Kuinka tuomitsette

kenellekkään annettu tuomiovaltaa. Vain Jumala tuomitsee. Raamattu sanoo; Älkää tuomitko,ettei teitä tuomita, millä mitalla te mittaatte,sillä teille mitataan.

Jos tuomiovalta olisi ihmisten käsissä, niin ... kuinkahan oikeuden mukaisia tuomiot olisikaan.

itsariin ajetut olleet enää uskovaisia, eikä mikään taho ottanut vastuuta heistä, kuten ei hulluiksi hoidetuistakaan

siellä sveassa taisi joku vl-ukko silpaista ittensä taivaisiin ja eukko mennä hetken päästä perässä junan alle, oottako pohtinu siellä ja päättäny, minne synneistään joutuivat? orvot kai svea-mammalle?

"Itsemurha

Itsemurhaa ja itsemurhaajia olemme tottuneet tässä meidän kirkollisessa kristikunnassamme sangen ankarasti tuomitsemaan. Voimmehan ymmärtää, että itsemurhaa sellaisenaan voidaan tuomita. Onhan kirkko siinä ollut oikeassa, kun se on sanonut: ihminen ei ole antanut itselleen henkeä ja elämää, ihminen ei myöskään ole oikeutettu sitä itseltään riistämään; niin kuin hän elämän sai Jumalalta lahjaksi, niin hän myöskin ottakoon kuoleman vastaan Jumalalta.

Näin pitkälle tietysti kaikki voimme hyväksyä, mitä kirkollinen kristinusko on opettanut, mutta kun olemme huomanneet, että sama usko on käytännössä tuominnut itsemurhaajiakin niin ankarasti, ettei se heille suonut sijaa siunatussa kirkkomaassa, pitäen heitä erikoisesti rikollisina olentoina, silloin meidän täytyy tunnustaa, että ajattelevina ihmisinä olemme viime aikoina asettuneet toiselle kannalle, olemme koettaneet ymmärtää itsemurhaajia psykologisesti. Lääkärimme sanovat useimmissa tapauksissa: "itsemurha tapahtui äkillisessä mielenhäiriössä. ltsemurhaajaa ei ole pidettävä täysin vastuunalaisena teostaan. Häntä ei ole tuomittava liian ankarasti." Ja tällaista veljellistä ja suvaitsevaista katsantokantaa täytyy meidän nykyajan ihmisinä enemmän ihailla. Se, että ihmisiä, rikoksellisiakin, tuomitaan armotta, ei ole ihmisyyden korkeinta saavutusta; päinvastoin meidän pitää ihmisinä oppia ihmisiä ymmärtämään, pyrkien siihen mielentilaan, jota ranskalainen lausetapa kuvaa sanoillaan: "ymmärtää kaikki on antaa kaikki anteeksi". Kun ymmärrämme ihmisiä, silloin emme heitä enää tuomitse.

Jos tahdomme ihmisinä pysyä tunteen kannalla toisia ihmisiä kohtaan, silloin on itsemurhaajistakin puhuttaessa parempi pysyä veljellisissä, anteeksi antavissa tunteissa kuin tuomitsevissa. Minkä tähden ihminen koskaan mitään tuomitsisi? Onko hän niin varma itsestään, ettei hän koskaan voi joutua sellaiseen kiusaukseen kuin toinen? Epäviisasta on ihmisen arvostella toisia, pöyhistäen rintaansa ja ylpeästi ajatellen, ettei hän niin tekisi; epäviisasta silloinkin, kun hän on varma sisässään siitä, ettei lankea samaan kiusaukseen kuin toinen. Jos hän todella on jonkun asian voittanut, niin ettei se enää ole hänelle kiusauksena, silloin hän kaikista vähimmin tuomitsee, silloin hän ymmärtää parhaiten niitä, jotka vielä voivat kiusaukseen langeta.

Muuten kysymys itsemurhasta ei tunteenkaan kannalta ole äkkiä ratkaistavissa. Onhan ollut kansoja ja heimoja, jotka eivät ole pitäneet itsemurhaa erinäisissä olosuhteissa vääränä tekona. Jos ihmisyksilö oli tullut sairaaksi tai liian vanhaksi, oli noiden kansojen mielestä luonnollista, että hän joudutti kuoleman tuloa ja vapautti toiset hänen heille tuottamastaan vaivasta ja vastuksesta. Kun vanhat viikingit olivat mielestään eläneet kylliksi kauan, laskivat he veneessään kauas ulapalle ja sytyttivät sen auringon laskiessa tuleen itse liekkiin kuollakseen. He pitivät ihmisystävällistä itsemurhaa täysin moraalisena tekona.

