toinen osasto ei siis tiennyt, mitä toinen teki. Jotkut KGB:ssä toimineet ovat olleet pelkkiä rivimiehiä ja keskittyneet olemaan ns. "turvallisuuspoliiseja". Toiset taas toimivat ulkomaiden valvonnassa ja toiset maan sisäisessä valvonnassa. Nämä rivimiehet eivät tienneet toistensa toimista, yhteyksistä yms. Valtahan KGB:ssä oli keskittynyt harvoille, jotka tiesivät kokonaisuudet. Berijan syrjäyttämisen jälkeenhän KGB:n valvontaa muutettiin enemmän ministeriön alaiseksi ja KGB:n päätäntävaltaa vähemmän itsenäiseksi.




"Vanha UKK taipui vaan ei taittunut
Päiväkirjan viimeinen osa kertoo Neuvostoliiton painostuksesta
Päiväkirjat 1975-1981 eivät vapauta Urho Kekkosta historian tuomiosta, mutta hän ei ole tuomiolla yksin
Viikkoa ennen jouluaattoa 1978 Helsingin Sanomat pilasi presidentti Urho Kekkosen joulurauhan. Lehti julkaisi mielipidemittauksen, jonka mukaan 55 prosenttia kansalaisista piti ulkopolitiikkaa hyvin hoidettuna. Kolme prosenttia katsoi sen luisuneen liiaksi länteen ja kolmekymmentäneljä prosenttia liiaksi itään. Loput eivät sanoneet mielipidettään.

"Kun tämän luin, säikähdin. Asiat ovat menneet pirun kaulalle. Nyt kun on päästy pahimmasta ovat ihmiset 'ryhdistäytymässä'. Ensimmäinen ajatukseni oli, että vuoden 1979 puolella luovun TP virasta. Minulla ei ole mitään, jonka vuoksi taistelisin, kun asiat on hoidettu tähän kehitysvaiheeseen", Kekkonen kirjoitti päiväkirjaansa.

Mielipidemittauksen sanoma oli selvä: merkittävä osa kansalaisista oli tyytymättömiä ulkopolitiikkaan, vaikka Kekkonen oli vastikään valittu suurella äänten enemmistöllä - viidennen kerran - presidentiksi ja kaikki puolueet vannoivat Paasikiven-Kekkosen linjan nimiin.


Kekkonen tulkitsi mielipidemittauksen tulosta niin, että "oikeistolaistuminen harppoo eteenpäin", ja pelotteli itseään oikeiston vaalivoitolla seuraavissa eduskuntavaaleissa. Jos oikeisto voittaisi, minulle ei jää muuta käteen kuin poistua näyttämöltä, Kekkonen uhitteli.

Ei poistunut, vaikka oikeisto voitti. Urho Kekkosen päiväkirjat -sarjan neljäs osa antaa selkeän vastauksen silloiseen HS:n kysymykseen. Kriittiset vastaajat olivat oikeassa: Suomen ulkopolitiikka luisui liikaa itään Kekkosen viimeisellä presidenttikaudella.

Neuvostoliiton vaikutusvalta henkilöityi suurlähettiläs Vladimir Stepanoviin - ja hänen asemansa vahvistumiseen Suomen päätöksenteossa.

Päiväkirjojen toimittaja professori Juhani Suomi arvioi kirjan alussa, että Stepanov pääsi "liian lähelle" presidenttiä ja Stepanovin "myöhäissyntyinen Suomi-syöjän rooli" ahdisti Kekkosta.

Juhani Suomen arvioon on syytä uskoa. Hän oli 1970-luvun lopulla ulkoministeriön tärkeässä virassa ja Keijo Korhosen ystävä ja läheinen työtoveri.

Ulkoministerinä ja alivaltiosihteerinä toiminut Korhonen oli Kekkosen tärkein ulkopoliittinen avustaja, joka tuki vanhenevaa presidenttiä Stepanovia vastaan.

