Erosin pari kuukautta sitten. 75-vuotias äitini ei ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset eroavat. Hänen mielestään pitäisi yrittää vaikka henkensä kaupalla.
Muistan myös, kun olin kesätöissä eräässä tehtaassa 70-luvun alussa, parista naisesta kuiskailtiin, että "he ovat eronneet". Minä tietysti kuiskailin nuorena tyttönä massan mukana. Miehistä ei ole koskaan kuiskailtu, että he ovat eronneet.
Hoh-hoijaa, on ihanaa olla 53-vuotias itsellinen nainen. Annan piutpaut ihmisten puheille.
Muistan myös, kun olin kesätöissä eräässä tehtaassa 70-luvun alussa, parista naisesta kuiskailtiin, että "he ovat eronneet". Minä tietysti kuiskailin nuorena tyttönä massan mukana. Miehistä ei ole koskaan kuiskailtu, että he ovat eronneet.
Hoh-hoijaa, on ihanaa olla 53-vuotias itsellinen nainen. Annan piutpaut ihmisten puheille.
Vastaukset 25
Vanhimmat
puhetta, miksi pitäisi kitua sellaisessa suhteessa missä kumpikaan ei ole onnellisia.
Itse tein ratkaisun liian myöhään ja koko elämä on nyt päin h....ä.
Mikä on sitten oikea ikä erota? Sellaista ei ole missään määrätty. Sisältöä elämään tulee ennemmin tai myöhemmin, vaikkei olisi perhettäkään.
Aivan oikein, nauti elämästä äläkä välitä muista ja heidän puheistaan. Olet itse oman elämäsi kuningatar ja omistaja. Meillä on muutenkin omien äitiemme "oppeja" painolastinamme. Jos joku kuiskuttelee ja puhuu pahaa, niin kateellisia vain ovat Sinun vapaudestasi.
Asun ulkomailla ja kävin täällä jouluaattona suomalaisessa jumalanpalveluksessa. Kolme juoruämmää seisoi uusine komeinen miehineen kirkonmäellä, kun kävelin heidän ohitseen yksin pää pystyssä.
Oikein tunsin heidän katseensa niskassani, kun olin päässyt ohitse. Olen kaiken lisäksi hoikistunut viime aikoina. Tuijottívat kai sitäkin.
Ero ei ole koskaan helppoa, on niin monien paineitten alla silloin, mutta kun kaikki taas asettuu kohdalleen, huomaa että elämä on hyvää, muuttunut paremmaksi. Miksi tehdä kauppaa huonon liiton säilyttämiseksi? Omasta erostani on 20 vuotta enkä halua muuttaa elämässäni mitään, en enää. Joskus aikaisemmin sitä miettikin, mitäpä jos vielä yrittäisi, mutta huoli siitä että saisi taas samansorttisen ihmisen rinnallensa, se piti tolkussa eikä siinä pariskuntaelämässä muutenkaan ole oikein mitään, minkä haluaisin.
Totta kai rouvat vahtii ukkojansa, mutta siihen tottuu. Niitä voi sitten nipistellä takamuksesta kun rouvien silmät välttää. *niks*
vahingon kiertää.
70-luvulla eronneita ihmetelty. Olihan heitä joka puolella, ihmisiä.
Etelä-Åohjanmaalta kotoosin. Siellä asuu ahdasmielisiä ihmisiä.
ja vielä kerran höpön pöpön löpön....
vielä kauempaa, Pojois-Pohjanmaalta.
Niin , ja lykkyä tykö, uuteen aikaan!
Kiitos ja samaa myös Sinulle.
arvot muuttuvat, mutta muutummeko me...
Enää eivät ole koti, uskonto, ja isänmää niitä itsestään selviä arvojen aatelia..
Onnea vain uuteen elämääsi :)
elä ja nauti. Ei sitä koskaan tiedä vaikka joskus tapaisimme..., niin saattaisin jopa toivoa.
erosin jo v,72. ja olin hieman päälle 20 V,
yksin näin kauan? vai onko kavereita ollut, muttei ole alttarille asti menty?
Onnea uuteen elämääsi.
Pakko kysyä, että oletko nyt tynnyrissä kasvanut.
Ei ainakaan Etelä-Suomessa kukaan kuiskinut 70-luvulla eronneista naisista ja ihminen kuvittelee kaikenlaista, esim. että juuri häntä katsellaan kirkonmäellä.