Mutta kun tahdomme pätevästi arvostella itsemurhaa ja itsemurhaajia, ei meidän sovi asettua ainoastaan tunteelliselle, so. ymmärtämyksen ja rakkauden kannalle, vaan meidän olisi harkittava kysymystä järjen ja tieteen kannalta. Kuinka tämä taas on mahdollista, kun kysymys on yhteydessä kuoleman kanssa? Kuolema on useimmille arvoitus, — kuinka siis pystyisimme arvostelemaan asiaa, joka on sen kanssa yhteydessä, tieteelliseltä kannalta? Siihen pystymmekin ainoastaan, jos turvaudumme tietoihin, jotka eivät ole saavutettavissa tavallisilla aisteilla. Meidän on turvauduttava tietoihin, jotka saavutetaan tutkimalla ihmisten elämää haudan tuolla puolen, tutkimalla siis tässä tapauksessa itsemurhaajien kohtaloa tuonelassa. Jos voimme saada tietoa niistä salaperäisistä asioista, jotka ovat yhteydessä kuoleman kanssa, silloin luonnollisesti osaamme ratkaista kysymyksen itsemurhasta tieteellisellä tavalla.

Kun järjen kannalta puolueettomasti pohdimme itse murhakysymystä, jakautuu tutkimuksemme luonnollisesti kahtia; osaksi se kysyy itsemurhan syitä, osaksi sen seurauksia, ja se kysyy niitä näkymättömän maailman kannalta.

Kun meidän lääkärimme sanovat itsemurhasta, että se johtui äkillisestä mielenhäiriöstä, on tämä parhaasta päästä olettamus. Jos todella sattui äkillinen mielenhäiriö, silloin itsemurhaaja ei ollut vastuunalainen, silloin hän ei enää ollut täysin inhimillinen olento. Mutta samalla tavalla voimme sanoa, että joku murhatessaan toisen tai tehdessään minkä tahansa vakavan rikoksen, oli mielenhäiriössä. Tämä on kyllä totta tavallaan, sillä jos tiedustelemme asiaa pahantekijöiltä itseltään — murhaajilta, siveysrikoksentekijöiltä, varkailta, — niin monet heistä selittävät tähän suuntaan: "En tiennyt, mitä tein. Minut valtasi merkillinen kiusaus, hirmuinen sisäinen pakotus, en saanut rauhaa, ennen kuin suoritin rikokseni." (Tietysti on rikoksentekijöitä, jotka itsetietoisesti ja harkiten kulkevat pahaa tekoaan kohti, — etenkin varkaiden joukossa on sellaisia, ja he ovat silloin täysin vastuunalaisia teoistaan.) Vaikka nyt useimpia itsemurhaajia voitaisiinkin rinnastaa niiden rikoksentekijöiden kanssa, jotka joutuvat äkillisen, mielenhäiriötä aiheuttavan kiusauksen uhreiksi, on kuitenkin merkille pantava tärkeä sielullinen seikka. Minkälainen on näet tuon mielenhäiriön psykologinen synty? Kukaan ihminen ei voi tulla murhaajaksi tai varkaaksi, ellei hän ole ennen ajatellut sellaisia asioita. Ellei hän ole mielessään kuvitellut varkautta ja murhaa, ei kiusaus voi tulla hänen ylitsensä, eikä hän saata joutua äkilliseen mielenhäiriöön. Samalla tavalla ei itsemurhakiusaus äkkiä ja syyttä saata ihmistä vallata, ellei hän ole ennen ajatellut sellaista ratkaisua, tuntiessaan, että elämä on liian raskas ja että hän tahtoisi siitä päästä.

Nyt on huomattava, että useimmat ihmiset, parhaimmat ihmiset, ajattelevat juuri tällaisia ajatuksia elämän kovuudesta ja raskaudesta, sen kärsimyksien ja tuskien toivottomuudesta. Kuinka monta kertaa kysyvätkään itseltään, eikö kuolema olisi paras ratkaisu, ja kuinka monta kertaa rukoilevatkaan Jumalaltaan, että hän päästäisi heidät pahasta! Mutta kun he rukouksessa kääntyvät elämän puoleen pyytäen, että se ottaisi heidät pois täältä, niin elämä ei ota, vaan kylmästi vastaa: "jatka, jatka yhä vain huolimatta vaikeuksista". Ja useimmat ihmiset ovat onneksi siksi järkeviä, siksi velvollisuudentuntoisia, etteivät lähde ennen aikojaan pois tästä elämästä. Mutta juuri sen tähden, että tällainen ajatus elämän raskaudesta, sen ylivoimaisesta vaikeudesta on luonnollinen miltei kaikille ihmisille, juuri sen tähden myöskin ymmärrämme, että jotkut ihmiset eivät kestä.

