Sori pitkä juttu,mut eihän kenenkää pakko lukea. Oli vaan päästävä johonki purkautumaan ni teen sen tänne…Toivoisin jotain järkeviä vastauksia/neuvoja/kokemuksia jos niitä löytyy…
En tiiä miten jaksan eteenpäin tai miten yleensäkin oon tähän asti jaksanu. Mulla ei oo yhtään kaveria (tai no 1,jota nään kerran vuodessa..) joskus ala-asteella niitä oli,mutta yläasteen aikana alko kaikkonemaa ihmiset mun ympäriltä. 3 vuotta lukiossa vietin ypöyksin,se oli kamalaa aikaa kun en ymmärtäny miks kukaan ei halunnu mua seuraansa tai muutenkaa huomioinu mua. Oon ihan normaali kaikin puolin, monesti kuullut että tosi kauniskin, pukeudun muodikkaasti ja tykkään asioista joista nuoret yleensäkin. Oon kyllä aina ollu hiljaisempi tyyppi, mut aina yrittänyt ja ollut mukava. Jostain syystä poikakaverit on ollu muhun ihan rakastuneita ja halunnu viettää koko elämänsä mun kanssa ja ykskään ei oo tahtonu erota, mutta kavereita en saa.. Lukioaikasen poikakaverin mukana pääsin kulkemaa bileissä yms. Eron jälkeen (olin jättäjä) kuljin toisen jätkän mukana johon rakastuin, mutta menetin hänet ja nyt hänelle on jo vauva tulossa toisen kanssa…
Oon nyt 20 ja seurustellu 2 vuotta nykysen kanssa. Meillä on kaukosuhde ja nähdää vkonloppusin. En oo tavannu yhtää sen kaveria, eikä tosin sekään mun (mutta eipä ole ketään ketä näytellä..) Oon mielettömän yksinäinen, ku ei oo ketään muuta ku tää poikkis viikonloppusin. Haluisin niin kovasti tavata välillä tyttökavereita ja tehä tyttöjen juttuja ja jutella jonkun kanssa, olis niin paljon asioita joista tahtoisin jutella ja kuulla jonkun mielipiteen. Joudun kaiken hautomaa yksin oman pääni sisällä ja tuntuu välillä että se räjähtää… Tykkäisin käydä esim baareissa, mutta siellä en oo käynyt viime kevään jälkeen ku kerran… Viime keväänä lähin opiskelee, mutta se ”kaveriporukka” jonka kanssa koulussa/baarissa välillä oltiin,hajos kun ihmiset vaihto kouluja, eikä tänä syksynä oo ollut ketään…Vaihtamassa oon itekin poikakaverin kaupunkii.
Tää yksinäisyys vaikuttaa negatiivisesti meiän suhteeseenki. Poikakaverilla on kavereita joita se välillä näkee ja se saa mut hirveän kateelliseks. Se tutustu kesällä johonkin mua 2v nuorempaan tyttöön,jota se tapaa kerran kuussa, ja se saa mut sairaalloisen mustasukkseks.. Yritän ymmärtää niitä ja luottaa poikakaveriin (tiiän että siihen voin luottaa) mut aina niiden tapaamisen ajan oon ihan hysteerinen.. Itkettää ja suututtaa ja tunnen itteni ihan paskaks ja ”tiiän” poikkiksen huomaavan kuinka saakin paljon paremman kun vaihtaa mut…Ja no noita tunteita tunnen lievemmin koko ajan. En kuitenkaa näytä niitä poikakaverille koska tiiän ettei ne oo normaaleja, mut en vaan voi mitään ja se on hirveetä…
Surettaa että mun nuoruus on menny ihan hukkaa Ei oo mitään mitä muistella sitte vanhempana. Ja eikös nuoruuden pitäis olla elämän parasta aikaa?? Tuntuu et elämä on menny hukkaa ja alan täst vaa rupsahtamaa pikkuhiljaa. Masentaa jos poikakaveri kattelee/on tekemisissä nuorempien tyttöjen kanssa. Tunnen itteni muutenki niin paskaks muihin verrattuna ni nyt vielä tää ikäki alkaa käydä mun miinukseks. Mulla on nykysin kauheesti estoja jopa poikakaverin kanssa ollessa…häpeen itteeni kauheesti ja joskus jopa jätän lähtemättä johonki paikkaa sen takia vaikka muuten kuinka mieli tekis. En tiiä pystyisinkö edes tapaamaa sen kavereita kun ne näkis millasen paskan kanssa niitten kaveri seurustelee…. Poikakaveri kyllä ylistää mua maasta taivaisiin mut en vaan millää pysty ymmärtää/uskoo sitä.
