Olen ollut Tukholmassa kolme päivää. Tuhlaan aikaani ja rahaa. Istun vuoteella ja katselen näyttöä. En voi käsittää miksi olen jälleen täällä.
Käsitän miksi olen täällä, eikä kuva siitä kaunistu. Minä en enää kaunistu. Tunnen olevani vanhempi ja katkerampi kuin koskaan, eksyneempi kuin ikinä. Minun oli tultava kaupunkiin jo hyvissä ajoin, sillä suoraan lentokentältä hänen luokseen olisi ollut yhdelle päivälle liikaa. Jo täällä olo on minulle liikaa. Minun oli saatava hengittää rakastamani kaupungin ilmaa. Ja vasta kun olin täynnä sitä, kyllästynyt siitä, saatoin astua sisään hänen asuntoonsa. On joulu. Tukholma on lapselle karamelli, kaunis käärepaperi kovan paketin ympärillä. Hän on isoäitini, koko sukuni. Jossain pohjanmaan perukoilla tiedetään olleen toinen, enoni, merimies ja kaiken nähnyt tarinankertoja.
Olin hautajaisissa viime talvena. Ilmassa tuoksahteli sianpaska ja kirkonpiha oli täynnä mustia, ryppyisiä ja kuolleita ihmisiä. En muista milloin olisin voinut yhtä huonosti kuin silloin. Muistelin, että enoni olisi ollut suuri mies, valtava. Mutta katsoessani vanhusten kantavan häntä kirkkoon, niin en huomannut kuin mustan arkun joka liiti, lensi sisään. Hänellä oli keuhkosyöpä. Tarvitsin savukkeen, mutta ruotsalaiset sisarukseni eivät antaneet minulle lupaa polttaa huoneessa. Maailma oli päivä päivältä tylsempi, päivä päivältä enemmän täynnä sääntöjä ja määräyksiä. Se on autoritäärinen, eikä kukaan välittänyt yhden asiakkaan vertaa koko roskasta. Katselin kenkiä, jotka ostin Gamla Brogatanilta. Vihasin niitä jo nyt. Muuten päivä oli ollut kaunis, ihmiset iloisia ja lapset ikionnellisia. Olin kääriytynyt kaulaliinaani, kävellyt hymyille pitkin vanhan kaupungin katuja. Olin vetänyt sisääni ilmaa ilman puhelinta, jonka jätin Birger Jarlin vuoteelle. Tänään en tarvitse puhelinta. Tänään en tarvitse mitään. Tänään en tarvitse ketään.
Kaaduin vuoteelle selälleni, enkä voinut enää pidätellä kyyneliä. Ne vain tulivat. Ne vyöryivät sisältäni ulos. Sotkin muutamassa sekunnissa kasvoni mustaksi mutavelliksi, vetelin ilmaa sisään kuin kuoleva kala laiturilla pakkasessa silmät hysteerisenä auki. Olin suunnaton perfektionisti. Tätäkään en kyennyt ilmaisemaan ilman että olisin saanut sen näyttämään muulta kuin näytelmältä. Meikkipöydän päällä oli hänen lahjansa. Se oli niin painava, että saatoin hajottaa sillä hänen kallonsa. Painaisin summeria, kävelisin yläkertaan sairaalloisen kliinisiä portaita ylös, soittaisin taas ovikelloa ja iskisin paketin rusahtaen hänen päähänsä, poistuisin paikalta. Suunnitelma kuulosti yhtä hyvältä kuin Dostojevskin. Ainoastaan rikoksen motiivit olivat selittämättömät; hän oli ainoa sukulaiseni, emigrantti tsaarin venäjältä. Nainen, joka on nähnyt pakkasen, kuoleman, syntymän ja loiston lämpimän. Hän on kävellyt ylitse meren jään takanaan miehet pitkine pyssyineen. Hän on kantanut isoäitiäni, äitiäni, Hän on kantanut tänne minutkin. Hän on kantanut kaiken. Hän on kaikki. Hän vihaa suomalaisuuttani. Hän pitää minua venäläisenä, vaikka itse puhuu vain venäjää ja ruotsia. Miten turhamainen suku me olemmekaan, me kaksi.