Nuoretkin turmeltumattomat ihmiset voivat tuntea olevansa siksi vieraita tässä maailmassa, että heissä herää suuri halu itsemurhaan. Maailma, koko olemassaolo on heistä niin kummallinen, etteivät ymmärrä, minkä tähden pitää elää ja olla olemassa. He näkevät kärsimystä ja vain kärsimystä ympärillään, kaikilla on huolensa, kaikilla on taakkansa kannettavana, ja silloin he, nuoret ihmiset, jotka eivät sydämellään ole kiinni tämän maailman viehätyksissä, vaan jotka vapaina intohimoista ja siteistä osaavat katsella objektiivisesti, ihmetellen elämää ja ihmiskuntaa, he ajattelevat: "miksikä ihmiset yhä tässä viihtyvät? Tästähän voisi päästä lähtemällä vapaaehtoisesti pois." Että useimmat ihmiset eivät kuitenkaan nuorina tee itsemurhaa, riippuu siitä, että heidän velvollisuudentuntonsa omaisia kohtaan on elävä ja voimakas, ja myös siitä, että heillä on sisäinen, vaistomainen vakaumus jostain siveellisesti tärkeästä syystä, minkä tähden elämä eli toisin sanoen Jumala on lähettänyt heidät tänne. Tämä vaistomainen aavistus eli tieto saa heidät voittamaan itsemurha-ajatukset, ennen kuin ne kiteytyvät varsinaisiksi kiusauksiksi, ja lopulta elämä nielee heidät pyörteeseensä, he innostuvat jostakin elämäntehtävästä, he löytävät jonkun viehätyksen, joka kiinnittää heidän mielensä, heille muodostuu käytännöllinen syy olemassaoloon ja he huomaavat kuuluvansa siihen samaan ihmiskuntaan, jonka otsassa Kainin merkki puhuu: "katso, sinun sydämesi on kiinni jossakin aatteessa, jossakin ihmisessä, jossakin vähäpätöisessä viehätyksessä, ja sen tähden sinun on oltava olemassa." Tällä tavalla useimmat ihmiset selviävät itsemurha-ajatuksesta.

Tutkiessamme itsemurhaajia huomaamme kuitenkin, että kaiken itsemurha-ajatuksen takana on aina ollut tuollainen puolueeton ja puhdas tunne olemassaolon raskaudesta, josta äsken mainitsimme. Siihen tietysti sekaantuu persoonallinenkin momentti, koska itsemurhaaja samalla on ajatellut: "tämä elämä on minulle liian raskas". Mutta mainitun ajatuksen ohella liikkuu itsemurhaajan sielussa toinenkin ajatus: "kuolemalla pääsee kärsimästä, kuolema vapauttaa". Jos hän on materialisti, hän ajattelee: "kuolema on kaiken loppu", ja kiusaus sanoo hänelle: "kun murhaat itsesi, loppuu kaikki ja olet kaikesta päässyt". Jos hän ei uskalla olla kuoleman edessä materialisti, sanoo hän itselleen: "kun kuolet pois täältä, pääset lepoon". Vielä hän voi salaisimmassa itsessään ajatella näin: "kuolemanjälkeinen elämä ei saata missään tapauksessa olla näin raskasta, — tästä ainakin pääsen". Ja tähän ajatukseen liittyy läheisesti toivo, että kuolemaa seuraa parempi elämä. Sellainen on itsemurhaajan sieluelämän niin sanoaksemme psykologinen tausta.

Meidän ei tarvitse lainkaan, kun tutkimme itsemurhan syitä psykologisesti, kiinnittää huomiota kaikenlaisiin fyysisen elämän yhteydessä oleviin seikkoihin, jotka ovat meille ilman muuta tuttuja: toinen pelkää uhkaavaa vararikkoa, toinen maineensa menettämistä, toinen on epätoivossa onnettomasta rakkaudesta, toinen ei jaksa kantaa seurauksia jostain tekemästään vääryydestä jne. On monenlaisia persoonallisia, hieman alempia, motiiveja, joihin emme nyt koske, sillä jos rupeamme arvostelemaan itsemurhaajia näiden ulkonaisten syiden nojalla, täytyisi meidän myös ottaa huomioon, että on yleviä ja kauniitakin persoonallisia motiiveja. Joku voi tehdä itsemurhan siksi, että hän sillä teollaan pelastaa toisia ihmisiä vaaroista tai vaikeuksista. Mad. Blavatsky mainitsee sellaisesta historiallisesta tapauksesta, jolloin itsemurha oli mitä jaloin teko. Hän kertoo Venäjän keisarista, Nikolai I:stä, joka kuoli Krimin sodan aikana, että tämä murhasi itsensä, — ja minkä tähden? Sen tähden, että Venäjä kulki perikatoaan kohti Krimin sodassa. Keisari tiesi, että Venäjän kansa kunnioituksesta ja rakkaudesta tsaariin oli valmis uhraamaan mitä tahansa ja jatkamaan onnetonta sotaa kuinka kauan tahansa. Mutta keisari ajatteli: "minkä tähden minä pakottaisin ihmisiä niin tekemään. Jos elän, en voi estää sitä, en myöskään voi tehdä häpeällistä rauhaa, koska Venäjän kansa ei sitä salli. Mutta jos lähden pois näyttämöltä, silloin seuraajalleni on mahdollista tehdä rauha." Ja rauha tehtiin myös heti, kun keisari oli kuollut. Hän siis rakkaudesta uhrasi itsensä. Mad. Blavatsky sanookin: "Se oli niin kaunis teko, ettei sitä millään tavalla laskettu Nikolaille viaksi."

