Minut diagnosoitiin masentuneeksi pari vuotta sitten. Kävin 1,5 v. psykoterapiassa, mutta lopetin sen puolisen vuotta sitten. En vain koe, että voisin saavuttaa sillä mitään. Masentuneisuudesta johtuvat ongelmat ovat jo tuhonneet elämäni. Olen liian vanha perustaakseni perhettä (olen siis nainen)tai luomaan merkittävää uraa.
En vain näe, että elämä voisi enää tarjota minulle mitään, mistä voisin tai haluaisin olla onnellinen. Muiden ihmisten onnellisuus vain masentaa entisestään, joten en halua sosiaalisia kontakteja. En halua kokea tyytyväisyyttä jostain savenvalantakurssista, kun en onnistunut luomaan akateemista uraa. Työhuoneessa istumisen sijaan jäin sänkyyn itkemään liian useana aamuna.
En halua rapsutella kissaa iltaisin telkkarin ääressä, kun en pysynyt kasassa sen vertaa, että oisin voinut antaa miehen rakastaa minua tarpeeksi perustaaksemme perheen.
En halua valheelista onnellisuutta, enkä ole löytänyt mitään mikä olisi oikeasti niin antoisaa, että se saisi minut unohtamaan lapset, joita en koskaan saanut tai amattillista uraa.
Kirjoitan tänne saadaseni tietää mitä sisältöä, mielekkyyttä, muut vastaavassa tilanteessa olevat ovat elämäänsä saaneet. En nyt siis etsi kliseitä kuten ystävät, koska ei ihminen voi elää vain muiden kautta, vaan jotain konkreettista ja omaa. Enkä harratuksia kuten tanssiminen, koska ei ihminen voi elää vain harrastuksen kautta, se olisi tyhjä ja arvoton elämä. Ei keski-ikäinen ihminen enää tule missään niin hyväksi, että sillä olisi oikeasti vaikutusta tässä maailmassa (esim. musiikki, jolla voisi koskettaa muita ihmisiä)
Perheelle voi elää, opiskelulle voi elää, työlle voi elää, mutta mille muulle?
En vain näe, että elämä voisi enää tarjota minulle mitään, mistä voisin tai haluaisin olla onnellinen. Muiden ihmisten onnellisuus vain masentaa entisestään, joten en halua sosiaalisia kontakteja. En halua kokea tyytyväisyyttä jostain savenvalantakurssista, kun en onnistunut luomaan akateemista uraa. Työhuoneessa istumisen sijaan jäin sänkyyn itkemään liian useana aamuna.
En halua rapsutella kissaa iltaisin telkkarin ääressä, kun en pysynyt kasassa sen vertaa, että oisin voinut antaa miehen rakastaa minua tarpeeksi perustaaksemme perheen.
En halua valheelista onnellisuutta, enkä ole löytänyt mitään mikä olisi oikeasti niin antoisaa, että se saisi minut unohtamaan lapset, joita en koskaan saanut tai amattillista uraa.
Kirjoitan tänne saadaseni tietää mitä sisältöä, mielekkyyttä, muut vastaavassa tilanteessa olevat ovat elämäänsä saaneet. En nyt siis etsi kliseitä kuten ystävät, koska ei ihminen voi elää vain muiden kautta, vaan jotain konkreettista ja omaa. Enkä harratuksia kuten tanssiminen, koska ei ihminen voi elää vain harrastuksen kautta, se olisi tyhjä ja arvoton elämä. Ei keski-ikäinen ihminen enää tule missään niin hyväksi, että sillä olisi oikeasti vaikutusta tässä maailmassa (esim. musiikki, jolla voisi koskettaa muita ihmisiä)
Perheelle voi elää, opiskelulle voi elää, työlle voi elää, mutta mille muulle?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Jotain tuttua oli kirjoituksessasi, samaa osittain kuin mulla. Poikkeuksena mulla on kyllä
lapsi, mutta ei kokonaista perhettä. Lapsen isä tavallaan hylkäsi meidät.Olisin halunnut enemmän lapsia, mutta nyt olen jumitilanteessa.
Minulla ei ole mitään kunnon ammattia, ei koulutustakaan. En jaksa suunnitella sellaisia, en pysty nyt. Ehkä jos saisin sisältäni painolastin pois, niin sitten voisi olla tilaa uusille asioille.
Ei minuakaan kiinnosta mitkään pitsinnypläykset
tai vastaavat. Tiedän että olisin pärjännyt työelämässä, tiedostan omat hyvät puoleni.
