Tapahtui niinä päivinä, että päätin lähteä joen alajuoksun suuntaan palvelutarjontaa tarkistamaan. Tarkoitus oli ylittää Ulvilan ja Porin välinen näkymätön ja huomaamaton raja ja poiketa än äs viikonloppupäivystyksessä. Syy tuohon menemiseen jääköön satunnaiselle lukijalleni kertomatta. Näin kuitenkin oli ja näin oli mentävä. Joten starttasin mustan ja kiiltävän Toyota Corolla 1,6 GL (liftback) vm. 1990, eli rakkaan autoni lähteäkseni liikenteeseen. Ja lähdinkin.
Oli ilta. Syksy ja synkkä, vähän myrskysikin. Normipäivä siis. Paitsi, että oli pyhä. Siis sunnuntai. Ja olin vähän kipeä. Harmitti vähäsen, ettei näitä viikonloppupäivystyksiä voida järjestää kotikunnassa kuten vanhoina "hyvinä aikoina" joskus menneinä vuosina. Mutta mitäpä väliä, palvelua on vielä lähellä kun se on Porissa. Kauheampaa olisi jos joutuisi Ulvilastakin lähtemään Kokemäelle päivystysjonoon, kuten jotkut olivat pelotelleet. Miten sinne vanhat ihmiset pääsisivät, kävellenkö joutuisivat umpihangessa umpisuoltaan tarkistuttamaan?
No, mulla oli Corolla. Niin monet hyvät vuodet nätisti palvellut "rassi". Olihan tuolla tullut kujia kierreltyä ja välillä vähän pysähdeltyä, jos oli kiva mekko heilahtanut silmäkulmassa. Nyt ei enää näy paljon mitään, mutta siitä vähän myöhemmin.
Ulvila oli autio kun ajelin Siltatietä. Terveyskeskus oli pimeä, muutama joulukynttelikkö oli somasti hohtamassa ikkunoilla. Kaikki siis hyvin Ulvilassa. Vaikka edelleen vähän myrskysikin. Kyllä vanha pitäjä aina muutaman myräkän kestää, vaikka vähän pidemmänkin puhurin. Kaarsin siltamäestä rampille ja Porriin päin painelin alamäen antaman vauhdin turvin melkein yhdeksääkymppiä. Vasen tasapainottamaton eturengas kivasti antoi ajonautintoa rattiin, pikku vibra osoitti Toyotan olevan tosikuskin auto.
Liikenne valtatiellä oli verkkaista. Oikeastaan en havainnut liikettä lainkaan, kun tarkemmin muistelen. Syysmyrskyt näin talvella eivät houkuttele ihmisiä liikkeelle. Minäkin liikuin vain siksi kun oli vähän niinkuin pakko. Nyt muistan, että iso lentokone laskeutui kentälle juuri kun pamahti.
Merkillistä, että muisti onkin ollut joiltain osin kadoksissa noiden tapahtumien jälkeen. Enkä oikein vieläkään käsitä mitä tapahtui. Mutta niin vain tapahtui jostain syystä. Minulla pamahti. Kokemus oli ravisuttava, etten sanoisi. Suorastaan rajakokemus, kuvaili jälkeenpäin minut kotiuttanut erittäin ansioitunut lääkäri. Tapahtui siis niin, että vaikka Ulvilan ja Porin välinen raja on huomaamaton, näkymätön, olematon ja lisäksi hajuton sekä mauton, en minä siitä Corollallani läpi päässyt.
Olin pitkään (noin minuutin verran) aivan varma, että törmäsin nokkakolarina johonkin vastaantulevaan. Se osoittautui lähemmän tarkastelun jälkeen mahdottomaksi, yhtään toista ajoneuvoa ei edelleenkään näkynyt lähistöllä. Ei ehjää saati romuttunutta. Ainoastaan oma Toyotani lievästi lommoilla ja kuskin puolen etuikkuna säpäleinä. Se lasi taisi mennä rikki poistuessani paniikissa autosta kuin rasvattu salama. Hällä väliä. Hieman siinä pölyjä päältäni pyyhittyäni ja koettaen säilyttää järkeni valon, rupesin hoipertelemaan ympäriinsä vailla järjen hiventä.