Itsemurhan syiden tutkijoina, jotka tutkimme juuri näkymättömän maailman, kuolemantakaisen maailman, ilmiöitä, emme kuitenkaan saata rajoittua ainoastaan siihen fyysisesti elävään ihmiseen, joka tappaa itsensä, ja hänen psykologisiin motiiveihinsa, jotka ovat tekemisissä ulkonaisten olosuhteiden kanssa, vaan meidän täytyy katsoa, onko olemassa ihmisen ulkopuolella, mutta samalla näkymättömässä maailmassa joitakin itsemurhaa aiheuttavia asianhaaroja. Ja silloin meidän täytyy todeta ja tunnustaa, että on olemassa kahdenlaisiakin houkutuksia henkimaailman puolelta. Ensimmäinen on kiusaus, joka sanoo: tapa itsesi. Se tulee niiden vainajien taholta, jotka ovat murhanneet itsensä. Sen lisäksi on olemassa toinen kiusaus, ja se on aivan kuin taivas, joka vaikuttaa inspiroivasti eläviin ihmisiin. Siinä asustaa ei-inhimillisiä olentoja, jumalia, luonnonhenkiä, haltioita, merkillisiä älyolentoja, jotka eivät ollenkaan synny tähän fyysiseen maailmaan, vaan joiden ruumiillinen ja alin aineellinen olemistaso on näkymättömässä. Nämä haltiat viettävät siellä elämäänsä läheisessä kosketuksessa ihmisten maailman kanssa, kuuluen meidän planeettamme näkymättömään olotilaan. He elävät erittäin harmonisissa olosuhteissa, ja heitä voisi verrata keijukaisiin, jotka tanssivat auringon paisteessa ja kuun valossa, ja mitä sulavimmin liikkein pyörivät ja hyppivät, milloin läheten, milloin häviten näkyvistä. He tulevat ihmisen luo ja kuiskaavat hänelle — ja heidän kuiskauksensa kuuluu aina säännönmukaisesti sellaiselle ihmiselle, joka on henkisesti enemmän kehittynyt — : "oi, sinä ihminen, joka olet niin paljon voittanut, joka olet suuri ja ihana persoonallisuutena, mitä teet sinä enää maan päällä, jossa kaikki on kurjuutta ja turhaa tuskaa? Jätä tuo maailma, tule tänne meidän luoksemme, me sinua ymmärrämme, me osaamme sinua kunnioittaa ja rakastaa, me teemme koko sinun elämäsi kuin vaellukseksi tuoksuvien ruusujen lehdillä. Tule tänne!"

Tämän oudonlaisen taivaan inspiraatio kaikuu erikoisesti kehittyneiden ihmisten korviin, mutta silti se taivas ei ole ihmisiä varten. Henkisesti kehittyneet ihmiset tekevät virheen, jos lähtevät siihen. Mutta sama taivas vaikuttaa houkuttelevasti ihmiskuntaan yleensä, sen inspiraatio kuuluu koko ihmiskunnan sielussa: "mitä te teette maan päällä, lähtekää pois sieltä!" Nuoret ihmiset saattavat tuntea, kuinka maallinen elämä ei ole kyllin kaunis, kuinka he itse oikeastaan kuuluvat toiseen maailmaan. Suuret ajattelijat ja filosofit saattavat pysähtyä perin pessimistiselle kannalle, he hokevat itselleen ja toistavat toisille, että elämä tällä planeetalla on tuiki tarpeetonta. Schopenhauerin filosofia opettaa meille, että koko olemassaolo on turhan turhaa. Mutta Schopenhauer ei kuitenkaan tappanut itseänsä, ja juuri se, ettei hän omassa elämässään noudattanut oppinsa viimeisiä konsekvenssejä, kumosi hänen teoriansa, se näytti, että vaikka toiselta puolen olemassaolo on turha, on se toiselta puolen erinomaisen hyväkin. Sen tähden emme ollenkaan pelästy, jos joku ihminen on filosofina pessimisti. Toinen on pessimisti, toinen optimisti. Harvat ne surmaavat itsensä, ja heidän syynsä ovat silloin syvemmällä, he ovat joko paljon syvätunteisempia ihmisiä tai paljon pintapuolisempia.

