vauvan eroahdistus

Eroahdistuksen kesto on yksilöllistä. Se saattaa kestää puolen vuoden iästä kahden vuoden ikään, ja yleensä se ajoittuu 7-9 kk iästä puolitoistavuotiaaksi, kertoo vauvaperhetyöntekijä, perheterapeutti Miika Tervo.

Pienet vauvat on biologisesti koodattu niin, että yksin jääminen ei ole suotuisaa. Siksi vauvat reagoivat siihen itkulla kutsuakseen hoitajansa takaisin.

7-9 kk iässä lapsi alkaa oivaltaa, että hän on oma erillinen yksilö ja että hänellä on oma kokemusmaailmansa ja äidillä tai isällä omansa. Lapsi alkaa vaatia ymmärrystäomalle kokemukselleen, eli pelkkä hoiva ei enää riitä. Läheinen hoitaja ymmärtää lapsen sisäistä kokemusta paremmin kuin vieras, ja lapsi tietää tämän. Lapsi saattaa protestoida rajusti erotilanteissa, eikä hän enää suostu vieraaseen hoitajaan. Silloin puhutaan eroahdistuksesta.

Miten sen tunnistaa?
Ehkä selvin merkki eroahdistustilanteesta on lapsen protestointi vanhemman kadotessa näkyvistä. Ensin protestointi voi olla vihamielestä, kovaäänistä itkua. Jos se ei auta, suuttumusta seuraa suruvaihe. Silloin lapsi saattaa nyyhkyttää yksinään eikä suostu ottamaan lohdutusta vieraalta. Hän ei myöskään halua syödä eikä nuku hyvin. Oireet ovat yksilöllisiä, mutta yhteinen tekijä on, että lopulta lapsi alistuu ja vetäytyy itseensä.
Jos erokokemus pitkittyy, lapsi saattaa kytkeä kiintymyskytkennän pois päältä: hän ei reagoi vanhemman tuloon eikä ota katsekontaktia. Lapsi on silloin kehittänyt suojamekanismin, jonka avulla hänen on helpompi selvitä ahdistuksesta. Usein tällainen "kiltteys" ja rauhallisuus tulkitaan aikuisen taholta positiiviseksi, koska lapsi on hoitajalleen helpompi. Lapsen sisäinen kokemus saattaa kuitenkin vastata suurta stressitilaa, ja erokokemuksen toistuessa ja pitkittyessä, lapsi saattaa masentua.

Lapsi saattaa olla myös tavallista itkuisempi ja ärtyisämpi päivisin ja yöt voivat muuttua levottomiksi, kun lapsi käsittelee päivällä kokemiaan asioita unissaan. Koska hän ei vielä pysty sanallisesti purkamaan kokemuksiaan, hän saattaa kokea unet erityisen voimakkaasti.
Vierastaminen on yleensä olennainen osa eroahdistusta. Vierastaminen on tärkeä kehityksellinen vaihe. Se, miten lapsen vierastamiseen suhtaudutaan, vaikuttaa siihen, miten kehitys etenee. On tärkeää, että lapsi saa ilmaista tunteensa ja että siihen vastataan. Lapsen pitää saada tuntea, että häntä ymmärretään ja lohdutetaan.

Aina ei ole mahdollista hoitaa tilannetta lapsentahtisesti. Joskus vanhempien on palattava töihin ja jätettävä lapsi hoitoon kesken pahimman eroahdistusajan. - Silloin on tärkeää, että vanhempi suhtautuu luottavaisesti hoitajaan ja hoitopaikkaan. Jos vanhempi on epävarma, pelokas tai vihainen, lapsi aistii sen ja silloin hänen on vaikeampi luottaa vieraaseen hoitajaan. Lapset ovat erilaisia siinä, miten he suhtautuvat uusiin asioihin. Vanhemman kyky lukea lapsensa viestejä on erityisen tärkeää, jotta lapsi voi ”analysoida” kokemuksensa ja antaa sille riittävän merkityksen ja tulkinnan. Koska kiintymysjärjestelmä on kehittynyt lasta hoitavan ihmisen kanssa, vieraan syli ei lohduta niin hyvin kuin tutun.