Kun oli poistunut autosta, sain kai ajatuksen jatkaa matkaani kävellen. Olin siinä Ulvilan ja Porin rajalla kakkostiellä. Tarkemmin oli juuri Ulvilan puolella rajaa. Ja sen pidemmälle en päässyt vieläkään. Käsittämätöntä. Joku mystinen voima pakotti minut pysymään Ulvilan rajan sisällä. Aivan kuin olisin kuullut jostain etäistä laulua: et voi mennä rajan taa... Mutta se saattoi olla kuvittelua. Nyt alkoi sapettaa, vaikka yritin monia konsteja ja harhautusliikkeitä olin umpikujassa. Ja tämähän oli valtatie eikä mikään dead end street. Mitä halvattua?
Todistajia omituiselle tapahtumalle ei ilmaantunut, olin yksin hädässäni. Mutta onneksi Toyota oli vielä jotenkuten ajokuntoinen. Lähtihän se liikkeelle pienellä potkimisella, hitaasti mutta varmasti ajelin jälleen kohti sivistystä. Päässäni jyskytti armoton kipu. Tuulilasikin oli säröillä ja vähän kai vertakin lirisi silmiini otsassani ammottavasta repaleesta. Ei se haitannut, taistelin kohti sivistystä.
Toyotan voimat loppuivat Ulvilan komean pääkirjaston kohdalle Siltatiellä. Itse jatkoin kohti Kokemäenjokea. Tyhmä nimi annettu joelle. Miksei se voi olla nimetty uljaan Porin mukaan. No, kaikkea kummallista maailmankaikkeudessa onkin, ajattelin itsekseni. Sillalla olin kahden vaiheilla, vaikka vaihtoehtoja olisi ollut kenties enemmänkin. Mutta minulle ilmaantui kaksi vaihtoehtoa. Toinen oli Poriin menevä taksi ja toinen oli viidakkobussi Kokemäelle.
Porin taksi olisi vienyt minut kaipaamaani hoitoon Poriin, mutta sillä ei ollut kiirettä. Kuski keksi kaikkia pikku verukkeita miksei voinut kiirehtiä vaikka kohde olikin lähellä. Kokemäelle menevän linjabussin kuljettaja taas sanoi, että Harjavallassa Keski-Satakunnan Sairaanhoitopiiri palvelee ripeästi, päivystys toimii ja sieltä saavat kohta palvelua myös eurajokilaiset. Vaikka Rauma olisi ollut lähempänä Eurajokea niin raja oli sielläkin ylittämätön. On se kumma.
No, mitä noita miettimään, hyppäsin vajaaälyisenä bussiin ja kohta pääsinkin Harjavaltaan hoidettavaksi. Ei siihen sairaalaan, jota mahdollinen lukijani nyt ajattelee ensimmäisenä. Ehei, on siellä muitakin vaihtoehtoja, ja lääkäreitäkin oli paikalla. Passittivat onnettoman ulvilalaisen Satakunnan Keskussairaalaan ja kohta olinkin ambulanssissa tippa linssissä ja toinen käsivarressa.
Pelästyin, että taas ollaan menossa Poriin ja kohta paukahtaa. Ei sentään, hymyilivät hoitajani. Meillä on pääsy keskussairaalaan ja pois, sillä Satakunnan Sairaanhoitopiiri toki ottaa meidät vastaan hädän hetkellä. Ja niin ottikin ja loppu on jo mukavampaa minun kannaltani. Alan olla mukavassa kunnossa näin Joulun tullen. Toyotanikin on jo kelvannut jollekin, tästä edes ajelen linja-autolla tai ambulanssilla. Pistän kinkun uuniin ja odotan lumen laskeutuvan maahan. Ei kannata turhaan päätään vaivata, mikä on totta ja mikä ei. Annetaan synkän syksyn vaihtua valaisevaksi talveksi ainakin hetkeksi.
Mukavaa Joulua kaikille Ulvilan palstan lukijoille! Ja sitä samaa niillekin, jotka eivät tälle palstalle onnekseen eksy.
