Hei, tulen tänne kertomaan ongelmastani.
Minun on hyvin vaikea luottaa ihmisiin. Tämä on tuotosta lapsuudestani ja teini-iästä jolloin olin kiusattu ja sain kuulla monia valheita. Myös pysyvät arvet jätti se, että silloinen tyttöystäväni valehteli minulle. Olinhan tuolloin herkkä 15-vuotias pojankoltiainen. Sitä tulee aina naurettua, että sellaisista ongelmista pääsee yli, mutta ei asia niin helppoa ole. Voin vieläkin huomata epäileväni toisinaan mitä muut sanovat. Aivan kuin he tahallaan valehtelisivat minulle ja tämä saattaa aiheuttaa katkeruutta ja huomaan myös tämän "taudin" takia kärsiväni melankoliasta hyvin usein.
Olen katkeroitunut vuosien varrella eikä puhuminen auta asiaa. Olen yrittänyt noudatella itämaisia rauhallisia filosofioita sekä ahkerasti harjoittaa itsepuolustuksen taitoa unelmanani tulla joskus vielä mestariksi. Olen nyt 18-vuotias. Kuitenkin jos ihmissuhteissa sattuu jotain ongelmaa iskee melankolia ja olen haluton harjoittelemaankin päämäärieni saavuttamiseksi ja suutun itselleni. Vaikka ulospäin näytän kovanaamalta ja kylmältä, sisällä olen huonolla omalla tunnolla varustettu poika.
Tämän hetkinen tilanteeni; ole tavannut erästä todella mukavaa tyttöä muutamia kuukausia ja meillä on tuntunut menevän hyvin ja tunnumme sopivan yhteen. Kuitenkin minun on hyvin vaikea luottaa tuohon tyttöön, hyvä jos ystäviini osaan luottaa. Esimerkkinä siitä, viime viikolla tytön tuttava kuoli, tarkemmin ei kertonut. Siitä asti sanonut olevansa masentunut. Kertonut jopa olevansa hyvin empaattinen henkilö. Itse tuota pitkää surua on vaikea käsittää, sillä en ole mikään kovin empaattinen henkilö. Ja viime viikolla meidän oli tarkoitus tavata, tyttö perui. Aluksi keksi syyksi, että pitää kavereita tavata ja sitten kertoi olevansa masentunut. Kysyin tänään josko tapaisimme, mutta kuulemma oli sinä päivänä menossa kaverilleen yöksi. Ja sitten ehdotin, että myöhemmin niin kuulemma sopinut menoa. Kysyin suoraan taas, että eikö halua tavata minua ja sitten vastasi, että on masentunut eikä muut kuin kaverit häntä oikein ymmärrä siinä tilassa eikä masentuneena kiinnosta mikään.
Oma ongelmani tulee siinä, että koska on hyvin vaikea luottaa muihin johtuen menneisyyden arvista, otaksun heti, että kyseessä on jonkinlainen välttely-yritys. Ja sitten itse tuppaan käyttäytymään kuin idiootti ja muutun muka vihaiseksi ja välttämättä haluan saada tietää mistä kenkä puristaa. Ja sitten, kun ei kerrota niin itse tunnen kiukun ja surun sekaisia tunteita ja koen itseni petetyksi. Osittain myös vihaa nostattaa se, etten vain osaa luottaa siihen mitä ihmiset sanovat.
haluaisin apua, mitä luulette, onko tytöllä kyseessä vain masennuksen aiheuttama mielenkiinnottomuus (joka häipyy ajallaan) vaiko ei halua tavata muttei kehtaa myöntää vaikka olen sanonut, että jos ei halua tavata niin kertoo?
Ja kuinka itse saisin luottamusta muihin parannettua ja pääsisin eroon melankoliasta, joka vainoaa lähes jokaisen nurkan takana?
Olen yrittänyt tuudittautua ajatukseen elää kuin munkki, ilman ihastumista, harjoitellen ahkerasti ja eläen kurinalaisesti ja lukien filosofiaa ja iloiten yksinkertaisista asioista, mutta se ei onnistu, jostain syystä. Aina kun rakkauselämässä tulee takapakkia yritän ryhtyä elämään kuin munkki ja lopulta ärsyynnyn, kun se ei onnistukaan...