Lasta ei voi eikä pidäkään loputtomasti suojella ahdistukselta ja pettymyksiltä, mutta eroahdistusta voi kuitenkin helpottaa. Esimerkiksi erohetkiä ei kannata tahallaan pitkittää. Yksittäinen eroahdistustilanne voi kestää 10 sekuntia tai koko päivän.

Nyrkkisääntönä voisi olla, että lapsen ikävuodet kertovat, kuinka monta vuorokautta hän voi olla erossa vanhemmistaan. Tilanteet kuitenkin vaihtelevat, ja mitä tutummat ja lapselle turvallisemmat hoitajat, sitä helpompi lapsen on sopeutua eroon.

Jääkö vauvalle traumoja? Vauvalle voi jäädä traumoja, mutta tähän on erittäin vaikea vastata mitään kovin yksiselitteistä. 10 kk vanha on aivan eri tilanteessa kehityksessään kuin puolitoistavuotias mennessään päivähoitoon. Jos päiväkodissa ei ole mahdolista saada yhtä pysyvää hoitajaa. jonka syliin voi hakeutua aina kun pelottaa, lapsen sisäinen järkytys voi olla suurikin.

Miten sitten me 1970-luvulla syntyneet olemme selvinneet – meidäthän vieroitettiin rinnasta parikuisina ja vietiin saman tien päiväkotiin? – Voin vain spekuloida, miten 1970-luvun sosiaalipoliittisten linjausten seuraukset vaikuttivat varhaiseen vuorovaikutukseen ja sitä kautta lasten kehitykseen. Periaatteessa voisi ajatella, että vauvat joutuivat itsenäistymään liian aikaisin ja sellainen voi aiheuttaa ongelmia tunteiden ilmaisussa. On myös spekulaatioita ahdistushäiriöiden, syömishäiriöiden, päihdeongelmien, väkivaltaisuuden ja erilaisten riippuvuuksien yhteydestä varhaisiin kokemuksiin, Tervo toteaa.
Onneksi Tervo näkee valoa tunnelin päässä: vaikka elämän ensimmäiset vuodet ovat hyvin merkittäviä perusturvallisuutemme ja itsetuntemuksemme kannalta, elämässä on kuitenkin monia korjaavien kokemusten paikkoja tai kriisitilanteita, jolloin kehityksen suunta saattaa muuttua. Esimerkiksi murrosikää kuvataan usein termillä ”toinen mahdollisuus”.

Turvallisessa kiintymyssuhteessa on normaalia, että lapsi reagoi erotilanteisiin näkyvästi, eli hän uskaltaa protestoida. Toisin sanoen, jos lapsesi uskaltaa meuhkata sinulle, teillä on mitä luultavimmin hyvä suhde.

Näin helpotat eroahdistusta:
Eroahdistusta tuskin voi poistaa, mutta on ratkaisevaa, miten vanhempi toimii ja suhtautuu siihen.

Ennakoi. Vauvojen ja pienten lasten mielenterveyden kannalta keskeinen tekijä on arkipäivän ennustettavuus. Jo vastasyntyneelle pitää kertoa, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Tee pehmeä lasku päiväkotiin. Jätä lapsi aluksi vain lyhyeksi aikaa hoitoon, jolloin lapsi oppii, että tulet takaisin.

Kerro lapsen kuullen hoitajalle lapsesta ja siitä kuinka lasta hoidetaan. On hyvä varata riittävästi aikaa lämmittelyyn uuden hoitajan kanssa, ennen kuin vanhempi lähtee pois.