Päiväkirjojen mukaan Stepanov puuttui suorasukaisesti presidentin toimintaan, hallitusten nimityksiin, Suomen ulkopoliittisiin kannanottoihin, puolueiden sisäisiin asioihin ja sääteli idänkauppaa.

Pari kuukautta ennen HS:n kyselyä Stepanov rohkaisi marsalkka Dimitri Ustinovin ehdottamaan Suomen ja Neuvostoliiton yhteisiä sotaharjoituksia.

Päiväkirjasta ilmenee, että Kremlin johto antoi tässäkin hankkeessa lähettiläälle tukea ja vetosi vielä kirjeellä Kekkoseen. Kekkonen torjui Ustinovin ehdotuksen ja paljon muuta, mutta ei kaikkea.


Vanhan presidentin onneksi myös Moskovassa tajuttiin , ettei Neuvostoliitonkaan ole edullista kiristää liekanarua liian tiukalle. Stepanov vedettiin pois kesällä 1979 lähettilään tehtävistä. Kekkonen palkitsi Stepanovin Suomen Valkoisen Ruusun suurristillä.

Kekkosen kumppaniksi palasi tuttu mies, KGB-kenraali Viktor Vladimirov.

Kenraali oli vaikuttanut ratkaisevasti Kekkosen valintaan presidentiksi 1956. Vladimirov rauhoitti tilanteen: vallankumousta ei tarvinnut pelätä eikä yhteisiä sotaharjoituksia pitää. Puolueettomuuden määrittelyt pysyivät entisinä.

Tietysti Vladimirov puuttui Suomen asioihin, mutta tahdikkaasti. Siihen oli jo totuttu.

Esimerkkeinä maan tavasta olivat Johannes Virolaisen syrjäyttäminen ja Paavo Väyrysen valinta keskustapuolueen puheenjohtajaksi 1980.

Puolisen vuotta ennen puoluekokousta Kekkonen kirjasi Vladimirovin kanssa tehdyn sopimuksen:

"Sovittiin neljästä asiasta: 1) Virolaisen vaihtaminen kepun puheenjohtajan paikalta. 2) J.V:n paikalle Väyrynen puheenjohtajaksi."

Kaksi muuta asiaa olivat varapuheenjohtajien ja puoluesihteerin valinta. Niitä ei siinä keskustelussa ratkaistu.

Kun sopimus oli tehty, Väyrynen sai Tehtaankadun ja Tamminiemen tuen kampanjalleen, ja hänet valittiin.


Vaihdon taustalla vaikutti Kekkosen inho Virolaista kohtaan. Ahti Karjalaista presidentti inhosi yhtä paljon ja kauhisteli Karjalaisen juopottelua ja holtitonta elämäntapaa.

Jos Kekkonen luopuisi, Virolainen voittaisi keskustan ehdokasäänestyksen ja saisi vaaleissa ääniä myös oikealta, Kekkonen järkeili. Sen Kekkonen halusi estää.

Joskus on epäilty, että Kekkonen olisi vanhoilla radikaaleilla päivillään irronnut keskustapuolueesta.

Se ei ole totta. Kekkonen pelasi loppuun saakka keskustan sisällä ja äänestikin sitä.

Maaliskuussa 1979 pidetyissä eduskuntavaaleissa äänen sai oikeustieteen ylioppilas Arja Kekkonen, keskustanuorten ehdokas.

Vasemmistoon Kekkosen suhde vaihteli. Sdp:ssä vain puheenjohtaja Kalevi Sorsa ja puoluesihteeri Ulf Sundqvist saivat puhtaat paperit.

Kekkonen oli jo vuoden 1975 alussa päättänyt, että hän jatkaisi presidenttinä vielä 1978 päättyvän virkakautensa jälkeenkin eli vuoteen 1984 asti.

Ensimmäisenä ehdokaspyyntö tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johdolta.

