yön yksinäisinä hetkinä tulee taas pohdiskeltua kaikenlaista.
Todellakin vuosi on taas mennyt ja kohta Hänellä on taas syntymäpäivä. Niistä huomaan aina ajan kuluneen ja junan jättäneen minut asemalle. Vai hyppäsinkö itse kesken matkan? Tiedä häntä... omaa tyhmyyttäni ja arkuuttani kaiketi? Ehkä minulla ei koskaan ollutkaan siihen junaan lippua. Konduktööri olisi potkaissut nauraen seuraavalle asemalle.
Jotenkin sitä toivoo, että ihastuksen kohde ilmoittaisi selkeällä suomenkielellä jos ei ole kiinnostunut. Vääntäisi vaikka rautalangasta.
Mutta voinko vaatia sellaista, kun en ole itsekkään niin tehnyt? Enhän itsekkään hoitanut kovin taitavasti ihmissuhteitani viime vuonna. Saati, että olisin selvästi sanallisesti kertonut Hänelle olevani Hänestä kiinnostunut. Miksi oletan, että Hän on ajatustenlukija, kun en sitä ole itsekkään? (pakko johtua siitä, että olen tippaleipä aivoilla varustettu nainen!)
Kyllähän Hänen olisi pitänyt se nähdä, näkiväthän sen kuulemma muutkin...daa
Miksi minä en sitten nähnyt mitään? Tai näin, mutta mitä minä näin? Omia haaveitani ja toiveitaniko kenties kuorrutettuna loistavalla mielikuvituksella?
Yritän ajatella järjellä, mutta silti huomaan aina ajattelevani tunteella. Jos jokin asia ei tunnu hyvältä, en pysty sitä väkisinkään järjellä saamaan hyväksi. Kyllähän minä menen vaikka läpi harmaan kiven jos tarve vaatii, mutta jos järjellä siirrän tunteitani syrjään tulee vain seurakseni ahdistus. Siitäpä tämäkin näpyttely sai taas alkunsa...ahdistuksesta.
Yritin siirtää tunteeni sivuun ja luovuttaa, todeta hävinneeni taistelematta edes oikeilla aseilla. Paetakseni, pelastaakseni vielä kasvoni, jos niissä nyt jotain pelastettavaa enää olisi.
En vain pärjää tunteilleni, olen täysin voimaton niiden edessä. Ne vievät minua kuin syysmyrsky puun lehteä. Yhtä myrskyä on minunkin sisimmässäni ollut sen jälkeen kun Hänet ensi kertaa tapasin. Yhtä ainoaa tyyntä päivää ei ole sen jälkeen ollut.
Järkeilin ja yritin järkeistää kaiken, mutta edelleen Hän valtaa mieleni, uneni, haaveeni, aivan kaiken. Miten valtavan lähtemätön vaikutus Hänellä on ollutkaan elämääni. Yritän pikkuhiljaa luopua ja luovuttaa, vaikka ei olekkaan tapaistani antaa periksi, mutta tässä asiassa olen voimaton. En tiedä enää miten edetä, sanaakaan en suustani saa. Ehkä odotan ajan olevan otollinen, ehkä joku toinen vie Hänet sillä aikaa. Mutta nyt se on vihdoin myönnettävä itselleni, että olen pelkuri.
Vaikka vajoan välillä synkkiin vesiin, ei happi riitä siellä kauaa porskuttaa. Pintaan mennään nenä edellä ja huomenna on taas uusi päivä ja uusi vuosi, ehkä löydän sen taistelijan vielä joka tässä nyyhkyttää ja tekee itsestään narrin, ehkä huomenna paistaa aurinko. Ehkä ei, ehkä huudan havuja prkele tai hautaudun peittoihin ja nukun huomisen yli...pääasia kuitenkin on se, että niin kauan kun henki pihisee, on minullakin mahdollisuus ja olen kiitollinen, että Häneen olen saanut tutustua. Ehkä joskus löydän rohkeuden sen Hänellekkin kertoa.
Todellakin vuosi on taas mennyt ja kohta Hänellä on taas syntymäpäivä. Niistä huomaan aina ajan kuluneen ja junan jättäneen minut asemalle. Vai hyppäsinkö itse kesken matkan? Tiedä häntä... omaa tyhmyyttäni ja arkuuttani kaiketi? Ehkä minulla ei koskaan ollutkaan siihen junaan lippua. Konduktööri olisi potkaissut nauraen seuraavalle asemalle.
Jotenkin sitä toivoo, että ihastuksen kohde ilmoittaisi selkeällä suomenkielellä jos ei ole kiinnostunut. Vääntäisi vaikka rautalangasta.
Mutta voinko vaatia sellaista, kun en ole itsekkään niin tehnyt? Enhän itsekkään hoitanut kovin taitavasti ihmissuhteitani viime vuonna. Saati, että olisin selvästi sanallisesti kertonut Hänelle olevani Hänestä kiinnostunut. Miksi oletan, että Hän on ajatustenlukija, kun en sitä ole itsekkään? (pakko johtua siitä, että olen tippaleipä aivoilla varustettu nainen!)
Kyllähän Hänen olisi pitänyt se nähdä, näkiväthän sen kuulemma muutkin...daa
Miksi minä en sitten nähnyt mitään? Tai näin, mutta mitä minä näin? Omia haaveitani ja toiveitaniko kenties kuorrutettuna loistavalla mielikuvituksella?
Yritän ajatella järjellä, mutta silti huomaan aina ajattelevani tunteella. Jos jokin asia ei tunnu hyvältä, en pysty sitä väkisinkään järjellä saamaan hyväksi. Kyllähän minä menen vaikka läpi harmaan kiven jos tarve vaatii, mutta jos järjellä siirrän tunteitani syrjään tulee vain seurakseni ahdistus. Siitäpä tämäkin näpyttely sai taas alkunsa...ahdistuksesta.