Omat tavarat, lelut, tutulta tuoksuva rätti tai valokuva vanhemmasta auttavat lasta muistamaan vanhempansa ja tuovat helpotusta ahdistukseen.
Pyydä hoitajaa kertomaan lapselle vanhemmasta ja siitä missä vanhempi on

Lapsella on hyvä olla vain yksi omahoitaja, jolloin lapsi tietää, kuka on hänen turvansa

Sanoita lapsen tunnetta eli kerro lapselle, että hän tuli vihaiseksi tai surulliseksi. Lisää vielä, että enää ei ole mitään hätää. Lapsen reaktiota ei saa mitätöidä, eikä ole hyödyllistä yrittää sivuuttaa sitä esim. kiinnittämällä huomio johonkin toiseen asiaan.

Älä venytä eroa lapsesta, jos ei ole pakko.

(KaksPlus 01/2007)

asiaa.......... kirjoitti:

Eroahdistuksen kesto on yksilöllistä. Se saattaa kestää puolen vuoden iästä kahden vuoden ikään, ja yleensä se ajoittuu 7-9 kk iästä puolitoistavuotiaaksi, kertoo vauvaperhetyöntekijä, perheterapeutti Miika Tervo.

Pienet vauvat on biologisesti koodattu niin, että yksin jääminen ei ole suotuisaa. Siksi vauvat reagoivat siihen itkulla kutsuakseen hoitajansa takaisin.

7-9 kk iässä lapsi alkaa oivaltaa, että hän on oma erillinen yksilö ja että hänellä on oma kokemusmaailmansa ja äidillä tai isällä omansa. Lapsi alkaa vaatia ymmärrystäomalle kokemukselleen, eli pelkkä hoiva ei enää riitä. Läheinen hoitaja ymmärtää lapsen sisäistä kokemusta paremmin kuin vieras, ja lapsi tietää tämän. Lapsi saattaa protestoida rajusti erotilanteissa, eikä hän enää suostu vieraaseen hoitajaan. Silloin puhutaan eroahdistuksesta.

Miten sen tunnistaa?
Ehkä selvin merkki eroahdistustilanteesta on lapsen protestointi vanhemman kadotessa näkyvistä. Ensin protestointi voi olla vihamielestä, kovaäänistä itkua. Jos se ei auta, suuttumusta seuraa suruvaihe. Silloin lapsi saattaa nyyhkyttää yksinään eikä suostu ottamaan lohdutusta vieraalta. Hän ei myöskään halua syödä eikä nuku hyvin. Oireet ovat yksilöllisiä, mutta yhteinen tekijä on, että lopulta lapsi alistuu ja vetäytyy itseensä.
Jos erokokemus pitkittyy, lapsi saattaa kytkeä kiintymyskytkennän pois päältä: hän ei reagoi vanhemman tuloon eikä ota katsekontaktia. Lapsi on silloin kehittänyt suojamekanismin, jonka avulla hänen on helpompi selvitä ahdistuksesta. Usein tällainen "kiltteys" ja rauhallisuus tulkitaan aikuisen taholta positiiviseksi, koska lapsi on hoitajalleen helpompi. Lapsen sisäinen kokemus saattaa kuitenkin vastata suurta stressitilaa, ja erokokemuksen toistuessa ja pitkittyessä, lapsi saattaa masentua.

Lapsi saattaa olla myös tavallista itkuisempi ja ärtyisämpi päivisin ja yöt voivat muuttua levottomiksi, kun lapsi käsittelee päivällä kokemiaan asioita unissaan. Koska hän ei vielä pysty sanallisesti purkamaan kokemuksiaan, hän saattaa kokea unet erityisen voimakkaasti.
Vierastaminen on yleensä olennainen osa eroahdistusta. Vierastaminen on tärkeä kehityksellinen vaihe. Se, miten lapsen vierastamiseen suhtaudutaan, vaikuttaa siihen, miten kehitys etenee. On tärkeää, että lapsi saa ilmaista tunteensa ja että siihen vastataan. Lapsen pitää saada tuntea, että häntä ymmärretään ja lohdutetaan.