Olen kanssa masentunut. Välillä mietin mitkä kaikki asiat vaikuttavat olooni.
Ehkä mielenkiintoinen työ todellakin piristäisi.
Kukaan ei ole koskaan kannustanut minua.
Käyn keskustelemassa, olen kyllä löytänyt aikaa
sitten masennukseni syyt.
Haluan siis painottaa että sinullakin on varmasti joitakin syitä taustalla, se voi olla että tuo 1,5 v oli liian lyhyt aika tavoittaa
mielen pohjaa.
Minä vasta vuosia sitten aloin ymmärtää enemmän
itseäni ja tavoitin sen mikä siellä masennuksen taustalla on. Ikää minulla kuitenkin on jo kertynyt.
Mitä jos kijoittelisit paperille tuntemuksiasi?
Tai maalaisit, piirtäisit?
Onko siis liian myöhäistä perustaa perhettä?
Jos olet 50 täyttänyt, ymmärrän ajatuksesi.
Vaikka minullakaan ei ole akateemista uraa, tunnen itseni tärkeäksi tietysti lapseni takia, mutta myös veljentyttärilleni tunnen olevani hyvin tärkeä.
Ja yritän kuntouttaa itseäni, olen löytänyt hyvän liikuntaharrastuksen, joka auttaa luontaisesti masennukseen.
Mitä sinulle tapahtui silloin kun masennuksesi
alkoi? Tapahtuiko jotakin niin että reagoit masentumalla?
Yritä toipua vaikka pienten askelten ohjelmalla.
Tee jotakin mikä on tärkeää.
Itsellesi tai toisille.
Mieti mistä tulee hyä olo.
Itse olen saanut tietyistä liikuntatunneista
tosi hyvän olon.
Olisi varmasti hyvä jos silti tapaisit joskus
muita ihmisiä.
Minulle välittyi kirjoituksestasi tunne että olet varmasti älykäs ihminen, mutta turhautunut
ja masennus on pysäyttänyt sinut, toistaiseksi.
Minun masewnnukseni ei oikeastaan koskaan alkanut vaan se on ollut pysyvä olotila.
Haaveilin itsemurhasta jo ennen kouluikää! Se oli masentuneen äitini metodi: uhata tappaa itsensä ja lohduttautua saamallaan huomiolla. Huomasin, että ajatus siitä, että minulla oli ovi ulos siitä kaikesta oli rauhoittava. Voisin jättää taakseni väkivaltaiset vanhempani jotka tappelivat keskenään jokapäiväisen humalan turvin, hyväksikäyttävän isän, myöhemmin myös pienemmistä sisaruksista huolehtimisen.
Opin, että ainut mitä minulla oli tarjottavana oli fyysisyyteni ja älykkyyteni. Toisaalta olin myös kovin laiska, joten en koskaan tehnyt mitään koulun eteen. Kukaan ei sitä edes olettanut tai vaatinut. Maisteriksi asti pääsin käytännössä mitään tekemättä, mutta väitöskirjasta tuli ikuisuusprojekti. Se vaatii oma aktiivsuutta ja sitä minulla yksinkertaisesti ei ole.
Parisuhdetta en osaa muodosa, koska tarjoan vartalo auliisti miehille, joista kiinnostun, mutta en kestä sitä, ehttä he ottavat sen vastaan. Koska haluaisin, että olisin muutakin kuin kuori. Mutta en ole. Koko elämäni olen yrittänyt olla mitä muut haluavat minun olevan. Eri ihmisille olen eri ihminen, eikä minulla ole minuutta, persoonaa. On vain joku, joka ei halua mitään tässä maailmassa saatavillani olevaa.
Olen elossa koska sisarukseni kärsisivät liikaa poismenostani. Käyn töissä, jotta voisin ostaa heille ja heidän lapsilleen asiota, auton, digikameran, matkoja.. Mutta en kestä, etten voi tehdä heistä onnellisia. Jokainen heistä on myös diagnosoitu masentuneeksi. Minulla ei ole valtaa tehdä muista onnellisia.
TIedän siis täysin miksi olen masentunut. Lopetin terapiani, koska en nähnyt, että minulla olisi mitään saavutettavaa sen kautta. Minulle on ystävän kautta ehdotettu sen uudelleen aloittamista ja siksi kirjoitin tänne. En usko, että minä tulen ikinä olemaan onnellinen.Miksi siis kävisin terapissa? Miksi altistain itseni sille prosessille, koska tuskallistahan se on sanoa ääneen asioita, jotka haluaisi vain unohtaa.