Unelmoin jälleen rakkaudesta. Olen katsonut sitä silmiin - enkä ole nähnyt sitä missään. On kuin katsoisin valokuvaa tai elokuvaa. Rakkaus on taulu heidän kasvoillaan. Se on maalaus josta pidän, johon uppoan. Se on heidän kasvonsa, puheensa ja kätensä. Se on sisään työntyvä elin joka huutaa omituisia sanoja. Rakkaus on tunne siitä että olet perillä, olet saavuttanut, vanginnut jotain pysyvää – mutta mihin et usko sen enempää kuin säätiedotuksiin. Rakkaus on tapaaminen yössä tuntemattomien kasvojen kanssa: pimeiden kasvojen takana aina jotain muuta, jotain hirvittävää, pahaa. En kestä katsoa ihmistä jolla on hullun ilme, kiiltävät silmät ja suu avoinna. Missä he oikein kulkevat, lääkkeissä? Olenko minä ainut terve ihminen maailmassa? Olenko minä ainut onneton ihminen maailmassa? Kaadoin itselleni paukun. Oli selvittävä joulusta. Sitten olisin jälleen koneessa matkalla Göteborgiin. Sen jälkeen olisin matkalla aurinkoon.
Minulla on sinua niin valtava ikävä, niin hirvittävä ikävä, että hajoan kappaleiksi kauniisti sijatulle vuoteelle kuin koiran pureksima puinen nukke puinen nukke puinen nukke puinen nukke puinen nukke puinen nukke puinen...
Käsitän miksi olen täällä, eikä kuva siitä kaunistu. Minä en enää kaunistu. Tunnen olevani vanhempi ja katkerampi kuin koskaan, eksyneempi kuin ikinä. Minun oli tultava kaupunkiin jo hyvissä ajoin, sillä suoraan lentokentältä hänen luokseen olisi ollut yhdelle päivälle liikaa. Jo täällä olo on minulle liikaa. Minun oli saatava hengittää rakastamani kaupungin ilmaa. Ja vasta kun olin täynnä sitä, kyllästynyt siitä, saatoin astua sisään hänen asuntoonsa. On joulu. Tukholma on lapselle karamelli, kaunis käärepaperi kovan paketin ympärillä. Hän on isoäitini, koko sukuni. Jossain pohjanmaan perukoilla tiedetään olleen toinen, enoni, merimies ja kaiken nähnyt tarinankertoja.
Olin hautajaisissa viime talvena. Ilmassa tuoksahteli sianpaska ja kirkonpiha oli täynnä mustia, ryppyisiä ja kuolleita ihmisiä. En muista milloin olisin voinut yhtä huonosti kuin silloin. Muistelin, että enoni olisi ollut suuri mies, valtava. Mutta katsoessani vanhusten kantavan häntä kirkkoon, niin en huomannut kuin mustan arkun joka liiti, lensi sisään. Hänellä oli keuhkosyöpä. Tarvitsin savukkeen, mutta ruotsalaiset sisarukseni eivät antaneet minulle lupaa polttaa huoneessa. Maailma oli päivä päivältä tylsempi, päivä päivältä enemmän täynnä sääntöjä ja määräyksiä. Se on autoritäärinen, eikä kukaan välittänyt yhden asiakkaan vertaa koko roskasta. Katselin kenkiä, jotka ostin Gamla Brogatanilta. Vihasin niitä jo nyt. Muuten päivä oli ollut kaunis, ihmiset iloisia ja lapset ikionnellisia. Olin kääriytynyt kaulaliinaani, kävellyt hymyille pitkin vanhan kaupungin katuja. Olin vetänyt sisääni ilmaa ilman puhelinta, jonka jätin Birger Jarlin vuoteelle. Tänään en tarvitse puhelinta. Tänään en tarvitse mitään. Tänään en tarvitse ketään.