Aina ei ole mahdollista hoitaa tilannetta lapsentahtisesti. Joskus vanhempien on palattava töihin ja jätettävä lapsi hoitoon kesken pahimman eroahdistusajan. - Silloin on tärkeää, että vanhempi suhtautuu luottavaisesti hoitajaan ja hoitopaikkaan. Jos vanhempi on epävarma, pelokas tai vihainen, lapsi aistii sen ja silloin hänen on vaikeampi luottaa vieraaseen hoitajaan. Lapset ovat erilaisia siinä, miten he suhtautuvat uusiin asioihin. Vanhemman kyky lukea lapsensa viestejä on erityisen tärkeää, jotta lapsi voi ”analysoida” kokemuksensa ja antaa sille riittävän merkityksen ja tulkinnan. Koska kiintymysjärjestelmä on kehittynyt lasta hoitavan ihmisen kanssa, vieraan syli ei lohduta niin hyvin kuin tutun.

Lasta ei voi eikä pidäkään loputtomasti suojella ahdistukselta ja pettymyksiltä, mutta eroahdistusta voi kuitenkin helpottaa. Esimerkiksi erohetkiä ei kannata tahallaan pitkittää. Yksittäinen eroahdistustilanne voi kestää 10 sekuntia tai koko päivän.

Nyrkkisääntönä voisi olla, että lapsen ikävuodet kertovat, kuinka monta vuorokautta hän voi olla erossa vanhemmistaan. Tilanteet kuitenkin vaihtelevat, ja mitä tutummat ja lapselle turvallisemmat hoitajat, sitä helpompi lapsen on sopeutua eroon.

Jääkö vauvalle traumoja? Vauvalle voi jäädä traumoja, mutta tähän on erittäin vaikea vastata mitään kovin yksiselitteistä. 10 kk vanha on aivan eri tilanteessa kehityksessään kuin puolitoistavuotias mennessään päivähoitoon. Jos päiväkodissa ei ole mahdolista saada yhtä pysyvää hoitajaa. jonka syliin voi hakeutua aina kun pelottaa, lapsen sisäinen järkytys voi olla suurikin.

Miten sitten me 1970-luvulla syntyneet olemme selvinneet – meidäthän vieroitettiin rinnasta parikuisina ja vietiin saman tien päiväkotiin? – Voin vain spekuloida, miten 1970-luvun sosiaalipoliittisten linjausten seuraukset vaikuttivat varhaiseen vuorovaikutukseen ja sitä kautta lasten kehitykseen. Periaatteessa voisi ajatella, että vauvat joutuivat itsenäistymään liian aikaisin ja sellainen voi aiheuttaa ongelmia tunteiden ilmaisussa. On myös spekulaatioita ahdistushäiriöiden, syömishäiriöiden, päihdeongelmien, väkivaltaisuuden ja erilaisten riippuvuuksien yhteydestä varhaisiin kokemuksiin, Tervo toteaa.
Onneksi Tervo näkee valoa tunnelin päässä: vaikka elämän ensimmäiset vuodet ovat hyvin merkittäviä perusturvallisuutemme ja itsetuntemuksemme kannalta, elämässä on kuitenkin monia korjaavien kokemusten paikkoja tai kriisitilanteita, jolloin kehityksen suunta saattaa muuttua. Esimerkiksi murrosikää kuvataan usein termillä ”toinen mahdollisuus”.

Turvallisessa kiintymyssuhteessa on normaalia, että lapsi reagoi erotilanteisiin näkyvästi, eli hän uskaltaa protestoida. Toisin sanoen, jos lapsesi uskaltaa meuhkata sinulle, teillä on mitä luultavimmin hyvä suhde.

Näin helpotat eroahdistusta:
Eroahdistusta tuskin voi poistaa, mutta on ratkaisevaa, miten vanhempi toimii ja suhtautuu siihen.

Ennakoi. Vauvojen ja pienten lasten mielenterveyden kannalta keskeinen tekijä on arkipäivän ennustettavuus. Jo vastasyntyneelle pitää kertoa, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Tee pehmeä lasku päiväkotiin. Jätä lapsi aluksi vain lyhyeksi aikaa hoitoon, jolloin lapsi oppii, että tulet takaisin.