Oli ilta. Syksy ja synkkä, vähän myrskysikin. Normipäivä siis. Paitsi, että oli pyhä. Siis sunnuntai. Ja olin vähän kipeä. Harmitti vähäsen, ettei näitä viikonloppupäivystyksiä voida järjestää kotikunnassa kuten vanhoina "hyvinä aikoina" joskus menneinä vuosina. Mutta mitäpä väliä, palvelua on vielä lähellä kun se on Porissa. Kauheampaa olisi jos joutuisi Ulvilastakin lähtemään Kokemäelle päivystysjonoon, kuten jotkut olivat pelotelleet. Miten sinne vanhat ihmiset pääsisivät, kävellenkö joutuisivat umpihangessa umpisuoltaan tarkistuttamaan?
No, mulla oli Corolla. Niin monet hyvät vuodet nätisti palvellut "rassi". Olihan tuolla tullut kujia kierreltyä ja välillä vähän pysähdeltyä, jos oli kiva mekko heilahtanut silmäkulmassa. Nyt ei enää näy paljon mitään, mutta siitä vähän myöhemmin.
Ulvila oli autio kun ajelin Siltatietä. Terveyskeskus oli pimeä, muutama joulukynttelikkö oli somasti hohtamassa ikkunoilla. Kaikki siis hyvin Ulvilassa. Vaikka edelleen vähän myrskysikin. Kyllä vanha pitäjä aina muutaman myräkän kestää, vaikka vähän pidemmänkin puhurin. Kaarsin siltamäestä rampille ja Porriin päin painelin alamäen antaman vauhdin turvin melkein yhdeksääkymppiä. Vasen tasapainottamaton eturengas kivasti antoi ajonautintoa rattiin, pikku vibra osoitti Toyotan olevan tosikuskin auto.
Liikenne valtatiellä oli verkkaista. Oikeastaan en havainnut liikettä lainkaan, kun tarkemmin muistelen. Syysmyrskyt näin talvella eivät houkuttele ihmisiä liikkeelle. Minäkin liikuin vain siksi kun oli vähän niinkuin pakko. Nyt muistan, että iso lentokone laskeutui kentälle juuri kun pamahti.
Merkillistä, että muisti onkin ollut joiltain osin kadoksissa noiden tapahtumien jälkeen. Enkä oikein vieläkään käsitä mitä tapahtui. Mutta niin vain tapahtui jostain syystä. Minulla pamahti. Kokemus oli ravisuttava, etten sanoisi. Suorastaan rajakokemus, kuvaili jälkeenpäin minut kotiuttanut erittäin ansioitunut lääkäri. Tapahtui siis niin, että vaikka Ulvilan ja Porin välinen raja on huomaamaton, näkymätön, olematon ja lisäksi hajuton sekä mauton, en minä siitä Corollallani läpi päässyt.
Olin pitkään (noin minuutin verran) aivan varma, että törmäsin nokkakolarina johonkin vastaantulevaan. Se osoittautui lähemmän tarkastelun jälkeen mahdottomaksi, yhtään toista ajoneuvoa ei edelleenkään näkynyt lähistöllä. Ei ehjää saati romuttunutta. Ainoastaan oma Toyotani lievästi lommoilla ja kuskin puolen etuikkuna säpäleinä. Se lasi taisi mennä rikki poistuessani paniikissa autosta kuin rasvattu salama. Hällä väliä. Hieman siinä pölyjä päältäni pyyhittyäni ja koettaen säilyttää järkeni valon, rupesin hoipertelemaan ympäriinsä vailla järjen hiventä.
Kun oli poistunut autosta, sain kai ajatuksen jatkaa matkaani kävellen. Olin siinä Ulvilan ja Porin rajalla kakkostiellä. Tarkemmin oli juuri Ulvilan puolella rajaa. Ja sen pidemmälle en päässyt vieläkään. Käsittämätöntä. Joku mystinen voima pakotti minut pysymään Ulvilan rajan sisällä. Aivan kuin olisin kuullut jostain etäistä laulua: et voi mennä rajan taa... Mutta se saattoi olla kuvittelua. Nyt alkoi sapettaa, vaikka yritin monia konsteja ja harhautusliikkeitä olin umpikujassa. Ja tämähän oli valtatie eikä mikään dead end street. Mitä halvattua?