Yritin siirtää tunteeni sivuun ja luovuttaa, todeta hävinneeni taistelematta edes oikeilla aseilla. Paetakseni, pelastaakseni vielä kasvoni, jos niissä nyt jotain pelastettavaa enää olisi.
En vain pärjää tunteilleni, olen täysin voimaton niiden edessä. Ne vievät minua kuin syysmyrsky puun lehteä. Yhtä myrskyä on minunkin sisimmässäni ollut sen jälkeen kun Hänet ensi kertaa tapasin. Yhtä ainoaa tyyntä päivää ei ole sen jälkeen ollut.
Järkeilin ja yritin järkeistää kaiken, mutta edelleen Hän valtaa mieleni, uneni, haaveeni, aivan kaiken. Miten valtavan lähtemätön vaikutus Hänellä on ollutkaan elämääni. Yritän pikkuhiljaa luopua ja luovuttaa, vaikka ei olekkaan tapaistani antaa periksi, mutta tässä asiassa olen voimaton. En tiedä enää miten edetä, sanaakaan en suustani saa. Ehkä odotan ajan olevan otollinen, ehkä joku toinen vie Hänet sillä aikaa. Mutta nyt se on vihdoin myönnettävä itselleni, että olen pelkuri.
Vaikka vajoan välillä synkkiin vesiin, ei happi riitä siellä kauaa porskuttaa. Pintaan mennään nenä edellä ja huomenna on taas uusi päivä ja uusi vuosi, ehkä löydän sen taistelijan vielä joka tässä nyyhkyttää ja tekee itsestään narrin, ehkä huomenna paistaa aurinko. Ehkä ei, ehkä huudan havuja prkele tai hautaudun peittoihin ja nukun huomisen yli...pääasia kuitenkin on se, että niin kauan kun henki pihisee, on minullakin mahdollisuus ja olen kiitollinen, että Häneen olen saanut tutustua. Ehkä joskus löydän rohkeuden sen Hänellekkin kertoa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
vauhdissa taas.
mutta sanoisin, että mikäs on sun roolis täällä? Toisten kritisointiko? Sulta ei onnistu tulemaan ulos kuin muutama sananen.
että sellaiseksikin tässä vielä pääsin ;)
Mikähän mahtaisin olla jos kävisin useamminkin kuin muutaman kerran parissa viikossa? Saati jos kirjoittaisin yhtä monta kertaa?
No mutta, tietäähän sen täällä et voi tietää kuka on kuka.
suhteen. Olin ihastunut häneen, mutta hän oli varattu ja minä olin varattu(kumpikin asui toisen kanssa). En voinut mitään niille tunteille. Hän oli myös ihastunut minuun. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta huomasin käyttäytymisestä. Oli työn ja tuskan takana työskennellä hänen kanssa samassa työpaikassa. Kun olisin halunnut halata häntä ja sanoa, miten söpö hän on, en voinut tehdä yhtään mitään! Olin hirvittävän epätoivoinen. Sitten tuli kaikenlaisia pieniä "mustasukkaisuusepisodeja" ja väärinkäsityksiä. Kaikki tajusivat, että olimme ihastuneita. Vähänkö nolotti! Joku taisi vittuillakin siitä minulle, että tietääkö miehesi, mitä täällä selän takana oikein puuhailet. Tilanne laukesi (kaikki tilanteet ratkeavat aina tavalla tai toisella) niin, että hän onneksi vaihtoi maisemaa. Itkin ja tuntui, että maailma olisi kaatunut siihen, mutta se oli suuri helpotus työn ym. kannalta. Nykyään en enää mieti häntä.
Tässä pieni lohdutuuksen sana, kyllä sinä selviät siitä!
hengissä selvitään tavalla tai toisella. Nuo "hakkaa päätä seinään"-kohtaukset ilmestyvät useimmiten väsyneenä ja yksinäisinä hetkinä. Enkä nyt vähiten voi syyttää sitä, että olen niin tunneihminen ja useimmiten käsittelen tunteitani kirjoittamalla, siitä kaiketi tuo kilometrin mittainen aloitus. Tosin tänne olen harvoin kirjoittanut, vaikka tuossa alussa joku jo ilmeisesti muuta luuli, kun nimitti minut palstan lässyttäjäksi.
No mutta kiitos lohdutuksesta ja vaikka tavallaan ikävä juttu, että ihastuksesi lähti pois, mutta kaikenkaikkiaan varmaan vapauttavaa ihan jo siitäkin syystä, että olitte molemmat varattuja. Kaikkea hyvää sinulle ja onnea alkavaan vuoteen.
sain lukea taas hyvän kirjoituksen, viime aikojen yksi parhaista. Oletko muuten M tai L?
Kiva jos kelpasi, tuppaan pohdiskelemaan vain toisinaan turhan pitkiä pätkiä ja asiasta kukkaruukkuun, että mukava kun jaksoit lukea. Täällä kun tuntuu olevan lyhyet kirjoitukset in ja pidempien rustaajat tolloja, enkä nyt tarkoita vain itseäni, vaan mitä nyt yleisesti olen seuraillut.
Joskus on aika terapeuttistakin kirjoittaa ajatuksiaan, saa tietyllä tapaa niihin etäisyyttä ja voi ehkä nähdä jotkin asiat toisenlaisessa valossa, saa enemmän perspektiiviä.
Valitettavasti en ole M enkä L. Mukavaa alkanutta vuotta myös sinulle :)