En ollut varma laittaako tätä Suhde vai terveys-puolelle joten laitoin tälle, liittyy terveyteenkin kuitenkin.
Minun on hyvin vaikea luottaa ihmisiin. Tämä on tuotosta lapsuudestani ja teini-iästä jolloin olin kiusattu ja sain kuulla monia valheita. Myös pysyvät arvet jätti se, että silloinen tyttöystäväni valehteli minulle. Olinhan tuolloin herkkä 15-vuotias pojankoltiainen. Sitä tulee aina naurettua, että sellaisista ongelmista pääsee yli, mutta ei asia niin helppoa ole. Voin vieläkin huomata epäileväni toisinaan mitä muut sanovat. Aivan kuin he tahallaan valehtelisivat minulle ja tämä saattaa aiheuttaa katkeruutta ja huomaan myös tämän "taudin" takia kärsiväni melankoliasta hyvin usein.
Olen katkeroitunut vuosien varrella eikä puhuminen auta asiaa. Olen yrittänyt noudatella itämaisia rauhallisia filosofioita sekä ahkerasti harjoittaa itsepuolustuksen taitoa unelmanani tulla joskus vielä mestariksi. Olen nyt 18-vuotias. Kuitenkin jos ihmissuhteissa sattuu jotain ongelmaa iskee melankolia ja olen haluton harjoittelemaankin päämäärieni saavuttamiseksi ja suutun itselleni. Vaikka ulospäin näytän kovanaamalta ja kylmältä, sisällä olen huonolla omalla tunnolla varustettu poika.
Tämän hetkinen tilanteeni; ole tavannut erästä todella mukavaa tyttöä muutamia kuukausia ja meillä on tuntunut menevän hyvin ja tunnumme sopivan yhteen. Kuitenkin minun on hyvin vaikea luottaa tuohon tyttöön, hyvä jos ystäviini osaan luottaa. Esimerkkinä siitä, viime viikolla tytön tuttava kuoli, tarkemmin ei kertonut. Siitä asti sanonut olevansa masentunut. Kertonut jopa olevansa hyvin empaattinen henkilö. Itse tuota pitkää surua on vaikea käsittää, sillä en ole mikään kovin empaattinen henkilö. Ja viime viikolla meidän oli tarkoitus tavata, tyttö perui. Aluksi keksi syyksi, että pitää kavereita tavata ja sitten kertoi olevansa masentunut. Kysyin tänään josko tapaisimme, mutta kuulemma oli sinä päivänä menossa kaverilleen yöksi. Ja sitten ehdotin, että myöhemmin niin kuulemma sopinut menoa. Kysyin suoraan taas, että eikö halua tavata minua ja sitten vastasi, että on masentunut eikä muut kuin kaverit häntä oikein ymmärrä siinä tilassa eikä masentuneena kiinnosta mikään.
Oma ongelmani tulee siinä, että koska on hyvin vaikea luottaa muihin johtuen menneisyyden arvista, otaksun heti, että kyseessä on jonkinlainen välttely-yritys. Ja sitten itse tuppaan käyttäytymään kuin idiootti ja muutun muka vihaiseksi ja välttämättä haluan saada tietää mistä kenkä puristaa. Ja sitten, kun ei kerrota niin itse tunnen kiukun ja surun sekaisia tunteita ja koen itseni petetyksi. Osittain myös vihaa nostattaa se, etten vain osaa luottaa siihen mitä ihmiset sanovat.
haluaisin apua, mitä luulette, onko tytöllä kyseessä vain masennuksen aiheuttama mielenkiinnottomuus (joka häipyy ajallaan) vaiko ei halua tavata muttei kehtaa myöntää vaikka olen sanonut, että jos ei halua tavata niin kertoo?
Ja kuinka itse saisin luottamusta muihin parannettua ja pääsisin eroon melankoliasta, joka vainoaa lähes jokaisen nurkan takana?
Olen yrittänyt tuudittautua ajatukseen elää kuin munkki, ilman ihastumista, harjoitellen ahkerasti ja eläen kurinalaisesti ja lukien filosofiaa ja iloiten yksinkertaisista asioista, mutta se ei onnistu, jostain syystä. Aina kun rakkauselämässä tulee takapakkia yritän ryhtyä elämään kuin munkki ja lopulta ärsyynnyn, kun se ei onnistukaan...