Kaaduin vuoteelle selälleni, enkä voinut enää pidätellä kyyneliä. Ne vain tulivat. Ne vyöryivät sisältäni ulos. Sotkin muutamassa sekunnissa kasvoni mustaksi mutavelliksi, vetelin ilmaa sisään kuin kuoleva kala laiturilla pakkasessa silmät hysteerisenä auki. Olin suunnaton perfektionisti. Tätäkään en kyennyt ilmaisemaan ilman että olisin saanut sen näyttämään muulta kuin näytelmältä. Meikkipöydän päällä oli hänen lahjansa. Se oli niin painava, että saatoin hajottaa sillä hänen kallonsa. Painaisin summeria, kävelisin yläkertaan sairaalloisen kliinisiä portaita ylös, soittaisin taas ovikelloa ja iskisin paketin rusahtaen hänen päähänsä, poistuisin paikalta. Suunnitelma kuulosti yhtä hyvältä kuin Dostojevskin. Ainoastaan rikoksen motiivit olivat selittämättömät; hän oli ainoa sukulaiseni, emigrantti tsaarin venäjältä. Nainen, joka on nähnyt pakkasen, kuoleman, syntymän ja loiston lämpimän. Hän on kävellyt ylitse meren jään takanaan miehet pitkine pyssyineen. Hän on kantanut isoäitiäni, äitiäni, Hän on kantanut tänne minutkin. Hän on kantanut kaiken. Hän on kaikki. Hän vihaa suomalaisuuttani. Hän pitää minua venäläisenä, vaikka itse puhuu vain venäjää ja ruotsia. Miten turhamainen suku me olemmekaan, me kaksi.
Unelmoin jälleen rakkaudesta. Olen katsonut sitä silmiin - enkä ole nähnyt sitä missään. On kuin katsoisin valokuvaa tai elokuvaa. Rakkaus on taulu heidän kasvoillaan. Se on maalaus josta pidän, johon uppoan. Se on heidän kasvonsa, puheensa ja kätensä. Se on sisään työntyvä elin joka huutaa omituisia sanoja. Rakkaus on tunne siitä että olet perillä, olet saavuttanut, vanginnut jotain pysyvää – mutta mihin et usko sen enempää kuin säätiedotuksiin. Rakkaus on tapaaminen yössä tuntemattomien kasvojen kanssa: pimeiden kasvojen takana aina jotain muuta, jotain hirvittävää, pahaa. En kestä katsoa ihmistä jolla on hullun ilme, kiiltävät silmät ja suu avoinna. Missä he oikein kulkevat, lääkkeissä? Olenko minä ainut terve ihminen maailmassa? Olenko minä ainut onneton ihminen maailmassa? Kaadoin itselleni paukun. Oli selvittävä joulusta. Sitten olisin jälleen koneessa matkalla Göteborgiin. Sen jälkeen olisin matkalla aurinkoon.
Minulla on sinua niin valtava ikävä, niin hirvittävä ikävä, että hajoan kappaleiksi kauniisti sijatulle vuoteelle kuin koiran pureksima puinen nukke puinen nukke puinen nukke puinen nukke puinen nukke puinen nukke puinen...
Vastaukset 16
Vanhimmat
Miksi minäkin tunnen itseni tänään vanhemmaksi
kuin eilen. Huomenna on jo Joulu, ja teen kaiken
konemaisesti - kuin unessa tuntematta mitään.
Taidetaan olla molemmat kateissa elämältä, maa-
ilmaltakin ?
Jokin tässä taas raapaisi mun sisintä tyttö.
Kaikesta huolimatta Hyvää Joulua ottotytölleni,
t. mamma
PS Älä hajoo, tarvitsen huomennakin Sinut !
Emmä oo menossa vjikki. Moon tulossa järkiini. Kuvittelen, että musta tulee jotain jakautuvaa ja yksinäisyys on ohi. Tämä on ihan skeidaa. Kun katson ihmisiä ympärilläni, niin tajuan, että kaikki ovat yksin. On aivan turha tulla mulle selittelemään, että rakkaus on enemmän kuin toimijoidensa summa, koska he ovat suhteessaan yksin. Harrastaessani vaikka kimppakivaa, niin olen siellä yksin. vaikka minulle lausuttaisiin kiiltävin silmin mitä tahansa, niin olen yksin. Mikään mahtikäsky maailmassa ei tätä perusasiaa järkytä - de facto.