"Jos minua tarvitaan, on minun oltava käytettävissä. Henkilöt ja olosuhteet sellaiset, että vaikeaa nähdä, miten jatkuisi, jollen suostu", presidentti kirjoitti 22. tammikuuta 1975 - heti sen jälkeen kun Nkp:n johdon kuriiri oli saanut häneltä myönteisen vastauksen.

Muodollinen puoli järjestyi siten, että Sdp pyysi Kekkosta ehdokkaakseen, muut puolueet perässä ja kansa äänesti.

Sekin tulee täysin selväksi, että Kekkonen ei olisi antanut Mauno Koivistolle presidentin paikkaa, jos olisi voinut sen estää.

Päiväkirjasta on vaikea löytää myönteistä sanaa Koivistosta. Kerran Koivisto ja Kekkonen sentään pohtivat ideologiaa.

"Koivisto luonani. Puhuttiin yhteiskuntajärjestyksestä. Jos nykyinen hajoaa tai tuhotaan, mitä tilalle. Sos.demoilla ei ole mitään ohjelmaa. Ainoa on kommunisteilla. Mutta jos esim. sd:lle avaa oven varovasti auki ja he näkevät osan uutta yhteiskuntaa, he kauhistuvat. Hinta on kova", Kekkonen kirjoitti vuoden 1976 lopulla.

Voi päätellä, ettei sosialismi edes miedossa muodossa innostanut Kekkosta. Se ei estänyt yhteistyötä Skp:n kanssa. Kekkonen taivutteli enemmistökommunisteja hallitukseen ja taltutti lakkohaluja.

Taistolaisia Kekkonen ei kyennyt väsyttämään muuten kuin vetoamalla Neuvostoliittoon. Jos tilaukset Neuvostoliittoon uhkasivat vaarantua, taistolaiset pääluottamusmiehet suostuivat lopettamaan lakkonsa.

Pitkän harkinnan jälkeen Kekkonen ilmoitti SAK:n kokouksessa 1977 pitävänsä lakkoa vanhanaikaisena aseena. Se oli rohkea lausunto aikana, jolloin lakkoja oli jatkuvasti.

Kekkosen arvio lakkoaseen käytöstä osoittautui oikeaksi. Hänen jälkeensä työn ja pääoman ikuinen kamppailu ratkesi pääoman eduksi niin selvästi, että Suomessa ei enää rohjeta lakkoilla muuta kuin valtion ja kuntien töissä.

Kokoomuksen Kekkonen kesytti uskolliseksi tukijaksi. Kokoomuksen nuori polvi, varsinkin Ilkka Kanerva, sai Kekkoselta paljon ymmärrystä. Kekkonen yritti järjestää kokoomuksen nuorille suhteita Neuvostoliiton nuorisojärjestöihin. Siinä hän ei onnistunut.

Nkp ei halunnut solmia suhteita kokoomukseen ja piti huolen siitä, ettei kokoomuksesta tullut Kekkosen kaudella hallituspuoluetta.

Se oli pettymys Kekkoselle, joka olisi ilmeisen mielellään palkinnut ministerinpaikoilla Harri Holkerin ja muutamat muut porvarit.


Kekkosen viimeisessä päiväkirjassa näkyvä jakso ei ole järin kunniakas kausi maan poliittisessa historiassa.

Jälkikäteen Kekkosta on moitittu yksinvallasta sisäpolitiikassa ja alistumisesta Neuvostoliiton tahtoon.

Presidentti hamusi lisävaltaa, mutta eduskunnalla ja hallituksella olisi ollut mahdollisuus asettua presidenttiä vastaan. Siihen ei kyetty.