Nyt meidän pitää luoda silmäys itsemurhan seurauksiin. Kun tutkimme ilmiöitä, jotka seuraavat itsemurhan tekoa kuolemanjälkeisessä elämässä, silloin vasta kykenemme paremmin arvostelemaan itsemurhaa. Teemme näet sen huomion, että puolueettomasti katsoen itsemurha on hullu teko. Ja miksi? Sen tähden että kaikista silmiinpistävin ilmiö, kun tutkimme itsemurhaajien kohtaloa kuoleman jälkeen, on useimmissa tapauksissa se, että kuolema tuli heille suurena yllätyksenä, he eivät ollenkaan osanneet aavistaa, mitä kuolema olisi, sillä he luulivat: kuoleman perästä tulee lepoa tai kaikki on lopussa tai joka tapauksessa elämä silloin on helpompaa. Näin he luulivat ja siinä he pettyivät, sillä 1) kuolema ei lopettanut, he jäivät olemaan, 2) kuolema ei ollut lepoa, vaan se tuli heille suureksi vaivaksi, 3) kuolema ei ollut helpompaa, vaan tuskallisempaa kuin elämä maan päällä. Mikä näet useimmissa itsemurhaajissa on vallitsevana tunteena kuoleman jälkeen? Mikä se on niin perin toisenlaista, kuin mitä olivat aavistaneet? Se että he ovat aivan yksin!

Kuinka usein esim. kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, tekevät itsemurhan yhdessä ja ajattelevat, että koska maan päällä heitä on estetty olemasta yhdessä, he tahtovat edes käsikädessä kulkea kuoleman portin läpi. Ja mikä on heidän kamala heräymyksensä? Kuoleman tuolla puolen he ovat auttamattomasti yksin ja erillään toisistaan! Siinä on itsemurhaajan kauhea kohtalo: hän ei saa eikä voi olla toisten kanssa yhdessä.

Monelle itsemurhaajalle on kuoleman hetkellä tai vähän ennen tullut mieleen pieni kuoleman pelko, joten itsemurha tavallaan on ollut rohkea teko. Surmatessaan itsensä monen on täytynyt rohkaista mieltään. Mutta mitä tuo hetken epäröinti ja pelko on aiheuttanut kuolemantakaisen tilan suhteen? Se on merkillinen psykologinen voima. Se aiheuttaa, että itsemurhaaja kalman tilassa elää uudestaan ja uudestaan kaikki syyt ja kaikki hetket, jotka houkuttelivat itsemurhaan, kaikki tunteet, jotka kävivät itsemurhan edellä, ja sitten itsemurhan teon ja heräämisen toisella puolella. Tämä luonnottomasti ärtyneen muistin esiin loihtima kuvasarja toistuu yhä uudestaan ja uudestaan. Onneton vainaja on kuin orava pyörivässä häkissään, jota ei saa pysähtymään. Tämä on vaikea ja tuskallinen kokemus monelle itsemurhaajalle. Kuolemanjälkeisestä elämästä puhuttaessa meidän täytyy muistaa, että kaikkia itsemurhaajia ei saata punnita saman mitan mukaan, he eroavat toisistaan, sekä vaikuttimiensa, että sieluntilansa puolesta. Sen tähden täytyy jakaa itsemurhaajat kolmeen luokkaan.

Ensimmäiseen luokkaan kuuluvat ne, jotka epäitsekkäistä syistä murhasivat itsensä, heittäytyivät esim. hengenvaaraan pelastaakseen toisia. He ovat hyviä ihmisiä ja heistä luonto pitää huolta kummallisella tavalla, se antaa heidän nukkua unettomassa unessa. Ja kuinka kauan? Niin kauan kuin heillä fyysistä elämänvoimaa riittää. On huomattava, että meillä ihmisillä on syntyessämme kohtalon puolelta aivan kuin mitattu elämänvoiman määrä. Tietysti tämä on karkeaa puheita, mutta elämän pituus, elämänvoiman määrä, jota emme, kuten Jeesus sanoo, kykene mietiskelyllämme lisäämään, on karman mittaama. Me elämme niin kauan, kuin meillä riittää elämänvoimaa, ja meillä on elämänvoimaa useimmiten paljon enemmän kuin mitä me kulutamme ruumiillisen elämämme aikana. Tarvitaan tauteja ainakin loppuiällä, jotta kunnialla pääsisimme pois.