Kerro lapsen kuullen hoitajalle lapsesta ja siitä kuinka lasta hoidetaan. On hyvä varata riittävästi aikaa lämmittelyyn uuden hoitajan kanssa, ennen kuin vanhempi lähtee pois.

Omat tavarat, lelut, tutulta tuoksuva rätti tai valokuva vanhemmasta auttavat lasta muistamaan vanhempansa ja tuovat helpotusta ahdistukseen.
Pyydä hoitajaa kertomaan lapselle vanhemmasta ja siitä missä vanhempi on

Lapsella on hyvä olla vain yksi omahoitaja, jolloin lapsi tietää, kuka on hänen turvansa

Sanoita lapsen tunnetta eli kerro lapselle, että hän tuli vihaiseksi tai surulliseksi. Lisää vielä, että enää ei ole mitään hätää. Lapsen reaktiota ei saa mitätöidä, eikä ole hyödyllistä yrittää sivuuttaa sitä esim. kiinnittämällä huomio johonkin toiseen asiaan.

Älä venytä eroa lapsesta, jos ei ole pakko.

(KaksPlus 01/2007)

Lue lisää

HUS unikoulusivuilla sanotaan mm. seuraavaa:

Kuuden kuukauden iässä vauvan kehitys etenee nopeasti sekä motorisella että emotionaalisella alueella. Tässä, kuten myöhemmissäkin voimakkaan kehityksen vaiheissa, vauvan yöuni häiriintyy helposti. Useimmiten apua unihäiriöihin haetaankin kuuden kuukauden ja yhdeksän kuukauden välissä. Aiemmin kohtuullisen hyvin nukkunut vauva on tässä vaiheessa alkanut tarvita huomattavasti enemmän aikuisen apua nukahtamiseen ja unessa pysymiseen.

Pystyyn nouseva vauva on vaikeampi saada rauhoittumaan uneen kuin makuullaan pysyttelevä. Samalla vauva on vakiinnuttamassa valikoivaa kiinnittymissuhdetta vanhempiinsa. Vauvan havahtuminen erillään olemiseen lisää pelkoa nopeasti.

Kiinnittymissysteemin vakiintuminen 6–10 kk:n iässä on vaihe, jossa olisi erityisen tärkeätä välttää lapsen turvallisuudentunnetta horjuttavia kiinnittymistraumoja. Monet vanhemmat oivaltavat tämän vaistomaisesti ja tuntevat epäluuloa yleisesti toistettua ohjetta kohtaan antaa lapsen huutaa huutonsa yksinäisyydessä. Huudattaminen toki johtaa usein siihen, että lapsi on oppinut nukkumaan yksin – ihminen on nopeasti ehdollistuva olento. Hän on kuitenkin samalla oppinut karvaan läksyn siitä, ettei hänen kokemustaan hädästä aiotakaan kuulla.

Tämän ikäinen lapsi ei pysty manipuloimaan toisia, vaan hän ilmaisee oman kokemuksensa tilanteesta ja odottaa siihen vastattavan. Vastauksen laatu vaikuttaa hänen sisäistyvään perusoletusmalliinsa siitä, kuinka aikuiset ja nimenomaan hänelle tärkeimmät aikuiset suhtautuvat häneen. Lapsen hädän ilmausten sivuuttaminen vahvistaa välttelevää, avun tarpeet tukahduttavaa kiinnittymismallia, joka rajoittaa lapsen tunne-elämän myöhempää kehitystä.

Tässä erityisen vaikeassa vaiheessa vauvat tarvitsevat paljon apua omien tunteiden säätelyssä. He tarvitsevat läsnäoloa, mutta omien unensäätelymekanismien vahvistamiseksi yön ja päivän pitämistä selkeästi erillään, selvästi toisistaan erottuvina. Keskeistä on välttää stimulaatiota öisin (ja tarjota vuorovaikutuksellista stimulaatiota paljon päivisin). Puolen vuoden ikäinen lapsi ei normaalitilanteessa tarvitse lisäruokaa yöllä, mutta hän tarvitsee kiinnittymisen kohteittensa tuomaa turvallisuuden tunnetta. Siksi lapsen luo meneminen, rauhallinen puhe (”nyt on yö, nyt nukutaan”) ja tasainen kosketus, selän ja takamuksen rauhallinen painaminen tyynnyttää lasta.