Neuvostoliitto sai välillä liian suuren sananvallan, mutta Suomi siirtyi Kekkoselta Koivistolle itsenäisenä länsimaana. Kekkonen taipui, muttei taittunut."
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Vanha UKK taipui vaan ei taittunut/HS20040922SI1KU0185o





"SUOMETTUJAN TUNNUSTUKSIA
Kanava 3/2001

Syyskuussa 1981 Urho Kekkonen oli juuri jäänyt sairaslomalle, jolta ei enää töihin palannut. Ulkoministeri Paavo Väyrynen keskusteli ministerineuvos Viktor Vladimirovin kanssa siitä, miten Neuvostoliitto voisi toimia Suomen presidentinvaaleissa Ahti Karjalaisen hyväksi Johannes Virolaista ja Mauno Koivistoa vatsaan.

Väyrynen selosti keskustelun Ahti Karjalaiselle kirjeessä, joka tuli julkisuuteen elokuussa 1989. Vradimirov-kirjeestä käydyn mediasodan aikaan Neuvostoliitto oli liukumassa perestroikasta kohti kaaosta. Yya-sopimus oli voimassa. Suomi oli juuri liittynyt Euroopan neuvostoon. Sinä kesänä oli Taivaallisen rauhan aukion verilöyly. Syksyllä Berliinin muuri murtui. Ja jouluna nähtiin kapinallisten kotivideolle tallentama Nikolae ja Elena Ceausescun teloitus.

Vladimirov-kirjeestä syntynyt väittely mursi Suomen poliittisen pysähtyneisyyden. Siitä, mistä ei saanut puhua, voikin puhua. Taistelu keskittyi aluksi siihen, että ulkoministeri haki Neuvostoliiton vetoapua puolueensa sisäiseen presidenttipeliin. Kohu muuttui meteliksi kun Väyrynen kiisti kaiken ja ilmoitti, että kirje ei tarkoittanut sitä, mitä siinä luki.

Vladimirov-kirje ei ollut sensaatio siksi, että se olisi paljastanut jotakin uutta. Muutenkin jo tiedettiin, että Kreml oli vuosikymmeniä ollut Tamminimen kummisetä ja hallitusneuvottelujen osapuoli ellei erotuomarikin. Tehtaankatu oli mukana monen puolueen jäsentenvälisissä kiistoissa. Moni poliitikko oli rakentanut uransa hankkiutumalla Neuvostoliiton suurlähettilään ja KGB-residentin viestinviejäksi. Draama syntyi siitä, että kaikkien tietämästä asiasta saatin ensimmäinen täsmällinen dokumentti.

Keskustelu osoitti, että Neuvostoliitto osuus Suomen sisäpolitiikassa tuntui monen mielestä itsestään selvältä ja oli oikeastaan myönteiseltä. Onkin helppo osoittaa reaalipoliittisin perustein, että tiettyyn rajaan asti tällainen menettely oli viisasta. Sydän verta vuotaen on myönnettävä, että monesta ulkopoliittisesta ongelmasta selvittiin sillä epämukavuudella, että Neuvostoliitto ylitti sopivaisuuden rajat Suomen sisäpolitiikassa.

Vladimirov-jupakka paljasti kuitenkin yllättävää älyllistä pelkuruutta. Suomettumisesta oli etua monen poliitikon uralle. Heillä kaikilla ei kuitenkaan ollut voimaa jälkeenpäin arvioida toimintansa filosofista sisältöä. Se on eri asia kuin arvio suomettumisen poliittisista tavoitteista, historiallisesta merkityksestä ja sillä saavutetuista tuloksista.

Useimmat kylmän sodan aikana toimineet keskeiset poliitikot ovat myöntäneet suomettumisen, vaikkakaan eivät kovin aktiivisesi katuen. Ahti Karjalaisen sanoi Väyrysen Vladimirov-kontaktista, että se nyt oli sellaista aikaa, nyt on toinen aika. Jotkut muut vaikenevat, ja toiset eivät myönnä kysyttäessäkään mitään, kuten Väyrynen.

