Heips! Miten perilliset käyttäytyvät tavanomaisimmin kun vanhemmat vanhenevat, sairastelevat ja kuolevat? Onko tämä tavanomaista, että lapset unohtavat vanhuksensa viimeisiksi vuosiksi, eivät vaivaudu kylättelemään, sulkevat jopa omat lapsensa pois isovanhempien elämästä? Sairasvuoteelle eivät jouda, eivät jouda järjestelmään vainajan hautajaisia tai muuta sellaista, joka lasten on tehtävä ihan sen takia, kun se lasten on tehtävä. Sitten kun jokin lapsista tekee nämä viimeiset palvelukset vainajalle, niin siunaustilaisuudesta on niin kiire pois, etteivät jouda muistotilaisuuteen. Syyllistävää omaatuntoa (jos sellaista tämänmoisilla ihmisillä on) rauhoitetaan syyttämällä joutavasta niitä sisaria tai sitä sisarta, joka oli vanhuksen elämässä mukana viimeiseen asti. Perinnönjako on juttu sinänsä. Perittävää ei kauheasti ole, mutta siihenkään ei tavanomainen kelpaa. Vainajan hoidosta ei korvauksia sisarelle makseta, asianajajalle kyllä. Irtaimistosta on kauhea poru, vaikka kaikki on monta kymmentä vuotta vanhaa ja mihinkään kelpaamatonta. Kukapa heistä tietäisi irtaimistosta mitään, kun oli viime vuosina kovin harvakseltaan näitä käyntejä - toisilla ei ollenkaan.
En ymmärrä. Jokaisella sisarella on ollut oma elämä (taloudellisesti ok, mutta nähtävästi henkisesti heppoinen), koska tämänmoiseen on tarvetta. Kauhea on viha; sisaret kääntävät päänsä pois vastaantullessaan, mustamaalaaminen ja totuudesta poikkeavien lausumien antaminen on jokapäiväistä. Ihmettelen suuresti, eikö missään vaiheessa heräämistä todellisuuteen tapahdu.
Totta sekin, että sitä saa, mitä kylvää. Joskus vielä nämä sisaret ehkä ovat noiden mollattujen lähihoitajien hellässä huomassa, vailla lastensa ja läheistensä tukea. En usko, että elämä jättäisi maksamatta menneestä. Ja saavathan lapsetkin mallin siitä, miten äitiä tai vanhempia voi kohdella. Siunata teitä haluaisin, mutta olette niin henkisesti kaukana, että...
Tämä on ensimmäinen jouluni tämän asian keskellä. Iso sisarusparvemme kutistui varsin pieneksi. Sisarrakkaus oli myytävänä varsin pienestä summasta ja summa vain pienenee, kun asianajaja lohkaisee päältä kulunsa. Päätös viipyy; asiaa sekoittaa väärät lausumat, lausumien antajien harhaanjohtaminen, omiin luulotteluihin uskominen ja usko siihen, että vanhempien rakkaus on perintösidonnainen.
Ehkä joskus joku heistä oivaltaa, että vain rakkaus ja hyvien tekojen muisto kantaa. Ja malli, joka kotona on jaossa. Eli summasummarum:
Joulussa tässä
on malli elämästä
katkeruuden keskeltä
on vaikea nähdä.
Aasin selkään on istuttava,
avoimin silmin katsottava,
mutta matkaan on lähdettävä -
pitkä matka taivallettava
jouluisessa yössä.
Tapahtumat kaksituhatta vuotta sitten
samanlaisina toistuvat
ei lähimmäiselle hyvää, ei yösijaa,
ei lämpöä, ei osallisuutta.
Minä ensiksi, minun on saatava,
minulle kuuluu -
kuitenkin
tänä jouluna kysyn
mitä minä olen tehnyt
mitä sinä olet tehnyt
että saimme tämän kaiken?
Ilman omaa ansiota,
mutta ansiokkaasti jouduin
taakankantajaksi
kuin aasi
kaksituhatta vuotta sitten.
Aasi kantoi taakkansa
ilo siitä, että lasti oli arvokas,
kevensi askelta. Lisäsi intoa.