Aina ku on juhlapäiviä joita normisti vietetää kavereitten kanssa hauskaa pitäen, nii mua alkaa itkettää ja ahistaa ku en pysty tarjoamaa mitää hauskaa tai erikoista poikkikselle, vietetää juhlat kuten uv kahestaa telkan ääressä vähän ryyppäillen ja kävelyllä käyden. Itelläni on vaa paha mieli tuolloin ku tuntuu että se haluais olla muualla pitämässä hauskaa (vaikka sanooki tahtovansa olla vaa mun kanssa).. Mutta silloin kun se menee juhlimaa kavereidensa kanssa, niin jään ite ypöyksin itkeskelemään ja pelkäämään koko aika että se tapaa jonkun toisen tytön..
En tiiä mitä mun pitäis tehä jotta mulla olis helpompi olla ja meiän suhde toimis jatkossakin ja paremminki, ja miten pääsisin eroon tästä yksinäisyydestä. Menetän varmasti järkeni joku päivä jos tää jatkuu vielä kauan näin. Toivon vaan ettei mua olis koskaa syntynykään kerta eläminen on näin vaikeeta tai ehken vaan oo tarpeeks vahva täällä olemaan.
En tiiä miten jaksan eteenpäin tai miten yleensäkin oon tähän asti jaksanu. Mulla ei oo yhtään kaveria (tai no 1,jota nään kerran vuodessa..) joskus ala-asteella niitä oli,mutta yläasteen aikana alko kaikkonemaa ihmiset mun ympäriltä. 3 vuotta lukiossa vietin ypöyksin,se oli kamalaa aikaa kun en ymmärtäny miks kukaan ei halunnu mua seuraansa tai muutenkaa huomioinu mua. Oon ihan normaali kaikin puolin, monesti kuullut että tosi kauniskin, pukeudun muodikkaasti ja tykkään asioista joista nuoret yleensäkin. Oon kyllä aina ollu hiljaisempi tyyppi, mut aina yrittänyt ja ollut mukava. Jostain syystä poikakaverit on ollu muhun ihan rakastuneita ja halunnu viettää koko elämänsä mun kanssa ja ykskään ei oo tahtonu erota, mutta kavereita en saa.. Lukioaikasen poikakaverin mukana pääsin kulkemaa bileissä yms. Eron jälkeen (olin jättäjä) kuljin toisen jätkän mukana johon rakastuin, mutta menetin hänet ja nyt hänelle on jo vauva tulossa toisen kanssa…
Oon nyt 20 ja seurustellu 2 vuotta nykysen kanssa. Meillä on kaukosuhde ja nähdää vkonloppusin. En oo tavannu yhtää sen kaveria, eikä tosin sekään mun (mutta eipä ole ketään ketä näytellä..) Oon mielettömän yksinäinen, ku ei oo ketään muuta ku tää poikkis viikonloppusin. Haluisin niin kovasti tavata välillä tyttökavereita ja tehä tyttöjen juttuja ja jutella jonkun kanssa, olis niin paljon asioita joista tahtoisin jutella ja kuulla jonkun mielipiteen. Joudun kaiken hautomaa yksin oman pääni sisällä ja tuntuu välillä että se räjähtää… Tykkäisin käydä esim baareissa, mutta siellä en oo käynyt viime kevään jälkeen ku kerran… Viime keväänä lähin opiskelee, mutta se ”kaveriporukka” jonka kanssa koulussa/baarissa välillä oltiin,hajos kun ihmiset vaihto kouluja, eikä tänä syksynä oo ollut ketään…Vaihtamassa oon itekin poikakaverin kaupunkii.
