Mun on tosi paha olo kun ajattelen että ystäväni lähtee keväällä kauas, kauas asumaan. Ilmeisesti lopullisesti.
En ole voinut kysyä asiasta enempää, se on niin kamalaa.
Hän ei kovin pidä yhteyttä, mutta silti tekee pahaa.
En ole nyt pystynyt hänelle edes tekstaamaan vaikka olisi pitänyt.
Kaikista kamalinta on että olen hänen lapsensa kummi ja pelkään etten enää näe tätä ihanaa lasta.
Olen muutenkin katkera koska olisin halunnut tavata enemmän kummilastani ja hän on tietysti
ollut kiva kaveri omalle lapselleni.
Viimeksi kun tavattiin(siitä on jo pidempi tovi), kummilapseni oli niin suloinen ja ihana ja nauravainen.
Ehkä lapsen äiti ei tiedä tai osaa ajatella kuinka paljon minuun sattuu jo sekin että jos en näe tätä lasta.
Ja minuun sattuu kun oma lapseni ei saa enää tavata ihanaa leikkikaveriaan.
Onko se niin että ne kaksilahkeiset ovat kaikista tärkeimpiä tässä maailmassa?
Miettiikö ihmiset miltä toisista tuntuu omat
suuret ratkaisut?
Olisi helpompaa jos tämä kummilapsen ajattelu ei sattuisi minuun niin.
Tämä lapsi on vaan niin "hellunen" että voisin
ottaa itselleni mukaan oman lapseni lisäksi.
Olisiko parempi ettei koskaan tapaisikaan ketään
ihmisiä?
Olisi aina yksin, vain sellaiset ihmissuhteet olisivat jäljellä, jotka eivät heilauta tunteita yhtään.
Mitä voin tehdä? Voin tietysti toivoa että he kävisivät Suomessa välillä, mutta ottaako tämä
äiti yhteyttä minuun, kun ei muutenkaan pidä yhteyttä?
Viimeksi kun tavattiin, oli suunnitelmia, mutta ne eivät toteutuneet, koska olin poissa paikkakunnalta.
Olen joutunut tässä jo kuukausia jäädyttämään tunteeni että kestän ystäväni lähdön kauas ulkomaille.
Aikoinaan olimme kohtalaisen usein tekemisissä,
siksi tämä sattuu. Ja jokainen ihminen on oma persoonansa. En voi unohtaa.
Silloin kerran kun vähän aikaa keskustelimme bussissa, piristyin selvästi.
Nyt ei ole muuta kuin musta masennus.
En ole voinut kysyä asiasta enempää, se on niin kamalaa.
Hän ei kovin pidä yhteyttä, mutta silti tekee pahaa.
En ole nyt pystynyt hänelle edes tekstaamaan vaikka olisi pitänyt.
Kaikista kamalinta on että olen hänen lapsensa kummi ja pelkään etten enää näe tätä ihanaa lasta.
Olen muutenkin katkera koska olisin halunnut tavata enemmän kummilastani ja hän on tietysti
ollut kiva kaveri omalle lapselleni.
Viimeksi kun tavattiin(siitä on jo pidempi tovi), kummilapseni oli niin suloinen ja ihana ja nauravainen.
Ehkä lapsen äiti ei tiedä tai osaa ajatella kuinka paljon minuun sattuu jo sekin että jos en näe tätä lasta.
Ja minuun sattuu kun oma lapseni ei saa enää tavata ihanaa leikkikaveriaan.
Onko se niin että ne kaksilahkeiset ovat kaikista tärkeimpiä tässä maailmassa?
Miettiikö ihmiset miltä toisista tuntuu omat
suuret ratkaisut?
Olisi helpompaa jos tämä kummilapsen ajattelu ei sattuisi minuun niin.
Tämä lapsi on vaan niin "hellunen" että voisin
ottaa itselleni mukaan oman lapseni lisäksi.
Olisiko parempi ettei koskaan tapaisikaan ketään
ihmisiä?
Olisi aina yksin, vain sellaiset ihmissuhteet olisivat jäljellä, jotka eivät heilauta tunteita yhtään.
Mitä voin tehdä? Voin tietysti toivoa että he kävisivät Suomessa välillä, mutta ottaako tämä
äiti yhteyttä minuun, kun ei muutenkaan pidä yhteyttä?
Viimeksi kun tavattiin, oli suunnitelmia, mutta ne eivät toteutuneet, koska olin poissa paikkakunnalta.
Olen joutunut tässä jo kuukausia jäädyttämään tunteeni että kestän ystäväni lähdön kauas ulkomaille.
Aikoinaan olimme kohtalaisen usein tekemisissä,
siksi tämä sattuu. Ja jokainen ihminen on oma persoonansa. En voi unohtaa.
Silloin kerran kun vähän aikaa keskustelimme bussissa, piristyin selvästi.
Nyt ei ole muuta kuin musta masennus.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kuinka tärkeä hän on sinulle. Ja kuinka tärkeä hän on lapsillesi. ja kuinka tärkeä kummilapsesi on sinulle. Tunteet on helpompi kestää, kun niiden antaa tulla näkyväksi. Pidätetyt tunteet kasvavat suuriksi ja epämiellyttäviksi.
Kyllähän se helpottaisi jos pystyisi ilmaisemaan jotakin. Voihan ystäväni luulla jopa etten niin
välitä.
Kyllä pantatuista tunteista kasvaa iso tulppa.
Pitäisi arvostaa kaikkea hyvää aina silloin
kun sitä ihmisellä on.
Nyt en ehkä pysty ottamaan yhteyttä, on ollut
niin masentavaa oloa ennestään.
Pelkään putoavani syvään kuoppaan.
Ystäväsi tekee muuton vapaasta tahdostaan ja toivoo, että läheiset ymmärtävät sen. Masentunut et voi olla moisen takia! Ystäväsi ei ole kuolemaisillaan, vaan muuttaa pois. Kyllä ystävän pitäisi tukea silloin toista, eli ethän vaan näytä surullisuuttasi. Se varmasti tuntuisi ystävästäsi pahalta. Muuttaminen kuitenkin on rankkaa. Ja kokeehan hänkin eron sinusta samalla tavalla. Jos ei koe, onko se sitten ystävyyttä?
Älä ole surullinen, tuo on aika pientä elämässä.
Elämään kuuluu myös luopuminen rakkaista,