Tänä jouluna minä -
syytettynä, loppuunväsyneenä,
haluaisin seimen lähelle
joulun valojen lämpöön
hyvyyden ympäröimäksi.
En ymmärrä. Jokaisella sisarella on ollut oma elämä (taloudellisesti ok, mutta nähtävästi henkisesti heppoinen), koska tämänmoiseen on tarvetta. Kauhea on viha; sisaret kääntävät päänsä pois vastaantullessaan, mustamaalaaminen ja totuudesta poikkeavien lausumien antaminen on jokapäiväistä. Ihmettelen suuresti, eikö missään vaiheessa heräämistä todellisuuteen tapahdu.
Totta sekin, että sitä saa, mitä kylvää. Joskus vielä nämä sisaret ehkä ovat noiden mollattujen lähihoitajien hellässä huomassa, vailla lastensa ja läheistensä tukea. En usko, että elämä jättäisi maksamatta menneestä. Ja saavathan lapsetkin mallin siitä, miten äitiä tai vanhempia voi kohdella. Siunata teitä haluaisin, mutta olette niin henkisesti kaukana, että...
Tämä on ensimmäinen jouluni tämän asian keskellä. Iso sisarusparvemme kutistui varsin pieneksi. Sisarrakkaus oli myytävänä varsin pienestä summasta ja summa vain pienenee, kun asianajaja lohkaisee päältä kulunsa. Päätös viipyy; asiaa sekoittaa väärät lausumat, lausumien antajien harhaanjohtaminen, omiin luulotteluihin uskominen ja usko siihen, että vanhempien rakkaus on perintösidonnainen.
Ehkä joskus joku heistä oivaltaa, että vain rakkaus ja hyvien tekojen muisto kantaa. Ja malli, joka kotona on jaossa. Eli summasummarum:
Joulussa tässä
on malli elämästä
katkeruuden keskeltä
on vaikea nähdä.
Aasin selkään on istuttava,
avoimin silmin katsottava,
mutta matkaan on lähdettävä -
pitkä matka taivallettava
jouluisessa yössä.
Tapahtumat kaksituhatta vuotta sitten
samanlaisina toistuvat
ei lähimmäiselle hyvää, ei yösijaa,
ei lämpöä, ei osallisuutta.
Minä ensiksi, minun on saatava,
minulle kuuluu -
kuitenkin
tänä jouluna kysyn
mitä minä olen tehnyt
mitä sinä olet tehnyt
että saimme tämän kaiken?
Ilman omaa ansiota,
mutta ansiokkaasti jouduin
taakankantajaksi
kuin aasi
kaksituhatta vuotta sitten.
Aasi kantoi taakkansa
ilo siitä, että lasti oli arvokas,
kevensi askelta. Lisäsi intoa.
Tänä jouluna minä -
syytettynä, loppuunväsyneenä,
haluaisin seimen lähelle
joulun valojen lämpöön
hyvyyden ympäröimäksi.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Hei! Enpä voi muuta, kuin toivottaa kaikkea hyvää sinulle, sekä sisaruksille. Nuo asiat ovat aina ikäviä, sekä harmittavan yleisiä. Olen nähnyt sellaistakin, kun välit menee perillisiltä kahvikupin takia. ( siis. omaiselle tärkeä kuppi) Onneksi itse en joudu tappelemaan kipoista ja kupeista, kun se aika on esillä.
... latiakaan, vaikka kuvittelit jotain suurta!
Jos olen väärässä niin kysyn - miksi sinun piti tulla tänne valittamaan?