...mutta, muistan minäkin oman äitini asenteen, kun hänen oma veljensä erosi ja uusiin naimisiin meni...no, nyt kun sattumattumalta tämän enoni ja hänen aina vaan "uuden" vaimonsa näin; niin vieläki aivankun anteeksi pyyydellen tämä jo lähes 70: nen nainen, minulle, siis oman äitini tyttärelle, tätä ero-asiaa selittämään, no, mitäpäs minä siihen siihen hänelle sanomaan kuin että aika ja asenteet olivat silloin toiset, täällä Stadissaki...Anoppi taas erosi 60-luvulla, oli kunnollinen koti-äiti, oikein malli-sellainen hänpä tuosta avio-erosta ei koskaan päässyt yli...loppuun asti miehensä sormukset vasemmassa kädessä piti...suru se mursi minunkin anoppini ja ihmisten ymmärtämöttömyys...nainen oli aina ns.huononainen jos, ei miestä itsellään "pystynyt" pitämään...no, itse kun kun aikanaan ensimmäistä kertaa avioidun ja kundia jo odotin...niinpä äitini jo viisastuneena sanoi minulle; lapsi on tervetullut ja on kauan odotettu oli tosi iloinen raskaudestani, mutta samaan hengenvetoon totesi EI sinun naimisiin meidän takia tarvitse mennä ellet itse halua...minut ensimmäinen aviomies ympäri puhui, ettei lasta VOI tehdä aviottomana. Ruokatunnilla nopeasti maistraatista luvat sitten vihkimiseen haettiin...no, joo, monet kerrat niitäkin vihkisormuksia ehdittiin vaihtaa aina "uudet" toisillemme hankimmaan...yhtä vuoristorataa koko avioliitto,;)) jälkeenpäin sitä tuotakin aikaa jo pehmeästi muistelee...
Ei hitsi; musta on on tullu vanha nostalginen höppänä...tulkaa perässä...
t.friidu
Ei täällä tuollaisia kuiskuttelijoita ollut 70-luvullakaan.
Minun äitini ihaili rohkeutani, koska ei olisi itse uskaltanut erota sen luonteisesta miehestä kuin minulla oli. Meni minullakin vuosi järjestelyihin. Harkintaan vuosia.
Olisinpa vaan antanut miehen ryypätä itsensä hengiltä jo monia vuosia sitten ja ollut puuttumatta mihinkään ja yrittämättä pelastaa mitään. Olisin kunniakkaasti leski enkä "epäilyttävä" eronnut. Niinkö?
En ole kiinnittänyt huomiota kuiskutteluun.
En kyllä kilju riemusta sen itsellisyydenkään suhteen. Olen ollut suurimman osan aikuisiästäni itsellinen ja kyllä mulle kiva mies kelpaisi. Entinen ei ollut kiva.
Itse ole ollut "itsellisenä" 4 vuotta. Mielelläni kaverin ottaisin minäkin mutta ei ole helppoa löytää sopivaa. Aikuisilla ihmisillä on tapansa ja tottumuksensa, joista ei helpolla tinkitä.
Toisaalta kun yksinkin toimeen tulee niin kynnys uuden suhteen alkamiselle korkea. Toisaalta vanhat kokemukset pelottavat. Itsellä ei eroon mitään yksittäistä syytä ollut, ei "kolmatta" jne. Suhde vaan muuttui arkipäiväiseksi tylsyydeksi, jota vaikea kuvailla. Eivät auttaneet ulkomaanmatkat tai muut.
Itse en ole kokenut mitään kuiskuttelua. Suurin sosiaalinen muutos on monen perhetutun katoaminen kuvasta.
erosivat jo 60-luvun alussa, joten enpä ole osannut asiaa ihmetellä, en silloin, en nyt.
Raha ja elatusmaksut olivat iso puheenaihe silloin. Silloin ei niin paljon tunteita ajateltu. Kotirouvana oli hankala erota.
huonostipalkattu, vakinainen, työpaikka. Hänen kontollaan, pelkästään, olikin meidän perheemme eläminen ja oleminen, isän lyhyitä työsuhteita lukuunottamatta.
takana ja nyt jo kaihertaa?
Itsellinen elämä on kyllä parasta, ainakin minulle.