Miten elämä voi mennä pieleen osa 1

Eli joo, ajattelin laittaa omaa tarinaa tänne. kommentoikaa ja haukkukkaa/kehukaa, laitanko toisen osan...?

_________________________________________________
Katselen paloportaita. Ensimmäiset askelmat on peitetty pitkällä lankulla, etteivät lapset pääsisi kiipeilemään talon katolle. Raahaan lasten hiekkalaatikon luona olevan pihapenkin paloportaiden viereen, ja käyn sitten istumaan. Mitä minä oikein olen tekemässä, ja miksi. Aionko oikeasti kiivetä seitsemänkerroksisen kerrostalon päälle ja hypätä alas…? Kyynel valuu poskelleni. Missä välissä minusta on tullut tällainen… Varmasti jokainen elämäänsä tyytyväinen ihminen pitää minua huomionkipeänä teininä. Eihän kukaan sellainen voi ymmärtää, miten huono itsetuntoni oikeasti on. Miten vain haluan pois, kauas pois… ikuisesti pois…

Kaikki alkoi kaksitoistavuotis-syntymäpäivilläni. Se oli aurinkoinen heinäkuun päivä. Kolme ystävääni olivat tulleet meille juhlimaan merkkipäivääni. näytin heille uusia tavaroitani, jotka sain eilen sukulaisiltani lahjaksi. Avasin heidänkin tuomat paketit. Vihkoja Jenniltä, Penaali Sofialta ja viiden euron lahjakortti Outilta. Kiitin tyttöjä, ja leikkasin siivun suuresta suklaakakusta, jonka olimme äitini kanssa edellisenä iltana leiponeet. Olin niin onnellinen. Kun katsoin ystäviäni, tunsin ensimmäistä kertaa olevani jollekin oikeasti tärkeä. siis jollekin, joka ei kuulu sukuun tai perheeseen.
“ Menen hakemaan meille jäätelöä “ ilmoitin, ja painelin kuistiltamme keittiöön. Otin kaapista neljä kulhoa, joihin jaoin suklaa- ja vaniljajäätelöt. Ripottelin annosten päälle vielä mansikoita, ennen kuin nostin kulhot tarjottimelle ja lähdin kantamaan niitä kuistille.
“ Niinpä! Siis oikeasti! “ Outin ääni kantautui korviini. Kuulin myös Jennin puheen: “ Vähän köyhät juhlat juu, vain kolme vierasta ja tarjollakin vain kakkua ja keksejä!”
Sisälläni kipristi. Puhuivatko ystäväni minusta pahaa, kun luulivat etten kuule. Kuuntelin lisää:
“Niin ja sitä paitsi, näittekö sen leuhkan katseen kun hän esitteli meille uutta laukkuaan! Hah, sanon minä!” Sofia sanoi.
“ Minä taidan lähteä kohta pois täältä, on niin tylsää… huoh, sanottehan Vilmalle… vaikka että äitini soitti minut kotiin?” Outi kysyi ja nousi pöydän äärestä lähteäkseen.
“ Odota, minäkin lähden nyt. En ole ikinä pitänyt Vilmasta. Hän on liian.. nörtti! aina äidin helmoissa tekemässä niin kuin säännöt käskevät!” Sofia purnasi.
“okei, minä jään vielä hetkeksi. haluan jäätelöä, vaikka joutuisinkin kestämään Vilman seuraa ylimääräisen vartin. Sanon että teille tuli jokin este jäädä… “ Jenni lupautui. Astuin ovensuuhun kyyneleet silmissäni. Tuijotin tyttöjä, ja he tuijottivat takaisin. Kai ne tajusivat heti, että olin kuullut kaikki nuo sanat… Ainakin ilmeistä päätellen. Laskin tarjottimen pöydälle, ja käännyin takaisin mennäkseni omaan huoneeseeni itkemään. Mutta ennen kuin lähdin, sanoin: “ Minä tosiaan olin onnellinen siitä, että olitte ystäviäni. Tai siis kun luulin, että olette ystäviäni.”
Siitä lähtien en ole luottanut yhteenkään elävään henkilöön. En vain pysty. Enkä halua. Pettymys on liian suuri, kun lopulta paljastuu, että joku on kanssasi vain pakon edestä… säälistä… jotta hyötyisi jollain lailla…

Sofia, Outi ja Jenni olivat siihen aikaan kanssani samalla luokalla. He olivat koulun pahimpia juoruilijoita. Olin tavallani onnellinen siitä, etten enää kuulunut siihen porukkaan. Yritin sen sijaan tutustua muihin luokkalaisiimme, ja myös rinnakkaisluokkalaisiin. Mutta jostain syystä aina ystävyys loppui lyhyeen. Lopulta kuulin, että Sofia porukoineen levittelee minusta juoruja. Sain siis heidän puolestaan olla rauhassa yksin, mutta jos yritinkin kaveerata kenenkään kanssa, he hyökkäsivät heti kimppuuni. Kiusasivat minua ja sitä onnetonta, joka halusi olla ystäväni. Lopulta kiusaamistilanteet alkoivat muuttua jokapäiväisiksi, myös silloin kun olin yksin enkä uuden kaverini kanssa. Vanhemmille ja opettajille kertominen ei vaikuttanut kuin ehkä kuukauden ajaksi kiusaamiseen, joka alkoi jatkuvasti lisääntyä. Kuudennen luokan alussa olin koulukiusaajien suosikki-uhri. Heikko, ujo ja typerä nörtti, joka ei halunnut puolustautua, vaan suostui muiden tönittäväksi ja haukuttavaksi.
Itsetuntoni alkoi viimeistään siinnä vaiheessa rakoilla hyvin pahasti.. olisimpa tiennyt mitä tulevaisuudessa seurasin, olisin nauttinut noista hetkistä..
_________________________________________________


asd XD joo eli laitanko jatkoa, ei mitään "no lol mikä angst tarina" kommentteja vaan perusteluja miks huono/hyvä. xD