Eipä ollut tarkoitus valittaa, enempi ihmetella sitä, miksi ihminen toimii niin kuin toimii. Jos valittaa haluan, niin toinen olisi instanssi. Tarjosimme suosiolla kaikkea jaettavaksi ihan oikealla ajallaan, mutta sisaret olivat sitä mieltä, että jossakin oli jotakin suurta, joka ei ilman asianajajaa esille tule ja jakoon asti pääse. Se jokin on sellaista, jota en itse tiedä vieläkään olevan enkä sellaista suuruutta niissä oloissa eläneellä voi edes kuvitella. Lähinnä ihmetykseni on siinä, miten saman perheen (suurperheen) jäsenet voivat muutaman sadan euron takia käyttäytyä niinkuin käyttäytyvät. Enempi haluaisin kokemuksellista tietoa siitä, miten tämänmoisesta on selvitty. Tässä vielä nämä sisaret laativat asianajajalleen (eli käräjäoikeuden määräämälle pesänjakajalle) irtaimistoluettelonkin - eli ne sisaret, jotka eivät vuosikausiin ole vainajaa edes nähneet. Sovussa ja yhteisymmärryksessä ei vuosikymmeniä vanhaa, arvotonta irtaimistoa voinut jakaa ja se vähäinen määrä, joka on rahallista rahaa, niin senkään jakoon ei tavanomaiset toimet riittäneet. Nyt asia seisoo pesänjakajalla ja surutyöhön ei pääse käsiksi. Joten sinä, joka tätä valituksena pidät - toivon, ettei sinun tarvitse kokea koskaan samaa. Kaikkea ei voi rahassa mitata ja ne vähäiset eurot olisi minun puolestani jaettu jo aikaa sitten ensimmäisen tilaisuuden tullessa. Hyvää Joulua Sinulle!
kohtalosi varsin hyvin. Ei siitä ole montakaan vuotta, kun olin samassa asemassa. Välit siinä katkesi sisarusten kesken muutamasta sadasta eurosta.
Voimaa ja jaksamista toivon. Luin eilen runosi ja tarinasi. Tarina oli karmea, mutta runosi kaunis. Se jäi mieleeni - ja nyt, kun aattoiltana veimme kynttilät läheisyemme haudoille, ajattelin, että haluan edes tällä tavoin tukea Sinua ja jakaa kokemuksiani. Ilomantsihan on varsin pieni paikka ja vaikka tarinastasi huokui syvä yksinäisyys, uskon, että me monet elämme mukana tämänhetkisissä tunnelmissassi. Monet meistä tietävät taustat ja tunnistavat henkilöt - hyvä niin. Tiedämmehän ainakin, minkälaisia asioita liittyy jatkuvan nauramisen ja esittämisen alle. Minä kelpasin hoitamaan vanhustani - ei ollut juhlapyhiä, ei lomia, ei mitään. Kukaan sisaristani ei tarjonnut apuaan, olihan heidän päästävä sinne, minne olivat suunnitelleet. Minun suunnitelmistani kukaan ei kysynyt, toisaalta perhe ei kyllä koskaan valittanutkaan. Jotenkin nyt minä tiedostin sen saman yksinäisyyden niinä vuosina myös heidän tahollaan - oma perheemme joutui elämään saamani elämäntehtävän varassa. Oppivat kai lapsetkin ajattelemaan muita, kun tämä oli jokapäiväistä. Sitten kun tuli aika, etten enää jaksa yksin - kylläpä vastusta löytyi. Ei olisi kotiapu kelvannut (tulee laskuja), syytöksiä siitä, että liioittelin sairauksia jne. Myös edunvalvonta-asia nosti melkomoisen liikehdinnän - vanhuksemme ei halunnut kunnan edunvalvojaa vaan yhden lapsistaan, joka taitaa näiden asioiden hoidon. Ei käynyt - näille hiljaisille, seläntakana toimijoille; yksi kävi ja soitteli maistraattiin ja loput sitten soittelivat. Mustasivat tämän sisareni mainetta ja olivat todella ilkeitä. Vanhuksemme oma tahto painoi kuitenkin niin paljon, että maistraatin päätös oli äidille myönteinen. No, niin kuin sitäkin ennen niin myös sen jälkeenkin vanhuksemme hoito oli harteillamme. Ja se tsemppaus on tässä: "Yksikään näistä sinun sisaristasi ei voi ottaa näitä aikoja sinulta pois. Ne on sinun palkkiosi, mutta samalla myös kärsimyksesi. Ja sinun lapsesi saivat mallin siitä, millaista on pitää vanhan ihmisen eduista puolta hänen omia lapsiaan vastaan". Kunhan asianajaja on kartutellut palkkiotaan, huomaavat sisaresi (jos yhtään ajattelevat), että eipä olisi kannattanut. Eipä se kuitenkaan taida paljon enää lohduttaa. Sanonta "veri on vettä sakeampaa" pätee vain ja ainoastaan silloin - no enpä tiedä, milloin. Ainakin silloin, jos joku sisarista tarvitsi aikoinaan apua, asuntoa, venettä lainaksi, apua paperitöihin, lapsenvahtia jne. Voit luottaa siihen, että aasisi on sitkeä ja sen selkä on vahva kantamaan sinut nyt murheisissa jouluntunnelmissa. Kerrohan täällä, mikä lopputulema oli. Saiko hyvä palkkansa vai paha. Sekin kun on nykyaikana mahdollista.