Olen lisäksi päämäärä-orjentoitunut ihminen. En saa yhtään mitään aikaiseksi ilman sitäja sen kanssakaan kovin huonosti. Mistä siis löytäisin itselleni päämäärän?
Sinulla on syitä olla masentunut kuten minullakin. Itse kävin jo 90-luvulla keskustelemassa missä milloinkin, enkä saanut
mitään erikoisempaa tulosta.
Nyt kolme vuotta sitten kun menin erääseen paikkaan keskustelemaan, alkoi tulla tulosta.
Tosin oloni on yhtä huono kuin ennenkin.
Tarvitsisin erilaista terapiaa tulevaisuudessa.
Mun taustassa on osittain samaa kuin sulla,
väkivaltaa(en viitsi kaikkea kertoa).
Sinulle olisi tärkeää aloittaa uudestaan terapia.
Voi kestää kauan ennen kuin terapia tuo tulosta.
Itselläni on vaikeuksia saada tunteita esiin terapian aikana.
Joskus niitä sitten tulee myöhemmin kun olen yksin.
Pelkällä älyllistämisellä ei voi ratkoa näitä
asioita.
Itse ajattelen että masennus on suojakuori, jonka alla on muita tunteita(vaikeampia).
Ymmärrän nyt että sinun on vaikea ollut perustaa
perhettä.
Voit ottaa nyt päämääräksesi terapiaprosessin aloittamisen!
Itse olen vasta nyt oivaltanut että en voi saada
apua ennen kuin annan luvan itselleni saada oikeaa apua.
Sillä tiellä nyt ollaan.
Anna itsellesi lupa hoitoon.
Ymmärrän, että tunnet terapian auttavan jollain tasolla, mutta itsekin sanot, että olosi on yhtä huono kuin ennenkin.
En halua maksaa terapiaa, käyttää aikaa vuosia ja olla edelleen onneton. Se ei vaikuta järkevältä toiminnalta. Lisäksi terapiakaan ei voi antaa minulle niitä asioita, jotka olen jo menettänyt, ne ainoat asiat mitä tässä maailmassa halusin.
Sanot, että minun olisi tärkeää aloittaa terapia uudestaa, mutta oleellinen kysymys on "miksi"?
Oloni on vielä huono, koska asiani ovat niin syvällä(ja tunteet). Voi olla ettei tavallinen terapia auta kuin osittain minulla,
Väkivalta ja kaikki mitä tapahtui oli niin traumatisoivaa, olen harkinnut emdr-terapiaa ym.
Olen kuitenkin paljon muistanut ja tajunnut miksi käyttäydyn tietyllä tavalla.
Asiat on hyvä käydä läpi, jotta niistä voi päästää irti ja mahdollisuus uuteen on olemassa.
Eikös sinullakin ole tarpeeksi vakavia asioita
taustalla, kuen kerroit?
Jo, se että sulla on masennus, kertoo että kaikki
ei ole hyvin.
Terapiaan saa korvausta Kelalta.
Kysyit miksi; tunnetko olosi täysin hyväksi?
Itse olen huomannut ihan arkipäivässä ja ihmissuhteissa kuinka menneisyys vaikuttaa.
En esim. pysty pitämään yhteyttä erääseen ystävättäreen kuten pitäisi, koska hän muistuttaa
käytökseltään lapsuuteni pahantekijää.
En ehkä luota, suojaudun kaikelta mikä voi aiheuttaa pahan olon.
Tietysti itse tiedät mikä sinulle sopii.
Tietysti masennukseni on vaikuttanut elamaani. Se on vienut siita kaiken elamisen arvoisen pois. Minulla ei ole uraa, perhetta tai ystavaa.
Oloni on taydellisen huono, ei ole olemassa asioita, jotka voisivat lavistaa kaikki harmaat pilvet elamastani. Kaikki on synkkaa ja alakuloista. Inhoan olla ihmisten paruissa, koska olen tuttavapiirissani ainut yksinainen. En kesta enaa edes katsoa halaavaa pariskuntaa, tai lastaan kaitsevaa aitia.
Mutta tiedan tuon pysyvaksi olotilaksi. Mikaan terapia ei poista yksinaisyytta, tai sita tosiasiaa, etta elamani on mennyt jo ohitseni ja en vain paassyt koskaan siihen junaan.