Väyrysen viattomuuden vakuutus Vladimirov-jupakassa perustui siihen ajatukseen, että hänen puolueensa etu ja isänmaan etu ovat yhtä, eikä tästä kaikesta ollut haittaa hänelle itselleenkään. Väyrynen ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen puoluejohtaja, joka päätteli näin ja toimi sen mukaan. Hänelle riittävä älyllinen ja periaatteellinen puolustus suomettumissyytöksiä vastaan oli se, että niin tekivät kaikki.

Suomettumisella edistettiin oikeaa asiaa tekemällä vääriä asioita. Siinä menee moraali umpisolmuun. Valtiollisessa ahdinkotilassa melkein kaikki keinot perushyvän tavoittelussa ovat mahdollisia. Se on kuitenkin hyvin vaarallinen tie. Siksi sen filosofinen sisältö on tärkeä.

Periaatteellinen kannanotto suomettumiseen ei nyt enää vaikuta mihinkään. Se ei muuta menneisyyttä. Historiaa arvioidaan joka tapauksessa historiantutkimuksen menetelmin, vaikka arvioinnin kohteet kuinka sievistelevät. Jotakin suomettumisen tilinpäätös kuitenkin kertoo. Ainakin se valottaa mukana olleiden poliittista persoonallisuutta."
http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/suomettajan....htm




http://fi.wikipedia.org/wiki/Viktor_Vladimirov

KGB-yhteyksissä en tarkoita Kekkosta.

Tarkoitan Vladimirovia ja hänen yhteyksiään KGB:hen.

Kekkonen meinattiin syrjäyttää sotilasvallankaappauksella v68, sain tiedon hankkeen suunnittelijalta, olisivat tarvinneet apuani tiedon kulussa. En ottanut tehtävää vastaan. Kyllä siinä oli Keinonen vahvasti mukana, oli maahan muodostettu hallituskin, Keinonen olisi ollut puolustus ministeri. Tätä heidän tarvitsemaa apua, tarjosi isoa rahasummaa vastaan jotka oli niputettu, myös hyvää asemaa. Kaikki tämä ja paljon muuta asiaan liittyvää tapahtui pääesikunnan c portaan aulassa.

Ei,vaan pyrkisi mukaan!

Urkki oli aikansa sugar daddy.

Mutta onneksi nykyinen elintaso on kuitenkin paljon vauraamoaa kuin urkin aikana! Kaikki on suhteellista!

” Sauli Niinistön ollessa vallassa, Suomen talouskasvu on ollut historiansa hitainta”

Kunhan taas höpäjät! Jokainen ymmärtää, ettei maailman kansojen elintaso voi loputtomiin kohota ja nyt se kehittyy hitaammin! Menee kuitenkin Suomessa eteenpäin eikä päinvastaiseen suuntaan kuten sotaa käyvissä maissa!

Anonyymi00024 kirjoitti:

” Sauli Niinistön ollessa vallassa, Suomen talouskasvu on ollut historiansa hitainta”

Kunhan taas höpäjät! Jokainen ymmärtää, ettei maailman kansojen elintaso voi loputtomiin kohota ja nyt se kehittyy hitaammin! Menee kuitenkin Suomessa eteenpäin eikä päinvastaiseen suuntaan kuten sotaa käyvissä maissa!

Vähäpoika agendalleen uskollisena ylistää aina sitä, kun Suomella ja suomalaisilla menee huonosti.

Kun Kekkosen aikana Suomi kehittyi ennennäkemättömän nopeasti, saa se vieläkin vähäpojan katkeran raivon valtaan.

Helppo, mutta täysin perustelematon vuodatus=. Mikä oli muka ”se tuhon tie”?

Suomi kehittyi mukavasti jatkossakin!

Sitten kohtasi meitä, Eurooppaa ja koko maailmaa valtaisa onnenpotku!

Venäjän talous hiipui, kunnes maa romahti 1991 ja koko Itä-Eurooppa karkasi vapauteen!