Tunsin erään elinvoimaisen ihmisen, joka oli elänyt yli 80 vuotta, eikä ollut koskaan ollut sairaana; hänellä ei ollut pientäkään kipua ollut, ei hammassärkyä, ei mitään. Hän oli erittäin jalo mies ja maailmankatsomukseltaan teosofi. Kun hänen elämänsä hetki löi, seisoi kuolema arkaillen hänen huoneensa kynnyksellä: Mitä tehdä tuon ruumiin kanssa, joka on aivan terve? Millä tavalla kuluttaa loppuun sen elämänvoima, jotta saisi sielun siirtymään tälle puolen? Kuolema ei tahtonut käyttää väkivaltaa, sillä sellaista ei ollut tuon ihmisen karmassa, ja sen tähden kuolema päätti: minä otan häneltä unen. Ja tämä ihminen, joka oli täysin terve, kadotti äkkiä unen lahjan: 30 vuorokautena hän ei ollenkaan ummistanut silmiään. Mutta kuolema saavutti tarkoituksensa: mies väsyi lopulta niin, että itse toivoi ainoastaan yhtä asiaa, kuten hän minulle sanoi. "Jospa nyt pääsisin tästä ruumiista! Ah, kuinka ikävöin Isän luo. Ja minä uskon, että Isä ottaa minut. Hän myös tietää hetken, ja minä odotan. Sen tähden en valita, en, olen niin onnellinen kuin olla voin, mutta olen niin kovasti väsynyt." Ja hän sai kuolla.

Jokaisella ihmisellä on karman määräämä elinikä eli elinvoiman paljous. Kun ihminen tappaa itsensä, on hän heittänyt fyysisen ruumiin syrjään, mutta ei ole voinut lyhentää omaa ikäänsä. Hän jää sen tähden olemaan tänne maan piiriin, kunnes hänen elinvoimansa muuten olisi kulunut loppuun. Itsemurhaajat "leijailevat ilmassa" ja hyvät saavat silloin nukkua, olla kuin tajuttomassa tilassa, kunnes heräävät tuonelassa. Mutta kaikki keskinkertaiset itsemurhaajat, jotka eivät ole hyviä eivätkä pahoja, kuuluvat jaotuksemme toiseen luokkaan. He jäävät yksinäisyydessä oleskelemaan maan ilmapiirissä, ja joko he yhä uudestaan ja uudestaan elävät läpi kamalan tekonsa, tai sitten he harhailevat kuin yksinäisessä erämaassa ja tuntevat sanomatonta ikävää. Nämä vainajat mielellään tunkeutuvat ns. mediumin luo tai sitten sellaisen ihmisen luo, joka itse hautoo itsemurhan ajatuksia. Joutuessaan kosketukseen maan päällä elävän ihmisen kanssa, he aivan kuin imeytyvät häneen, ja heidän sielussaan soi haikea tunne: "voi, kun olen yksin, etkö sinä voisi tulla minulle toveriksi?" Ja heidän sanomaton ikävänsä heijastuu maan päällä elävän sieluun, tukien ja vahvistaen tämän omia ajatuksia ja tunnelmia. Siten itsemurhaajat melkein tahtomattaan joutuvat elävien kiusaajiksi. Ja jos he joutuvat mediumin yhteyteen, niin että voivat ilmaista ajatuksiaan eläville, silloin he niin riemastuvat sellaisesta tilaisuudesta, että useimmiten kertovat omasta katumuksestaan ja miten vaikea heidän on olla. Mutta mediumin yhteyteen joutuminen on sangen epäedullinen itsemurhaajalle, ellei istunnon johtaja valaise, varoita ja opeta häntä, sillä se pitkittää hänen oloaan kalman tilassa ja vaikeuttaa nousua tuonelaan.

Lopuksi otamme huomioon itsemurhaajien kolmannen luokan, sellaiset itsemurhaajat, jotka sydämestään ovat ylpeitä ja kylmiä, jotka itsetietoisesti, selvällä päällä, tappoivat itsensä, ja joiden motiivi oli epäjalo. Kun katselemme heidän kuolemanjälkeistä tilaansa, täytyy meidän sanoa, että se on ankara ja kova. He tietävät sydämessään, että heitä tulee kohtaamaan erikoinen kosto eli rangaistus elämän puolelta. He ovat huonoista vaikuttimista tappaneet itsensä, ja he tuntevat kuoleman jälkeen, että elämä vaatii heiltä hyvitystä, sovitusta. Tämä hyvitys eli kosto on siinä, että he kadottavat yhteytensä oman korkeamman itsensä kanssa, toisin sanoen kulkevat todellista kuolemaa kohti, ja sen tähden heidän on aivan kuin pakko tulla vampyyreiksi eläviin nähden. Sillä kuoltuaan he eivät tahdo enää kuolla! He ovat niitä vainajia, jotka käyvät elävien kimppuun ja kiihottavat heitä tappamaan itsensä. He tulevat kiusaajina niiden luo, jotka vähänkään ajattelevat itsemurhaa maan päällä; he imeytyvät niihin, ja nauttivat siitä, että toinen ihminen on heikko, ja lisäävät heikkouden voimaa kuiskaamalla: "sinun pitää tappaa itsesi". Jos joku mediumi joutuu tuollaisen vampyyrin käsiin, voi hänen käydä huonosti. Ja ne, jotka ovat mukana sellaisessa spiritistisessä istunnossa, saattavat kaikki tulla kuin mielisairaiksi, niin että vaikka he eivät ennen olisi uneksineetkaan itsemurhasta, he nyt alkavat sitä ajatella. Jos heidän astraaliseen auraansa on päässyt tarttumaan vainajavampyyri, voi tämä kuljettaa heidät hulluuden partaalle. Eivätkä nuo vampyyrit tyydy ainoastaan ihmisiä riivaamaan, he käyvät eläintenkin kimppuun. Kaikin keinoin koettavat he päästä pakoon sitä kohtaloa, joka heitä salaisesti uhkaa. Jeesus Kristus oli kerran tilaisuudessa pelastamaan muutamia ihmisiä ja eläimiä. Pahat henget paimenissa huusivat, ja Jeesus käski niiden poistua ja salli heidän mennä sikalaumaan, niin kuin pyysivät. Sitten Jeesus luultavasti antoi pienen viittauksen sikalaumalle: "syöskää te nyt mereen". Eläimet, jotka eivät tavallisesti tapa itseään, saattoivat ainoastaan hukuttamalla itsensä vapautua riivaajista. Vampyyrit olivat arvatenkin niin voimakkaat, etteivät olisi lähteneet ulos ihmisistä, elleivät olisi päässeet eläimiin. (Matt. VIII: 28–34.)