Tää yksinäisyys vaikuttaa negatiivisesti meiän suhteeseenki. Poikakaverilla on kavereita joita se välillä näkee ja se saa mut hirveän kateelliseks. Se tutustu kesällä johonkin mua 2v nuorempaan tyttöön,jota se tapaa kerran kuussa, ja se saa mut sairaalloisen mustasukkseks.. Yritän ymmärtää niitä ja luottaa poikakaveriin (tiiän että siihen voin luottaa) mut aina niiden tapaamisen ajan oon ihan hysteerinen.. Itkettää ja suututtaa ja tunnen itteni ihan paskaks ja ”tiiän” poikkiksen huomaavan kuinka saakin paljon paremman kun vaihtaa mut…Ja no noita tunteita tunnen lievemmin koko ajan. En kuitenkaa näytä niitä poikakaverille koska tiiän ettei ne oo normaaleja, mut en vaan voi mitään ja se on hirveetä…
Surettaa että mun nuoruus on menny ihan hukkaa Ei oo mitään mitä muistella sitte vanhempana. Ja eikös nuoruuden pitäis olla elämän parasta aikaa?? Tuntuu et elämä on menny hukkaa ja alan täst vaa rupsahtamaa pikkuhiljaa. Masentaa jos poikakaveri kattelee/on tekemisissä nuorempien tyttöjen kanssa. Tunnen itteni muutenki niin paskaks muihin verrattuna ni nyt vielä tää ikäki alkaa käydä mun miinukseks. Mulla on nykysin kauheesti estoja jopa poikakaverin kanssa ollessa…häpeen itteeni kauheesti ja joskus jopa jätän lähtemättä johonki paikkaa sen takia vaikka muuten kuinka mieli tekis. En tiiä pystyisinkö edes tapaamaa sen kavereita kun ne näkis millasen paskan kanssa niitten kaveri seurustelee…. Poikakaveri kyllä ylistää mua maasta taivaisiin mut en vaan millää pysty ymmärtää/uskoo sitä.
Aina ku on juhlapäiviä joita normisti vietetää kavereitten kanssa hauskaa pitäen, nii mua alkaa itkettää ja ahistaa ku en pysty tarjoamaa mitää hauskaa tai erikoista poikkikselle, vietetää juhlat kuten uv kahestaa telkan ääressä vähän ryyppäillen ja kävelyllä käyden. Itelläni on vaa paha mieli tuolloin ku tuntuu että se haluais olla muualla pitämässä hauskaa (vaikka sanooki tahtovansa olla vaa mun kanssa).. Mutta silloin kun se menee juhlimaa kavereidensa kanssa, niin jään ite ypöyksin itkeskelemään ja pelkäämään koko aika että se tapaa jonkun toisen tytön..
En tiiä mitä mun pitäis tehä jotta mulla olis helpompi olla ja meiän suhde toimis jatkossakin ja paremminki, ja miten pääsisin eroon tästä yksinäisyydestä. Menetän varmasti järkeni joku päivä jos tää jatkuu vielä kauan näin. Toivon vaan ettei mua olis koskaa syntynykään kerta eläminen on näin vaikeeta tai ehken vaan oo tarpeeks vahva täällä olemaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
mua on koko elämäni seurannu toi yksinäisyys, oiskohan jotai outoa karmaa tai jotain.
Aina ku oon luullu saavani kavereita niin ne on paljastunu ongelmatapauksiksi eli liikaa viinaa tai muuten vaan ilkeä tai petollinen luonne että huonoa tuuria mulla.
Toi on aina ottanu mua päähän ku tuntuu et poitsuilla on niin paljon frendejä.
Oon ajatellu et jos opiskelun tai jonkun harrastuksen kautta toi kaverionni potkasis ja pääsis kerranki juhlimaan oikeen tyttöporukalla.
Mulla on sama tunne et oon liian herkkä täällä kovassa maailmassa elämään.
Mutta kaikesta huolimatta:
onnekasta uutta vuotta 2009 sulle :)
Miksihän et sitten saa kavereita nykyisestä opiskelupaikasta? Oletko liian estynyt ja ujo vai kranttu? Voisit kertoa ongelmastasi koulussa vaikka terveydenhoitajalle tai kuraattorille.
Millaistahan sinulla olisi ilman poikaystäviä tai tätä nykyistä? Ajattele jos olisit sinkku, 20-vuotias nuori nainen. Olisistko sitten täysin yksinäinen? Olisiko se helpotus vai kestämätön tunne, ettet ole mitään kenellekään?