Terapiassa kaynti on vain kaikkien osapuolien resurssien haaskausta, jos silla ei ole mitaan saavutettavaa. Kadun, etten hankkiutunut terapiaan kun olin viela nuori ja minussa oli potentiaalia. Nyt olen vain vanha, kuivunut raato. Eika silla ole mitaan valia onko se raato enemman vai vahemman sinut itsensa kanssa, koska kelvollinen se ei koskaan enaa voi olla.
Minulle antaa voimaa terapia tai oikeastaan terapeuttini, kummilapsi ja koirat. Terapiassa vasta kolmantena vuotena pystyin myöntämään itselleni ja terapeutilleni oireitteni syyn. Terapia on pitkä prosessi, johon mielestäni kannattaa panostaa ja sijoittaa. Sen kautta löydän uusia ilon ja elon aiheita samalla käsitellen surut.
Mitä tapahtui ennen terapian lopetusta? Jos syy ei olekaan se ettet vaan tuntenut hyötyväsi vaan loukkaannuitko kenties terapeutillesi jostain? Itse jätän menemättä jos tunnen loukkaantuvani tai tulevani hylätyksi. Vaikka tiedostan että tämä on ongelmani, alitajunnan voima on niin suuri että en aina herää tai ajattelen/teen muita asioita että "unohdan" mennä terapiaan...
1,5 vuodessa en uskonut tähän mutta nyt yli 3 vuoden jälkeen kun sama kaava toistuu ymmärrän sen. Jatkan terapiaa koska ongelman tiedostaminen ei vielä riitä vaan nyt vasta alan etsiä keinoja miten toimia...
Se mikä auttaa löytyy oman egon ulkopuolelta. Ei sitä onnea itsestään löydä, vaan se löytyy kun lakkaa tuijottmasta omaan napaan, ymmärtää kuinka paljon maailmassa on ihmisiä joilla kaikki aika menee esim ravinnon etsimiseen. Silti sellainen ihminen on onnellinen kun löytää edes leipäpalan.
Muiden auttaminen on itselle ainakin onnea tuova asia. Pyyteetön antaminen tosin edellyyttää sitä unohtaa omat "nännäiset" murheet ja lakkaa kadehtimasta niitä joilla mammonaa on enemmän. Ei se mammona sitä onnea anna, vaan sellainenkin ihminen voi olla tosi onneton, kun jatkuvasti pitäisi olla kaikkea enemmä.
Käännä se lapsettomuus vaikka toisinpäin - et myöskään ole joutunut kokemaan sitä tuskaa minkä oman lapsen itsemurha aiheuttaa, mitä tässä itse käyn läpi. Ja silti yritän tukea lapseni kavereita ja saan siitäkin voimaa kun voin jotenkin heitä auttaa.
Onkohan sitä loppujen lopuksi muillakaan asiat niin hyvin kun päältäpäin näyttää.kaikilla on omat murheensa ja taakkansa kannettavana.jostakin se on vain se elämän ilo löydettävä.
Tässä kolmisen vuotta sitten olin ekakerran masennuksen takia pois töistä, ja onneksi pääsin aika pian eläkkeelle.
Kyllä mielestäni sinunkin pitäisi vaan yrittää ajatella asioita positiivisesti, siitä se pikku hiljaa helpottaa, eikä missään tapauksessa ajatella että kaikki on takana koska eihän se niin ole kun hakee ilon aiheita, niitä löytää kyllä uskomattoman pienistäkin asioista itse olen hakeutunu ihmisten seuraan käymällä kahvilla eri paikoissa viikon mittaan.
Siinä olen kanssasi samaa mieltä että ei tuo tyydytystä jotku keinotekoset savenvalanta ymt.keinotekoset jutut, älä sure sellaista mikä ei ollu mahdollista tai et saavuttanu, mulla kanssa sama juttu että ei ole lapsia mut silti tyytyväinen tähän koska on täysin turhaa enerkian haaskausta surra asioita joita ei ole saavuttanu, vaan parempi miettiä mitä mieltä virkistävää voisi löytyä.
Kyllä tässäkin yksin olossa on paljon hyviä puolia, saa mennä sillon kun huvittaa eikä ole ketään sanomassa älä nyt tee sitä tai tätä, mullakaan ei ole mitään koulutusta vaan olin silti työ elämässä ihan mieleisessä hommassa, joita ei kyllä enää kaipaa kun saa olla työeläkkeellä, jaksamista vaan sulle!!!
Toivoopi ei enää kovin masentunu.
Mua niin ärsyttää nää kommentit että ajattele positiivisesti tai ota vaan itseäs niskasta kiinni! Ootko ihan varmasti ollu vakavasti masentunut? Siihen kun ei auta tuommoiset kommentit, enemmänkin alkaa vituttaa ja tuntee olonsa huonommaksi kun ei osaa sitäkään! Ootkos ajatellu sitä?