Se kohtalo, mikä odottaa näitä ihmissieluja, jotka ylväässä pahuudessa murhaavat itsensä, johtuu, kuten sanottu, siitä, että ovat katkaisseet yhteyden oman jumalallisen henkensä kanssa. Heidän koko persoonallinen minuutensa on vajonnut uhmaan ja vihaan. Jumalallisin heissä ikään kuin peittyy, vaipuu sisäiseen itseensä, ja persoonallisina olentoina he jäävät kuin ulkopuolelle Jumalan. Heidän pitää alkaa uudestaan elämän koulussa, sillä he epäonnistuivat. Elämä on täten aina täynnä armoa, sillä heidän henkensä saa synnyttää uuden persoonallisuuksien sarjan, jotka vähitellen oppivat pyrkimään yhteyteen Jumalan kanssa.

Olemme tähän saakka puhuneet itsemurhan seurauksista ainoastaan kuolemanjälkeisessä elämässä, mutta täytyy ottaa huomioon, että itsemurhalla on seurauksensa tulevassa maallisessakin elämässä. Ihminen on jälleensyntyvä olento, sen tähden hänet lähetetään elämän kouluun uudestaan ja uudestaan, jotta vähitellen oppisi läksynsä. Jos ihminen siis jostakin syystä murhaa itsensä, joutuu hän seuraavassa elämässä uudestaan samanlaisiin tilanteisiin, uudestaan tulevat hänen eteensä samat vaikeudet. Taas ne kysyvät häneltä: jaksatko nyt voittaa itsesi?

Meidän täytyy juuri oppia voittamaan itsemme, voittamaan karmamme, niin kuin sanotaan. Jos olemme "orjia talossa", emme ole vielä saavuttaneet elämän päämäärää. Meidän täytyy tulla "pojiksi taloon", kuten Jeesus sanoo, ja se merkitsee, että emme saa mitään kärsimyksiä paeta, emme koskaan olla raukkamaisia, meidän täytyy oppia kantamaan ristimme iloisin mielin, voittamaan itsemme ja olosuhteemme. Se on asetettu meidän kaikkien tehtäväksi.

Ja eräs asia on pidettävä mielessä. Se koskee yleensä kuolemanjälkeistä elämää. Merkillinen muutos on näet tapahtunut kuolemanjälkeisissä oloissa Buddhan ja Kristuksen, ennen kaikkea Kristuksen jälkeen. Jeesuksen kautta yhtyi, kuten tiedämme, kosminen Kristus maapallomme elämään, ja Kristuksen välitön läsnäolo henkimaailmassa on muuttanut kuolemanjälkeisen elämän passiivisesta olotilasta aktiiviseksi työkentäksi. Alati laajenevassa mittakaavassa on tuonelan tuvilla järjestetty jonkinlaista lähetystyötä. Siihen työhön kutsutaan sekä eläviä ihmisiä että vainajia. Ei ole niin kuin ennen aikaan, että ihmissielut ovat heitetyt oman onnensa nojaan, vaan heitä koetetaan järjestelmällisesti auttaa. Sen tähden yritetään itsemurhaajiakin kuolemanjälkeisessä elämässä ohjata ja opastaa, joskin on vaikea päästä heidän puheilleen ilmapiirissä, etenkin niiden, jotka elävät ennen kuvatussa oravanpyörässä. Mutta niin pian kuin saa heidän mielensä hereille, ovat hekin vaikutuksille alttiita. Heille selitetään mikä elämä on ja missä he ovat erehtyneet. Kauneimpia näkyjä kuolemanjälkeisessä elämässä tarjoaakin itsemurhaaja, joka auttajansa kautta on päässyt selvyyteen erehdyksessään ja tuntee olevansa täynnä katumusta. Auttajansa taluttamana hän saapuu elämän ja kuoleman Herran luo, Kristuksen luo, ja langeten Hänen jalkojensa juureen polvilleen, hän nostaa kyyneleisen katseensa kohti sitä loistavaa olentoa, joka seisoo hänen edessään, ja tunnustaa: "Oi, kuinka olen pieni ja huono, kuinka olen erehtynyt elämän suuresta tehtävästä. Mitenkä minulle nyt käy? Voinko ollenkaan sovittaa tekoni? Onko minulle, Herra, mitään armahdusta?" Ja silloin tuon kirkkaan ja loistavan olennon silmistä säteilee iankaikkinen rakkaus, ääretön laupeus ja armo, ja hänen äänensä sävy on kuin taivainen soitto, kun hän lempeästi vastaa: "Minä ymmärrän sinua, lapseni, ja annan sinulle anteeksi. Nouse ja käy työhön, mutta älä enää syntiä tee."