Todistajia omituiselle tapahtumalle ei ilmaantunut, olin yksin hädässäni. Mutta onneksi Toyota oli vielä jotenkuten ajokuntoinen. Lähtihän se liikkeelle pienellä potkimisella, hitaasti mutta varmasti ajelin jälleen kohti sivistystä. Päässäni jyskytti armoton kipu. Tuulilasikin oli säröillä ja vähän kai vertakin lirisi silmiini otsassani ammottavasta repaleesta. Ei se haitannut, taistelin kohti sivistystä.
Toyotan voimat loppuivat Ulvilan komean pääkirjaston kohdalle Siltatiellä. Itse jatkoin kohti Kokemäenjokea. Tyhmä nimi annettu joelle. Miksei se voi olla nimetty uljaan Porin mukaan. No, kaikkea kummallista maailmankaikkeudessa onkin, ajattelin itsekseni. Sillalla olin kahden vaiheilla, vaikka vaihtoehtoja olisi ollut kenties enemmänkin. Mutta minulle ilmaantui kaksi vaihtoehtoa. Toinen oli Poriin menevä taksi ja toinen oli viidakkobussi Kokemäelle.
Porin taksi olisi vienyt minut kaipaamaani hoitoon Poriin, mutta sillä ei ollut kiirettä. Kuski keksi kaikkia pikku verukkeita miksei voinut kiirehtiä vaikka kohde olikin lähellä. Kokemäelle menevän linjabussin kuljettaja taas sanoi, että Harjavallassa Keski-Satakunnan Sairaanhoitopiiri palvelee ripeästi, päivystys toimii ja sieltä saavat kohta palvelua myös eurajokilaiset. Vaikka Rauma olisi ollut lähempänä Eurajokea niin raja oli sielläkin ylittämätön. On se kumma.
No, mitä noita miettimään, hyppäsin vajaaälyisenä bussiin ja kohta pääsinkin Harjavaltaan hoidettavaksi. Ei siihen sairaalaan, jota mahdollinen lukijani nyt ajattelee ensimmäisenä. Ehei, on siellä muitakin vaihtoehtoja, ja lääkäreitäkin oli paikalla. Passittivat onnettoman ulvilalaisen Satakunnan Keskussairaalaan ja kohta olinkin ambulanssissa tippa linssissä ja toinen käsivarressa.
Pelästyin, että taas ollaan menossa Poriin ja kohta paukahtaa. Ei sentään, hymyilivät hoitajani. Meillä on pääsy keskussairaalaan ja pois, sillä Satakunnan Sairaanhoitopiiri toki ottaa meidät vastaan hädän hetkellä. Ja niin ottikin ja loppu on jo mukavampaa minun kannaltani. Alan olla mukavassa kunnossa näin Joulun tullen. Toyotanikin on jo kelvannut jollekin, tästä edes ajelen linja-autolla tai ambulanssilla. Pistän kinkun uuniin ja odotan lumen laskeutuvan maahan. Ei kannata turhaan päätään vaivata, mikä on totta ja mikä ei. Annetaan synkän syksyn vaihtua valaisevaksi talveksi ainakin hetkeksi.
Mukavaa Joulua kaikille Ulvilan palstan lukijoille! Ja sitä samaa niillekin, jotka eivät tälle palstalle onnekseen eksy.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Erkki, vähä jo kaipailinkin "viisaita" sanojasi, no selvisihän tuo nyt...melkein.:) Kinkuntuoksuista joulua sinulle ja perheellesi, sekä hauskoja hetkiä lahjojen parissa, toivottelee satunnainen vierailija naapurikunnasta.
Sinun on ihan turha ajella öisin mustilla teillä ihanalla Toyotallasi, ( minä kunnon auton/kirjoittajan tunnistan kun sen näen ja sinua kuulen)ala kuule kirjoitaa, niin sinulta ei leipä lopu eikä taivas tummene. Taidot ovat ilmeiset.
Ihan tässä taas nousee usko huomiseen.
Parempaa joulusatua en tänä vuonna ole lukenutkaan. Kiitos vielä! Vaikka se oli fiktiota, niin samalla täyttä faktaa upeasti annosteltuna. Jatka samaan tyyliin!
olipas hauska "tarina" ja ihan vahingossa eksyin lukemaan tätä! taidanpa pistää nimimerkkisi muistiin ;)