Miksi pitäisi odottaa että joku hoitaa masennuksen puolestasi kun hyvä keino yrittää tehdä itse kaikki että pääsisi eroon edes vähentämään masennusta.
Minulta kuoli vauva synnytyksessä. Halusin kuolla ja luulinkin eläväni kuolleena 2kk synnytyksestä. Olen kokenut sen kaikkein kamalimman, josta ei selviä. Ei terapialla tai lääkkeillä. Mutta minua lohdutti se, ettei tarvitsekkaan.
Tämä on toiminut vain minulle, vain minun elämän tilanteessa. Sinulle se ei välttämättä sovi. Minulla on terapia jossa käyn kerran viikossa, minulla on masennuslääkkeet joita en syö ja ahdistukseen lääkkeet sain lopetettua tältäerää kaksi viikkoa sitten.
Asiaan:
Meneppäs tuolille ja istuudu. Sinun ei tarvitse tässä elämässä yltää mihinkään suorituksiin. Sinun ei tarvitse saada tiettyä elintasoa, ihania ystäviä jotka lähettävät jouluisin kortin eikä perhettäkään ole kaikilla.
Lähde kipuamaan nollasta uudelleen, niinkuin minä. Ajattele mikä tässä päivässä on tärkeää. Minulle se on sitä, että jaksan käydä kaupassa (toisinaan), on ihanaa suihkun jälkeen saada päälle puhdas paita. On ihanaa, kun saa kirjoittaa päiväkirjaa ja pukea paskat sisältä edes johonkin. Ja voi miten ihanaa on tavata ihmisiä, joiden ei tarvitse tietää minun kuolleesta vastasyntyneestä. Silloin saan aikaan esim. parturissa iloisemman keskustelun. Itse en ole rouva sunshine, mutta ihanaa kun toiset on!
Ei pidä käyttää aikaa siihen, miettien mitä minusta pitäisi tulla ja miksi ei tullut. Eikö ole tärkeämpää nähdä juuri mitä on saavuttanut?
Ne pienetkin asiat. Älä jää masennuksen vietäväksi. Tarkoitan, että se ei ole sinun markkina aseesi. Sinä olet elämäsi myyntivaltti. Käy eri terapeutilla. Minäkin olen vaihtanut terapeuttia ainakin kolmesti. Se auttoi, ei ne kaikki oo samanlaisia! :)
Hyvää uuttavuotta!
Otan osaa suruusi, tiedän miten raskas menetys oman lapsen kuolema on. Minun poikani kuoli 1,5 vuoden ikäisenä sydänleikkaukseen. Voin sanoa, että lapsen sairaus ja kuolema olivat ne tekijät, jotka aiheuttivat sen, että sairastuin masennukseen. Siitä on jo aikaa yli 30 vuotta, mutta en ole koskaan täysin toipunut siitä. Olen eläkeellää masennuksen takia ollut jo 20 vuotta.
On minulla toinenkin lapsi, mutta hän asuu ulkomailla perheineen. Minä täällä kotimaassa olen yksin ja yksinäinen, välillä voin hyvin ja välillä huonosti. Toivoisin voivani vielä jotain tehdä, mutta ei minusta ole enää mihinkään. Tunnen oloni monesti niin turhaksi, mutta ei silti vielä haluaisi tosissani kuolla. Vaikka sitä joskus mietinkin.
Tämä pimeä talvi on niin raskasta aikaa, toivon että kevät toisi taas muutoksen mielialaan. Yrittäkää tekin jaksaa, vaikka raskasta välilä on.
Hei,
Sinä, samoin kuin nimimerkillä "sairauteen" olet kokenut varmasti pahimman, mitä ihminen voi kokea.
Otan osaa, muuta en osaa edes sanoa.
Miksi tehdä työtä jota inhoaa ja elää parisuhteessa, jossa ei ole aitoa rakkautta? Miksi tehdä lapsia paskaan maailmaan? Niin monet ihmiset elävät juuri niin ja minähän en sitä halua.
en ole ammattilainen, mutta itsellä tulee hyvä olo ulkoliikunnasta. sitähän kannattaisi kokeilla, että kävisi joka päivä ulkona kävelyllä, vaikka ei aina oikeen jaksaisikaan. ajatus juoksee liikkeessä paljon paremmin. paljon muutakin tietysti tarvitaan. tsemppiä! ja kannattaa edetä pienissä askelissa.