Ja miksi emme lopuksi sanoisi jotain itsellemme? Me, jotka elämme tässä näkyvässä maailmassa, me voimme varmasti olla avuksi monelle sairaalle sielulle, voimme varmasti estää itsemurhiakin tapahtumasta, jos sydämellämme ja sielullamme tahdomme olla mukana maailman suruja lieventämässä, jos yksityisessä elämässämme kukin tahollaan ojennamme auttavan käden, lausumme rohkaisevan sanan, luomme ymmärtäväisen katseen ja aina muistamme Mestarin neuvon: "mitä tahdotte, että toiset teille tekevät, se heille tehkää!"

Lainaus verkosta.

Tupakointi on tahallista oman terveytensä tärvelemistä ja silti siitä ei koskaan puhuta seuroissa mitään.
On pöyristyttävää, etteivät lestadiolaiset noudata säädöksiä olla tupakoimatta alle 18-vuotiaana. Näille tupakan orjuuttamille ei omatunto sano, ettei lapsille saa ostella aikuisen tupakkaa. Tätä räikeästi rikotaan ja siitä vaijetaan lestadiolaisuudessa visusti.
Joka on vähässä väärä, on sitä paljossakin.

sielu odottaa välitilassa niin kauan, kuin hänen oikean lähdön hetki tulee. Välitilassa oleminen on hänelle rangaistus siitä, että hän on mennyt sotkemaan Jumalan suunnitelmia. Sen jälkeen hän on taas Jumalan lapsi ja Hän suuressa viisaudessaan ottaa lapsensa syliinsä.

Jos joku toinen henkilö on painostanut toisen tekemään itsemurhan, niin painostaja saa siitä kantaa vastuun Luojan edessä. Jumalan polttavaa tulta kun ei kukaan pysty väistämään.

Ja se, että me mietimme, olisimmeko voineet estää jonkun itsemurhan, on meidän katumusta siitä, ettemme ole rakastaneet lähimmäistämme ja olleet hänelle tarvittaessa tukena vaan olemme hänet hylänneet ja pitäneet itseämme parempana.

Usein on kuitenkin niin, että itsemurhaa ei voi estää. Ja silloin ei kannata eikä tarvitsekkaan pitää huonoa omaa tuntoa siitä, ettei ole kyennyt tapahtumaa estämään.

"Hänhän ei voi enää tehdä parannustakaan tästä synnistä, meneekö hän helvettiin vai taivaaseen..."

Joka on ennen kuolemaansa kerinnyt tekemään vl:ille parnnuksen tuosta "synnistä".

Itse olen sitä mieltä, että jokainen joka päätyy itsemurhaan on sairas, siis henkisestisairas juuri sillä hetkellä. Mm. jokin järkyttävä tapaus voi saada ihmisen shokkiin, ja sinä aikana ihminen voi tehdä vaikka mitä. Ihminen on kykenemätön ajattelemaan asioita selkeästi. Ja juuri siksi hädässä (ahdistuksessa) olevaa ihmistä ei saisi koskaan jättää yksin.

Mielestäni yhdenkään ihmisen ei pidä lähteä arvuuttelemaan sitä pääseekö itsemurhan tehnyt Taivaaseen vai eikö pääse. Vain Jumala tietää sen, ja näkee ne syyt mikä on ajanut ihmisen tuohon tekoon, ja sen perusteella tuomitaan sitten itsekukin tahollaan kun aika on.

Miksi tuo asia pitää toisen ihmisen tietää?

Onko tuomarin osa niin mieluisa, että kaikkien kohtalo pitää olla tiedossa?
Kuin oltaisiin jumalia?