kahdeksansuuntainen mulla on.

sinä miesihminen. Kyllä lääkäriin voi mennä normaali perheellinen mieskin, ja pitääkin mennä, etteivät asiat mene pahempaan suuntaan. Mikä kynnys se lääkäriin lähteminen oikein on, kun niin monet sitä "karsastavat"? Sitähän vartenhan siellä ihmiset ovat töissä, että auttavat. Eikä sitä tarvitse kenellekkään "laulella", ne ovat omia asioita ja ne voi pitää myös omana tietonaan, jos niin haluaa. Miksi kiusaat itseäsi? Hae toki apua, ja selvittele asioitasi/ongelmiasi asiantuntijan kanssa. Heiltä saat hyviä neuvoja, sekä tarvittaessa sopivan lääkityksen, ja elämä alkaa maistumaan paremmalta. Usko pois. Ei se ole niin vaikeaa. Tsemppiä ja parempaa uutta vuotta sinulle.

Kysyn sinulta vaikka näin, että mitä sinä yleensäkin ITSE asioissa ja asioista tahdot, ja elämältä? Millainen sinä itse olet, onko identiteettisi ehkä hukassa näiden ns. ruuhkavuosiesi takia (perhe ja kaikki yleinen ns. menestyminen, kuten se näyttää). Sinun kantsii kuulostella sopivasti itseäsi. Mistä sinä pidät? Mene semmoista kohti silloin tällöin, että saisit kokea itsesi ehjäksi.

Ymmärrän kyllä hyvin, että kuvaamasi tunnetila voi tulla kaiken mainitsemasi elämän keskellä. Kukin meistä kuitenkin elää vain oman sisimpänsä ja sisäisen rakenteensa kanssa. Se rakenne sitten voi olla välillä rikkinäisempi, välillä vahva ja itsetuntoinen. Entä elämäs Jumalasi kanssa? Itsestäni tiedän, että siinä kaiken hyvän alku ja loppukin, sillä uskon kuoltuani meneväni hyvään paikkaan.

Tämmöisiä kysymyksiä pistäisin sinut ajattelemaan, ihan itseksesi. Siinä se perhe ja työvelvoitteesi kulkee sivussa, sinun oma sisimpäsi tässä olis nyt tärkeetä. Ehkä olet masentunut, ahdistunut, mutta pärjäät pitkälle itseksesikin; lue, tutki ja mieti. Terveellä tavoin ajattele ihan itseäsi nyt.

Ihmettelen, ettet halua hakeutua lääkäriin. Siitähän ei tarvitse tietää kenenkään. Vaitiolovelvollisuus on niin totaalinen, ettei edes omaisille saa ilmoittaa mitään, jos sen kiellät.
Olet todella "onnellinen sairas", jos Sinulla on perhe, ammatti ja työ. Jos et hakeudu apua saamaan, pian Sinulla ei ole mitään niistä!
Kaiken kokenut! Tsemppiä!!!

ne ei vastaa, joten ihan turha niille on puhua. Elämän ne saattaa päättää mutta mitään muuta sanottavaa niillä ei ole.

Minnoon sitä mieltä että elämän lopetusta parempi vaihtoehto on ns. mikä tahansa. Elikkä vaikka se että menee puhumaan elämästään ja vaikeuksistaan jonkun ammattiauttajan kanssa. Saa troppeja ja jos ei ne auta saa uusia troppeja. Jos ei nekään auta, saa taas uusia troppeja. Jos ei nekään tehoa niin siihen mennessä ehkä on löytänyt jotain jonka vuoksi elämää kannattaa jatkaa, se kun joka tapauksessa päättyy pian. Todella pian, vaikka eläisi satavuotiaaksi.

Itellä meni todella pitkään ennen kuin aloin jostain merkillisestä syystä suorastaan "kiukkuissani" vaatia apua, kuvittelin nimittäin ettei kukaan ihminen maailmassa voi mua ymmärtää/auttaa, ja siksi en hakenu apua.