Samalla loppui YYA ja suomettuminen! Tuosta ajankohdasta on kulunut jo 31 vuotta°

Anonyymi00027 kirjoitti:

Helppo, mutta täysin perustelematon vuodatus=. Mikä oli muka ”se tuhon tie”?

Suomi kehittyi mukavasti jatkossakin!

Sitten kohtasi meitä, Eurooppaa ja koko maailmaa valtaisa onnenpotku!

Venäjän talous hiipui, kunnes maa romahti 1991 ja koko Itä-Eurooppa karkasi vapauteen!

Samalla loppui YYA ja suomettuminen! Tuosta ajankohdasta on kulunut jo 31 vuotta°

"Suomi kehittyi mukavasti jatkossakin!"

Todellisuudessa Suomessa alkoi vuonna 1991 itsenäisyyden ajan pahin lama, mikä saa Suomen ja suomalaisten vihaajan vähäpojan itkemään onnesta.

Ja kun Kekkosen aikana Suomi kehittyi ennennäkemättömän nopeasti, saa se vieläkin vähäpojan katkeran raivon valtaan

Anonyymi00028 kirjoitti:

"Suomi kehittyi mukavasti jatkossakin!"

Todellisuudessa Suomessa alkoi vuonna 1991 itsenäisyyden ajan pahin lama, mikä saa Suomen ja suomalaisten vihaajan vähäpojan itkemään onnesta.

Ja kun Kekkosen aikana Suomi kehittyi ennennäkemättömän nopeasti, saa se vieläkin vähäpojan katkeran raivon valtaan

Sinulta kuulee väliin aivan uskomattoman typeriä möläytyksiä?

” Todellisuudessa Suomessa alkoi vuonna 1991 itsenäisyyden ajan pahin lama, mikä saa Suomen ja suomalaisten vihaajan vähäpojan itkemään onnesta.”

Miksi ihmeessä saisi? Lamoja tulee välillä ja niistä selvitään! Tottakai neukkukaupan romahdus vaikutti myös Suomeen, mutta eihän se asia kuitenkaan riippunut Suomen presidenteistä!

”Ja kun Kekkosen aikana Suomi kehittyi ennennäkemättömän nopeasti, saa se vieläkin vähäpojan katkeran raivon valtaan”

Miksi ihmeessä saisi? Suomen etua kaikki kannattaa! Tosin poislukien Tarkkispoika itse:-) Toki siihenkin asiaan vaikutti osaltaan se, että yli 200.000 suomalaista joutui muuttamaan työn perässä Ruotsiin!

Anonyymi00029 kirjoitti:

Sinulta kuulee väliin aivan uskomattoman typeriä möläytyksiä?

” Todellisuudessa Suomessa alkoi vuonna 1991 itsenäisyyden ajan pahin lama, mikä saa Suomen ja suomalaisten vihaajan vähäpojan itkemään onnesta.”

Miksi ihmeessä saisi? Lamoja tulee välillä ja niistä selvitään! Tottakai neukkukaupan romahdus vaikutti myös Suomeen, mutta eihän se asia kuitenkaan riippunut Suomen presidenteistä!

”Ja kun Kekkosen aikana Suomi kehittyi ennennäkemättömän nopeasti, saa se vieläkin vähäpojan katkeran raivon valtaan”

Miksi ihmeessä saisi? Suomen etua kaikki kannattaa! Tosin poislukien Tarkkispoika itse:-) Toki siihenkin asiaan vaikutti osaltaan se, että yli 200.000 suomalaista joutui muuttamaan työn perässä Ruotsiin!

Kilpailukyky oli Koiviston kaudella menetetty. 200 000 ihmistä ajettiin vahvan markan politiikalla velkahelvettiin. Holkerin hallitus, oli Koiviston juoni, jolla ajettiin takaa samaa kuin Kekkonen oli tehnyt avoimesti.

Enemmistö kansanedustajista edusti säästöpankkeja. Poliittisesti oli helppo tehdä päätökset veronmaksajien rahojen käytöstä talletusten pelastamiseen ajattelematta säästöpankkien velallisia, ja päätöksien järkyttäviä seurauksia koko kansantaloudelle.