Yksin nukkumisen vaikeuksissa ja siirtymäkohteen käytössä korostuu länsimaisen vanhemmuuskulttuurin erityinen vaikeus. Pyrimme korostamaan lapsen itsenäisyyden ensisijaista arvoa ja tukemaan kaikkea kehitystä, joka saa hänet selviämään jo varhain omillaan. Tämä ei kuitenkaan ollut ihmislajin kehityksellinen, evolutiivinen päämäärä, vaan lapseen on virittynyt vahva taipumus varmistaa kiinnittymisen kohteen läsnäolo ja läheisyys oudoissa ja uhkaavissa tilanteissa, joista pimeys on biologisesti keskeisin.

Nukkumiskäyttäytymisen tutkijat ovat todenneet, että siirtymäkohde tunnetaan ilmiönä ainoastaan teollistuneessa Euroopassa ja sen kulttuuria omaksuneissa maissa. Muualla, jossa pienet lapset nukkuvat läheisessä yhteydessä vanhempiinsa, äidin ulkopuoliselle kohteelle ei ole tarvetta. Lähellä nukkuminen näyttää toisten tutkimusten mukaan myös vähentävän lapsen heräilyä synkronoimalla lapsen ja äidin unirytmejä ja hengitysrytmejä toisiinsa. On näyttö siitäkin, että yhdessä nukkuminen vähentäisi kätkytkuoleman riskiä, koska lapsen hengityksen säätyminen äidin tahtiin vähentäisi äkillisen, hengityskatkokseen liittyvän hapen puutteen vaaraa. Vierellä nukkuminen on kuitenkin meidän kulttuurissamme paheksuttua, eikä meillä ole kulttuuriin liittyviä suojarakenteita vanhempien suhteen säilymiselle tässä tilanteessa vireänä.

yölevottomuudetkin kirjoitti:

HUS unikoulusivuilla sanotaan mm. seuraavaa:

Kuuden kuukauden iässä vauvan kehitys etenee nopeasti sekä motorisella että emotionaalisella alueella. Tässä, kuten myöhemmissäkin voimakkaan kehityksen vaiheissa, vauvan yöuni häiriintyy helposti. Useimmiten apua unihäiriöihin haetaankin kuuden kuukauden ja yhdeksän kuukauden välissä. Aiemmin kohtuullisen hyvin nukkunut vauva on tässä vaiheessa alkanut tarvita huomattavasti enemmän aikuisen apua nukahtamiseen ja unessa pysymiseen.

Pystyyn nouseva vauva on vaikeampi saada rauhoittumaan uneen kuin makuullaan pysyttelevä. Samalla vauva on vakiinnuttamassa valikoivaa kiinnittymissuhdetta vanhempiinsa. Vauvan havahtuminen erillään olemiseen lisää pelkoa nopeasti.

Kiinnittymissysteemin vakiintuminen 6–10 kk:n iässä on vaihe, jossa olisi erityisen tärkeätä välttää lapsen turvallisuudentunnetta horjuttavia kiinnittymistraumoja. Monet vanhemmat oivaltavat tämän vaistomaisesti ja tuntevat epäluuloa yleisesti toistettua ohjetta kohtaan antaa lapsen huutaa huutonsa yksinäisyydessä. Huudattaminen toki johtaa usein siihen, että lapsi on oppinut nukkumaan yksin – ihminen on nopeasti ehdollistuva olento. Hän on kuitenkin samalla oppinut karvaan läksyn siitä, ettei hänen kokemustaan hädästä aiotakaan kuulla.