Kärsin yksin ja lääkkeittä useat masisjaksot, yhden psykoottistasoisenkin - kuvittelin koirat ja kissat ulkoavaruuden olennoiksi ja pelkäsin suurinpiirtein omaa varjoanikin kuin hullu puuroa- kun en uskonut kenenkään ihmissukukuntaan kuuluvan voivan minua auttaa.

Jostain sitten tuli "pakkomielle" että haluun apua, haluun lääkkeitä jotka vois mua auttaa. Niin sitten varasin aikaa yksityiselle psykiatrille vaikkemme silloisen mieheni kanssa "varoissa" olleetkaan ja siitä se luottamuksen rakentaminen hoitaviin tahoihin pikkuhiljaa alkoi. Säröileehän se luottamus edelleen tuon tuosta, mutta täytyy pitää oma päänsä kylmänä, ottaa selvää asioista ja vaatia!

Kenenllekään se ei kuulu että käyn asioimassa psykiatrian polilla, jos joku sattuu näkemään kun ovesta sisään kävelen, voin jo nykyään selittää että siellä käyn, mt-ongelmia on. Vielä ei ole tuota tarvinnut tehdä.. Niille joille olen halunnut selvittää tilannetta olen selvittänyt, ja kaikki on tähän mennessä suhtautuneet ihan asiallisesti, mitä sitten ovat mielessään aatelleet en tiedä enkä oikeastaan välitäkään tietää.

Pos. tiivari, halauksen lähetän Sinulle ja sen antaisin jos olisit tässä jos tuon kertoisit mitä viestissäsi täällä keskustelupalstalla :). Tosi ikävää että vaimosi suhtautuu noin ahdistukseesi, ilmeisestikään hän ei paljon ahdistusta ole elämässään potenut. Meitä on paljon joille ahdistus ei ole ollenkaan ja mitenkään naurun asia, päinvastoin jokapäiväinen seuralainen. Mokomaa vastaan on myös olemassa lääkkeitä, itselläni on auttanut vanha kunnon onnellisuuspilleri, fluoksetiini. Siitä ystävästä en luovu, niin kauan kuin tehoaa, niin paljon se on ahdistustani lievittänyt.

Oikein hyvää jatkoa toivotan Sinulle, ja jaksamista tämän elämän mikä meillä on, helevatan lyhyt se on kumminkin!

Bipo on tappava sairaus puolet kai onnistuu tappamaan itsensä. Moni tekee sen ennen diagnoosia.

Itse olin vastaavassa tilanteessa kuin aloittaja. No itsari ei onnistunut ja sain diagnoosit ja jotain avohoidon tapaista = lääkitys.

Kannattaa tosiaan mennä lääkärille. Ei ne tiedot heti yhden käynnin jälkeen vuoda.

Isekin näytät tietävän, että tarviset apua. Jos pelkäät tietojen leviämistä, varaa aika yksityiselle ammattiauttajalle.
Sinulla on nyt meneillään jokin kriisivaihe. Kriisit sinällään ovat ihan hyvä asia, niiden käsittely onkin vaikeampaa. Kerrot, että sinulla on kaikki mitä toivot. Mielenrauha? Voisitko ehkä olla tilanteessa jossa "kaikki mitä toivoa voi", ei riitä sinulle? Jos tietäisin ikäsi olisi helpompaa antaa vihjeitä. Oletko asemassasi jumissa, antaako työ tyydytystä, elämän arvot arvomaailma, onko "luurankoja kaapissa" esim.
lapsuudesta????
Miten olet jaksanut ainoan tosiystävän pois menon?
Suomessa voidaan pahoin, hyvin pahoin.
Voisit olla yksi niistä ihmisistä, joka kääntää pahanolon tulevaisuuden voimavaraksi ja voi auttaa toisiakin. Kriisi on aina jonkin uuden alku. Jotakin kelvotonta käsitellään ja heitetään pois, tulee tilaa vaikkapa positiivisemmille ajatuksille.
Olen tuon tuskan elänyt "pohjanmaan kautta", jokin vaati jatkamaan ja hakemaan apua. Tsemppiä.