Säästöpankit otettiin näennäisesti valtion haltuun, mutta todellisuudessa, niitä johtivat ja konkurssipesiä selvittivät samat henkilöt, jotka olivat kriisin aiheuttaneet. Nyt he saivat kuitenkin toimia Valtion vakuusrahaston suojassa ilman minkäänlaista valvontaa tai vastuuta.

Yritysten konkurssien hakemisessa pankkiirit turvautuivat arvostettuihin tilintarkastustoimistoihin ja epämääräisiin konsultteihin, jotka tekivät yritystutkimukset pankkien toivomalla tavalla. Poliitikoilla eikä tuomareilla ollut tietotaitoa eikä ymmärrystä lukiessaan heidän laatimiaan valheellisia raportteja.

Pankkitoiminta oli sosialisoitu, jolloin korruptio tuli mahdolliseksi ja sitä tuki vielä presidentti Koiviston tuki velkojille velallisten vahingoksi ohjeistaessaan tuomareita toimimaan pankkien hyväksi.

Valtiovarainministeri Viinanen kuunteli vain pankkikriisin syyllisiä ja hyväksyi heidän kirjallisia selityksiä yritysten konkursseista.

Anonyymi00030 kirjoitti:

Kilpailukyky oli Koiviston kaudella menetetty. 200 000 ihmistä ajettiin vahvan markan politiikalla velkahelvettiin. Holkerin hallitus, oli Koiviston juoni, jolla ajettiin takaa samaa kuin Kekkonen oli tehnyt avoimesti.

Enemmistö kansanedustajista edusti säästöpankkeja. Poliittisesti oli helppo tehdä päätökset veronmaksajien rahojen käytöstä talletusten pelastamiseen ajattelematta säästöpankkien velallisia, ja päätöksien järkyttäviä seurauksia koko kansantaloudelle.

Säästöpankit otettiin näennäisesti valtion haltuun, mutta todellisuudessa, niitä johtivat ja konkurssipesiä selvittivät samat henkilöt, jotka olivat kriisin aiheuttaneet. Nyt he saivat kuitenkin toimia Valtion vakuusrahaston suojassa ilman minkäänlaista valvontaa tai vastuuta.

Yritysten konkurssien hakemisessa pankkiirit turvautuivat arvostettuihin tilintarkastustoimistoihin ja epämääräisiin konsultteihin, jotka tekivät yritystutkimukset pankkien toivomalla tavalla. Poliitikoilla eikä tuomareilla ollut tietotaitoa eikä ymmärrystä lukiessaan heidän laatimiaan valheellisia raportteja.

Pankkitoiminta oli sosialisoitu, jolloin korruptio tuli mahdolliseksi ja sitä tuki vielä presidentti Koiviston tuki velkojille velallisten vahingoksi ohjeistaessaan tuomareita toimimaan pankkien hyväksi.

Valtiovarainministeri Viinanen kuunteli vain pankkikriisin syyllisiä ja hyväksyi heidän kirjallisia selityksiä yritysten konkursseista.

Holkeri muuten yritti vaikka sitten saranapuolelta pyrkiä väkisin Ahon hallitukseen lakaisemaan jälkiään maton alle. Kirjassaan Esko Aho kertoo lama-ajan tapahtumista ikään kuin sarjana teknisiä päätöksiä, jotka hallituksen oli pakko toteuttaa. Kansan keskuudessa lama-aika muistetaan paljolti traagisista konkurssitapauksista ja velkavankeuksista, työttömyydestä ja kahden asunnon loukkuun joutuneista tavallisista ihmisistä mutta Ahon kirjassa tällaisista tapahtumista ei ole mainintaa.

Orpo ei ”suostuttele” yhtään mitään ENNEN KUIN VAALIT ON KÄYTY!