Minulla oli pari vuotta sitten sellainen jakso, että olin täysin yksinäinen. Haudoin ahdistuksissani itsemurhaa iltaisin. Ei ollut muita puhekumppaneita kuin psykiatrinen sairaanhoitaja ja palvelevan puhelimen setä/täti. Eikä puhettakaan seurustelukumppanista. Sen jälkeen olen onnistunut saamaan muutaman hyvän ystävän ja paljon tuttavia, joten mikset myös sinä? Seurustelukumppanista ei ole elämässäni tietoakaan. Itse en lähde enää etäsuhteisiin. Tunne-elämää latistavista antidepressiiveistäkin on jo osittain luovuttu.
Ja onhan sulla elämää, jota sitten vanhempana muistelet. Lisäksi iän lisääntyminen tuo mukanaan varmuutta ja nuoruuden epävarmuus helpottaa pikku hiljaa.
Tekstis kyllä melkein oli kuin omasta suustani. Muakin kehuttu kauniiksi, kiltiksi, ihanaksi, ystävälliseksi yms. Tulen toimeen parhaiten miespuolisten kanssa ja rakkaussuhteet on aina onnistuneet. Olen pystynyt pakottamaan itseni tutustumaan toiseen ja päästämään lähelle. Kaveri/ystävyyssuhteissa en osaa. Pelkään muita tyttöjä, koska tytöt ovat olleet ilkeitä mulle koko ikäni. Eivät kaikki, mutta liian monet. Siksi olen vainoharhainen tyttöporukoissa. Poikien kanssa osaan olla paremmin, muttakun yleensä se on päättynyt siihen että toinen haluaa jotain muuta kuin kaveruutta. Tavallaan myös poikien seurassa olen stressaantuneempi, koska kiinnitän enemmän huomiota ulkonäkööni. Masentavaa. Jos seurustelen, tuntuu että takerrun siihen toiseen jollain tapaa.
Sinkkuna mä sain sentään itseni varmaan joka viikonloppu baariin ja joskus arkenakin. Alkoi toi alkoholi olla melkein lääke tälle jollekin sosiaaliselle ahdistukselle. Ei kiva. Mutta humalassa tunsin eläväni. Tuntui kivalta saada miehiltä huomiota, mutta tyttöporukoissa en osannut olla. Tuntui että olin riippuvainen positiivisista kommenteista ja ihmisistä. Nyt kun seurustelen, olen aivan yksinäinen. Ainoa sosiaalinen kontakti on perhe ja poikaystävä. Turhauttavaa. Tuntuu että kaikki ne monet tututkin ovat unohtaneet minut. Ei ketään kiinnosta mun seura kun olen oma itseni. Pitää ottaa aina rohkasevaa. EI nykyään edes tee mieli juoda enää. Olen ahdistunut selvänä, mietin liikaa, huono itsetunto, en uskalla puhua rohkeasti ... äh. Itsetuntokin on huonontunut. En usko poikaystävän hyviin sanoihin, kaipaan kaikkien muiden vakuutteluja. En osaa tämmösiä normaaleita ihmissuhteita, että mennään kahville ja blabla. Tosin sinkkuna muistaakseni tein näitä edes vähän ja se sai mut iloiseksi. Kaipaan kuollakseni kaveria ja ystävää, mutta silti en ole valmis tekemään asialle mitään, kun paikkoihin meneminen ahdistaa ja mietin mitä muut ajattelee ja en kelpaa. Tietokoneella on helppo puhua, tavallaan siinä huijaa itseään. Naamakirjassa 300 kaveria, wou! Ketä niistä näen? Noen suurinpiirtein ketään. Suurin ongelmani on kai se, että näen itseni jotenkin erilaisena kuin muut, että muut ovat parempia. Yritän miettiä, että en varmasti ole huonompi kuin muut, jos sekin ja se ovat olleet kiinnostuineita minusta. Mutta tuntuu että olen kuvitellut vain koko asiat, että se oli vain unta. En osaa selittää. En vain näe itseäni minkään arvoisena.
Masentaa kyllä kovasti kun on poikaystävä ja kaikkea mutta oon niin yksinäinen............................................................................................................................................................................................!