Hei, et varmasti ihan tarkoittanut viestilläsi kaikkea, mitä siinä oli luettavissa. Ihan hiuskarvat nousivat pystyyn. Tiedän itse monia onnistuneesti vanhempansa loppuun asti hoitaneita, samaten myös useita sisarusten välisiä pesänjakoja (joissa perintöveron osuus ennen lakimuutosta oli suurempi, kuin tämä perintö ymmärtääkseni edes yhteensä. Lapset hoitivat omaisensa kunnioittavsti hautaan asti. Ennen perunkirjoitusta oli kuulemma käyty hörppäämässä kahvit ja perunkirjoituksen jälkeen toiset. Ja vielä tänäkin päivänä he kyläilevät perheineen puolin ja toisin sekä osallistuvat yhteiseen elämään. Ja vielä sen lisäksi tervehtivät toisiaan tavatessaan ja kyselevät kuulumisia. Tämä voi valaista vähän sitä, miksi toisenlainen käytös saattaa tuntua tuollaisen monivuotisen hoidon ja hautaan saattamisen jälkeen niin vieraalta sellaisista, jotka ovat tottuneet tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen sekä siihen, että voi ilolla ottaa vastaan sellaista, minkä vuoksi olen auttanut ja tehnyt töitä.
En kyllä ite ipisemään männy, kun perintö ol jaolla. En sitä ollu kyllä kartuttamassakkaan. Ja ei tiälä niin rikkaita minun silimmään oo pistännä, jotta perinnöllä ois rikastunna... No, jaa, ehkä kuitessii muutamma. Liian heleppoo ois, ku iso lapskatras on - lie nuilla vielä puolisot, jotka osasa ossoovat. Minniit ovat pahimppii, ja on niitä vävylöissäkkii. Kai ne ovat pettyneitä eukkoihisa, pallauttaisivat ja ku eivät voi, ruppeevat mukkaan tappelluun. Uso vaen, että elämäsä tähän käyttävät ja rauhhoo et sua. Mitäs mänit hoitammaan ja puunnoomaan, ois kunta sen tehny.
Hei, pallautettaan akat - miult ainakkii joutas. Tääki on niin katkera, ko ei saanu muuta ku mielipahan - ei talttuttana oikkeus eikä väärryys, vaan akka se juoksee pipo pitkänä. Ja on aina oikkeessa. Mie ruppeen miks ruppeen. Ryyppeemmään kai.
Jokainen itse tuhlatkoon perittävänsä ja päättäköön perijänsä. Ja jokainen perijä itse miettiköön, tuliko tykönänsä liian iso kakku lohkaistavaksi. En kyllä toisten mainetta panisi likoon perinnön kustannuksella. Kun kävi vielä ilmi, että osa on ollut elämässä muualla. Paras apu on oma apu ja suokoon Luoja, jotta ei perillisii oiskaan.
--- hävettää...
... että täytyy kärsiä vielä... ja omien läheisten taholta. Hävettää, tosi paljon.
vievät järkeä tai kumppani. Minä pyydän anteeksi teiltä - enempää en voi.
... kenellä lie voimia enää anteeksiantoon? Ja mitä annettavaa kenelläkään olisi? "Mies tulloo ja mies männöö, mies mänöistään vastovvaa...."