Tämän ikäinen lapsi ei pysty manipuloimaan toisia, vaan hän ilmaisee oman kokemuksensa tilanteesta ja odottaa siihen vastattavan. Vastauksen laatu vaikuttaa hänen sisäistyvään perusoletusmalliinsa siitä, kuinka aikuiset ja nimenomaan hänelle tärkeimmät aikuiset suhtautuvat häneen. Lapsen hädän ilmausten sivuuttaminen vahvistaa välttelevää, avun tarpeet tukahduttavaa kiinnittymismallia, joka rajoittaa lapsen tunne-elämän myöhempää kehitystä.

Tässä erityisen vaikeassa vaiheessa vauvat tarvitsevat paljon apua omien tunteiden säätelyssä. He tarvitsevat läsnäoloa, mutta omien unensäätelymekanismien vahvistamiseksi yön ja päivän pitämistä selkeästi erillään, selvästi toisistaan erottuvina. Keskeistä on välttää stimulaatiota öisin (ja tarjota vuorovaikutuksellista stimulaatiota paljon päivisin). Puolen vuoden ikäinen lapsi ei normaalitilanteessa tarvitse lisäruokaa yöllä, mutta hän tarvitsee kiinnittymisen kohteittensa tuomaa turvallisuuden tunnetta. Siksi lapsen luo meneminen, rauhallinen puhe (”nyt on yö, nyt nukutaan”) ja tasainen kosketus, selän ja takamuksen rauhallinen painaminen tyynnyttää lasta.

Yksin nukkumisen vaikeuksissa ja siirtymäkohteen käytössä korostuu länsimaisen vanhemmuuskulttuurin erityinen vaikeus. Pyrimme korostamaan lapsen itsenäisyyden ensisijaista arvoa ja tukemaan kaikkea kehitystä, joka saa hänet selviämään jo varhain omillaan. Tämä ei kuitenkaan ollut ihmislajin kehityksellinen, evolutiivinen päämäärä, vaan lapseen on virittynyt vahva taipumus varmistaa kiinnittymisen kohteen läsnäolo ja läheisyys oudoissa ja uhkaavissa tilanteissa, joista pimeys on biologisesti keskeisin.

Nukkumiskäyttäytymisen tutkijat ovat todenneet, että siirtymäkohde tunnetaan ilmiönä ainoastaan teollistuneessa Euroopassa ja sen kulttuuria omaksuneissa maissa. Muualla, jossa pienet lapset nukkuvat läheisessä yhteydessä vanhempiinsa, äidin ulkopuoliselle kohteelle ei ole tarvetta. Lähellä nukkuminen näyttää toisten tutkimusten mukaan myös vähentävän lapsen heräilyä synkronoimalla lapsen ja äidin unirytmejä ja hengitysrytmejä toisiinsa. On näyttö siitäkin, että yhdessä nukkuminen vähentäisi kätkytkuoleman riskiä, koska lapsen hengityksen säätyminen äidin tahtiin vähentäisi äkillisen, hengityskatkokseen liittyvän hapen puutteen vaaraa. Vierellä nukkuminen on kuitenkin meidän kulttuurissamme paheksuttua, eikä meillä ole kulttuuriin liittyviä suojarakenteita vanhempien suhteen säilymiselle tässä tilanteessa vireänä.

Lue lisää

Ihan normaalilta kuulostaa, mutta tähänkin on melko luonnollinen ja helppo ratkaisu. Mahdollisimman lähellä nukkuminen ja nukutttaminen.
Kirjoituksestasi saa käsityksen, että vauva nukkuu erillään teistä, omassa huoneessako? (...."kun olin lähdössä pois"........".

Voitte kokeilla sitä kuuluisaa sivuvaunua tai jopa perhepetiä, jos yöunet alkavat olla katkonaisia. Kannattaa myös olla vauvan luona kunnes nukahtaa. Näin hän oppii pikku hiljaa, että nukahtamishetki on aina turvallinen ja mukava, eikä siitä sitten myöhemminkään synny pelottavaa tilannetta, joka pitkittää nukahtamishetkeä turhaan. Miltei kaikki vauvat ja lapset tarvitsevat nukuttajan.