Vituttaa kaikenmaailman synteesi ja lirkuttelu. Entä mitenköhän tämä vaikuttaa sosiaaliseen elämääni? Onhan ihmisen pidettävä kaikesta siitä kiinni mihin hänet on haluttu, ja joka ei pysy kasassa ilman häntä.
Oonks mä vähän liian matemaattinen? Päässäni kuuluu outoja ääniä (vingvong).
Tanssi kuusi nurin, mammani mun :)
typerältä toistolta, mutta kun Sinä OSAAT KIRJOITTAA!
(huokaus)
Täytyy jatkaa tuota joulusiivousta ja perunalaatikon tekoa.
kerppu.
Sä osaat tehdä perunalaatikkoa! Mä en osaa mitään. Syödä mä osaan kyllä silleen siististi ja lautasia nuolematta (yritän vastustaa kiusausta).
t. mää täältä jostain
Toivotan Hyvää Joulua Sinulle
tämän tekstisi myötä,joka antoi
paljon suuria elämyksiä sieltäpäin
maailmaa
niin ulkoisesti kuin
sisäisesti.
Hyvää Joulua ja
Uuden Vuoden
odotusta.
Sä olet ylitsevuotavan kiltti ihminen. Varpilla sait sata lahjaa :)
Kiitos- sanasi lämmittävät
Jouluista mieltäni ja sitäpaitsi
runosi osuivat tehoillaan minuun.
Mielelläni lahjasi
otan vastaan ja
katson että mitä
ne pitävät sisällään
- ja kertovat
minulle.
Soitan ja vastaat heti. Ilo ja kiltteys väreilee äänessäsi. Pyydät kuvailemaan näkymää terassiltani. Kerron mustarastaasta, sen raskaasta lennosta ja iskun jälkeisestä huudosta. Kirkaisusta. Selitän mahdollisuuksiani. Niitä ei ollut! Linnun kirkuessa aamuun vain epätoivoinen, avuton selvitysritys raapiivaa nokkaa ja kynsiä vastaan
Kerron loistoristeilijästä joka on pysähtynyt laituriin. Näky on naurettava. Parin vaappuvan vaajan varassa helmojaan pöyhistelevä matroona joka ei tiedä pitäisikö näyttää pornotähdeltä vai säädylliseltä perheenäidiltä. Hihittelen oudosti kämmensilmään. Tunnen olevani voittaja, sanon kaiken lyhyemmin kuin hän. Kerron kuitenkin laivan valoista, komentosillasta, ja musiikista joka vaimeana kuuluu korviini. Kuulen hänen kevytmielensä kuvittelevan kaikesta kielletystä. Lahtaamani mustarastas painaa mieltäni.
JOhan nyt myrkyn lykkäsit (kamalaa naurua)!
tekstiä, verbaliikka jollain tasolla ok. En pitänyt. Hyvää Joulua silti.
Täällähän saa ihan kuonoonsa. Ensin sanotaan pornahtavaksi matroonaksi ja sitten itsekkääksi ok -tasoksi.
Mä menen sänkyyn piiloon maailmaa.
ja luin edelleen, vaikka olenkin lyhyen ilmaisun ihminen. Mutta jos teksti on ilmeisen lahjakkaan kirjoittajan, ei se auta, pitää vain lukea loppun.
Lopputulos. Olet etevä kirjoittaja, mutta mielestäni et pääse oikeuksiisi runon pelkistetyssä lajissa. Luulen, että olisit parempi novellistina ja kenties vielä parempi romaanin lähes reunattomassa ilmaisussa.
http://www.youtube.com/watch?v=YBt-9LhE8ms
Pidin Pavarozista!
Tv: yö, kerppu ja kinkku...
mutta mä vaan yksinketaisesti vihaan sitä, että jokin überfät snobi tulee sanomaan mulle, että muuten mä oon ihan jees, mutta tuo suhtautuminen todellisuuteen vähän mättää.
Kiva parta, ja varsinkin ääni.... tsuf
r -kirjain. En tiedä mihin on tippunut matkalla. Mutta yhä olen sitä mieltä että Lutsu on itsekeskeinen pikku paskiainen.
Voisin kertoa lisää, mutta tässä ei saa hirveästi haukkua ihmisiä, tulee muuten kutsu lakitupiin.