...voi, niin kuin kuin tylyt sanat voivat, ne eivät unhoitu, vaan aina sydämessä soivat... tämä lienee Veikko Tuomea, mutta opiksi myös tässä painissa kävijöille. Ei aina ole kysymys euroista, ei senteistäkään - on vain pahansuopaisuutta, tylyyttä. Halua olla oikeassa, purkaa omia tuntojaan - ampua pimeään metsään pommeja - joiden suunnasta ei tiedä. Kehen ne käyvät, ketä ne koskettavat, kehen ne sattuvat. Kun vain saa purkaa omaa oloaan.
Ja samassa tilanteessa tässä ollaan itsekukin - näissä jälkimainingeissa - minäkin puran pahaaoloani - mietin oikeaa ja väärää. No, omenoistaan puu tunnetaa, vieläkin.
No, opiksi jäi - koskettivat ja satuttivat.
Oliain todella tarpeillani neuvoista. Tämä epävarmuus jäytää ja onhan totta, että huonot ihmissuhteet vaikuttavat hyviin moniin siinä ympärilläkin eläjiin. Ja kun pistettä asialle ei tunnu löytyvän vieläkään. En oikein usko, että kenelläkään meistä perillistä ylen seesteinen olo olisi. Enkä olisi ikinä uskonut tämänlaiseen lopputulemaan sisartemme suhteissa. Raamattuakin aina väliin lueskelen, ja siinä oli kohta, että "siunatkaa heitä, jotka teitä parjaavat". En tätä ole yrittänyt, mutta luulenpa, että ensinnäkin ei niin lähietäisyydelle pääse ja toisekseen voisi korvanmakkeeta tulla torven täydeltä. Tämänmoinen repivyys muuttaa ihmista - sitä en tiedä, kun asia on selvä - että muuttuuko olo koskaan entisenlaiseksi.
olet jo miettinyt. Puhuminen ja kirjoittaminen ovat myös hyvästä. Ja kyllähän Sinullakin on oikeutesi, jos asia vain venyy. Tämä hipoo jo henkistä väkivaltaa. Mietin vaan sitä, että josko nyt painostetaan tätä pesänjakajaa - ja tämän takia ei asia ratkea. Tai sitten on ilmennyt ihan muuta, jota on tutkittava. Molemmat ovat mahdollisia. Pyhien jälkeen vain yhteydenottoja puoleen jos toiseenkin ja asioiden vauhdittamista. Sain käsityksen, että kurjaa on ollut jo niin kauan, että sille on piste saatava. Sinä pärjäät kyllä.
Siis pesänjakaja ei ole jakanut vielä yhtikäs mitään ja vuosi on kohta kulunut. Niin pieni oli rahallinen perintö, että on hyvin todennäköistä, että ne, jotka vaativat käräjäoikeudelta pesänjakajan, joutuvat itse maksamaan loput - todennäköisesti pesän varat eivät riitä kuluihin. Eli siskolle pyydetty hoitokorvaus oli ihan minimaalinen loppukuluihin verrattuna. Ja sitten vielä me kaksi, jotka emme pystyneet tai jaksaneet joutavaa haukkumista - meille tulee vielä asianajajan kulut. Kukahan tässä voi voittajaksi julistautua? Lopputulemaksi tulee, että on ihan pakko viedä asia, kun se joskus vuonna oo ratkeaa, viedä käräjäoikeuteen. Haluan todella tulevan ilmi, mikä on vanhuksen elämisen ja hyvän hoidon oikeus. Ja haluan myös selvitystä siitä, mitä kaikkea rikollista sisaret voivat tehdä ja saavat tehdä. Eikä slitykseksi riitä, että tunteet ottivat vallan, kun päätäksenteon paikka oli. Sisaren pieni hoitokuluvaatimus on tuplaantuntu moneen kertaan. Ja vain sen takia, että sisaret halusivat olla oikeassa - kuuden sisaren tiimi edussti kahdekaa ja näiltä kahdelta ei kysytty mitään.