Masennusta

En tiedä, mikä kysymykseni olisi, mutta kirjoittelen muuten vain. Jos aihe herättää kommentteja, olen iloinen ne kuullessani.
Meidän suku on ollut ongelmainen kautta aikojen. Kaikki ovat olleet nuoruudessaan häikäilemättömiä ja ongelmaisia jne. Suvussamme on myös professoritason ihmisiä. Kaikki ovat nuoruuden kuohujen, koulukiusaamisen ym. jälkeen pärjäilleet ihan hyvin.
Oma esikoiseni oli ensimmäinen, johon "yhteiskunta" kiinnitti huomiota. Lapsi on liian kovaääninen, puhe ei suju, tekee vain asioita ilman ohjeita jne. Ajattelin ottaa ohjausta vastaan lapsen parhaaksi. Kävimme psykiatrilla, neurologilla, puheterapiassa, toimintaterapiassa, yksityiskeskusteluissa joka paikassa, minne lapsi meni. Jo 3-vuotiaasta lähtien.
Kaikki tämä muutti suhtautumistani lapseeni. Aloin ajatella, että lapsi on sairas. Aina löytyi "kehityskohtia". Lapsi meni erityisluokalle, jossa oli vain 6 oppilasta. Ei paljon varaa valita kavereita? Oppiminen kuitenkin vaati pienen ympäristön? Lapsi oli turhautunut yksinäisyyteen. Harrastukset maksoivat maltaita ja niissäkin ihmis suhteet pakosta lähinnä ohjattuja. Vuosia oli hankalaa. Nyt läheiset ihmissuhteetkin ovat löytyneet. (ei kiitosta erityisopetukselle, joka mielestäni tulisi kieltää lailla). Kun sain vanhemmiten vielä toisenkin lapsen, alkoivat puhua puheenhahmotusongelmista 2-vuotiaana. Nauroin ja sanoin, että mitään testiä ei mun toiselle lapselle tehdä ilman oikeuden määräystä. Haluan nauttia "täydellisestä" lapsestani omine virheineen ja ottaa riskin, että koulukiusaamista tulee tavallisella luokalla. Niin sitä oli erityisluokallakin esikoiselleni ja hakkaamista myös ja siihen ei puututtu erityisluokallakaan. Toiselle lapselleni en voi antaa käydä kuten esikoiselleni. En voi antaa häntä hyvää tarkoittavaan erityishoitoon, kun tiedän, miten vaikeaa elämä on sen jälkeen. Annan lapseni ennemmin huostaanottoon kuin itse antaisin luvan toisen lapseni laittamiseen erityislapseksi kaikkinen testeineen ja erityisluokkineen ja sen jälkeisine elämineen.