En ollut varma laittaako tätä Suhde vai terveys-puolelle joten laitoin tälle, liittyy terveyteenkin kuitenkin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
voisi tuoda säännöllinen urheilu/liikuntaharrastus. Suosittelisin jotain yhteisöllistä urheilua, jossa on jokin yhteisö, ja yhteisön tuoma tuki, tsemppis, reilu peli, yhteishenki ja tunne siitä, että kuuluu jonnekin. Samalla voi kehittyä luottamusta lisää ihmisiin myös.
Tanssiterapeutit voivat myös olla hyviä luottamuksen lisääjinä. Pelin, leikin ja musiikin keinoin saattaa uskaltaa lähestyä vaikeitakin asioita. Tai mikä tahansa muu asia. Hyvät tarinat ja kirjat voivat tempaista mukaansa ja inspiroida. Elokuvat, ruoka, kulttuuri, mikä vaan.
Ihmissuhteet kehittyvät hitaasti. Ei kannata hätiköidä. Joskus ihmiset saattavat ymmärtää sinusta enemmän, mitä ajattelet. Ehkä he eivät jaksa selittää, tai tietävät, että se on turhaa. Joskus ihmiset osaavat aavistaa tuon tunnemyrskyn, mistä puhut. Se on ihan normaalia. Jokaisella meistä on omat tuntemuksemme ja historiamme, syyt, mistä ne kumpuavat. Se myrsky helpottuu kyllä. Sitä pitää ehkä hieman kunnioittaa ja kuunnella. Niin pääsee tunteiden kanssa eteenpäin. Hiljalleen tunnustellen.
Säännöllinen liikuntaharrastus löytyy. Harjoituksia on 4 kertaa viikossa.
Harrastuksessa on hyvä henki porukan sisällä eikä se haittaa vaikka oman ikäisiäni on minun lisäkseni 1 ja muut ovat lähes 30-vuotiaita.
Olen kyllä huomannut, että mainitsemasi asiat, kuten hyvät kirjat vievät mukanaan sekä nuo muutkin, nyt vasta tosin kun siitä kerroit muistin koko asian. Ehkä noilla neuvoilla jonkunmoista apua löytyy. Kiitos niistä.
vastaamaan sulle. Sun ikäisenä munkin elämä olisi voinut olla parempaa, olla enemmän kavereita, poikaystäväkin. Mutta meidän paikkakunnalla kiusattiin myös, en luottanut ihmisiin ja kaikkea vastoinkäymistä oli. Luotin kirjoihin, visioihin, unelmiin, teorioihin. Parempi olisi ollut, jos olisi ollut enemmän keskustelua, läsnäoloa, ymmärrystä.
Ehkä se tyttö, josta kirjoitat, on oikeasti masentunut. Jos joku kuolee, varsinkin yllättäen, se voi viedä paljon energiaa ja unelmia mukanaan, pitkäksikin aikaa. Voi olla hirveän vaikea olla ja aidosti kiinnostunut uusista ihmisistä. Joskus taas jotkut ihmiset eivät vaan osaa sanoa asioita suoraan, on helpompi vaan unohtaa ja toivoa, että aika ratkaisisi kaikki.
ihmistä, vaan unohtaa vaikka kiusallinen tilanne. tai se, että kommunikointi ei suju, tai se, että ihmisillä on erilaisia olettamuksia, unelmia ja toiveita ja moni asia nyt elämässä ei mene ihan putkeen
Antoisa ja mielekäs keskustelu on aina paikallaan ja se avaa monta solmua ja ovea. Aina!
Kaipa asia niin on. Luultavasti parempi vain antaa kyseiselle henkilölle sitä omaa aikaansa ja katsoa sitten ajan kanssa kuinka asiat sujuvat.
Täytyykin pyrkiä harrastamaan tuota antoisaa keskusteluaja pyrkiä eroon vainoharhaisuudesta sekä äkkipikaisuudesta...
yksi ja sama henkilö, joka sulle tässä vastaili. mä vaan. :]