Huudatusunikoulua ei Searsien mukaan kannata kokeilla, koska lapsi oppii siitä turvattomuuden lisäksi vain sen, ettei tämän tarpeisiin vastata. Heräilyn todellinen syy ei selviä, mikäli oletetaan lapsen olevan hemmoteltu tai oppineen heräilemään. Uimaopetus on oiva vertaus: eihän lasta heitetä veteenkään suinpäin, ja toivota tämän oppivan kerrasta uimaan. Eli ei myöskään laiteta pinnasänkyyn, ja toivota että osaa nukkua... Nukkumisjuttuja opetellaan vähitellen, aloittaen siitä ettei nukkumista tarvitse pelätä; nukkuminen on mukavaa eikä vauvaa hylätä olemaan yksin. Lopuksi opetetaan keinot pysyä unessa.

Kannattaa olla joustava. Jos valitset jonkun metodin, ei sitä ei tarvitse noudattaa 100 prosenttisesti. Tee sitä mikä toimii, unohda loput. Nukutuskeinoista muodostuu kokemuskansio, ja vaikkei joku keino jonain yönä toimisikaan ei se tarkoita, että yöheräilyt silti jatkuisivat vuosia. Aika on puolellasi, ja kaikista yrityksistä viisastut. Joku konsti, joka ei toiminut kuukausi sitten saattaakin nyt toimia. Kannattaa koittaa opettaa vauvalle monia eri keinoja nukahtaa (sekä iltanukahtamiseen että yöheräilyihin), tämä lisää omaakin jaksamista jos ei aina tarvitse tehdä saman kaavan mukaisesti.

Kuinka moni aikuinen haluaa nukkua yksin? Jos aikuinen nukkuu toisen ihmisen kanssa, miksi oletetaan, että vastasyntynyt, joka ei edes välttämättä vielä ymmärrä olevansa äidistään erillinen olento, haluaisi nukkua yksin?

Käsitykset unesta ja vastasyntyneistä poikkeavat radikaalisti eri kulttuureissa. Länsimaissa ajatellaan, että jo ihan pientä vauvaa on syytä koulia jotta hänestä kasvaisi itsenäinen ja reipas. Esimerkiksi maya-kulttuurissa vauvaa ei kasvateta itsenäisyyteen, koska ajatellaan, että vauvasta on vain huolehdittava, eikä häntä sen kummemmin tarvitse opettaa ennen kuin hän oppii kommunikoimaan. Länsimaissa uni koetaan yksityisenä rauhoittumisen tilana, mayoille ja japanilaisille yksinnukkuminen on koettelemus. Länsimaissa perheiden yhteisnukkumista pidetään outona ja jopa syntisenä, kun taas muissa kulttuureissa länsimaista tapaa nukuttaa lapset yksin pidetään vanhempien vastuuttomuutena ja jopa eräänlaisena laiminlyönnin muotona.

Antroplogi ja unitutkija James Mckenna kiinnostui vauvojen unesta jo vuonna 1978. Siitä lähtien hän on tutkinut millaista vauvojen uni on ja miten vauvat parhaiten nukkuvat.

Hänellä on yksi ainoa ohje kaikille vanhemmille: "Nukkukaa lastenne kanssa!", ja paljon tätä ohjetta tukevaa tausta-aineistoa. McKenna on tarkkaillut vähintäänkin satoja äiti-lapsipareja unilaboratoriossaan ja on havainnut saman kaavan yhä uudelleen ja uudelleen.

McKennan mukaan vauvojen unta säätelee samassa huoneessa ja sängyssä nukkuvien hengitys, vauva tahdistuu äidin (yleensä vauvan vieressä nukkuja on äiti) hengityksestä ja liikkeistä. Tämä ilmiö saattaa olla yhteydessä kätkytkuolemiin, joskin niihin vaikuttavat todennäköisesti lukuisat muutkin tekijät. On kuitenkin viitteitä siitä, että joissain tapauksissa yksin nukkuva vauva saattaa vaipua liian syvään uneen, koska hänellä ei ole vierellään "tahdistajaa".

Loput: http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=204


http://www.babyidea.fi/vinkkeja/einuku.html