Minun (mahdollisesti) rohkaiseva tarina

tsägä kirjoitti:

Haluaisin kertoa lyhyehkösti mutta kattavasti siitä, kuinka elämä voi joskus yllättää enemmän kuin koskaan uskaltaa toivoa. Tätä palstaa aikaisemmin varsin aktiivisesti seuranneena uskon, että joku jopa saattaa jaksaa lukea loppuun :)

Tajusin olevani jotain muuta kuin hetero joskus ala-asteen loppupuolella. En vielä ottanut asiaa silloin mitenkään kovin vakavasti, mutta myöhemmin kasvaessani enemmän kiinni tämän yhteiskunnan normeihin aloin olla entistä huolestuneempi kyvyistäni sukkuloida itseni kanssa tässä maailmassa.

Teinivuodet olivat suoraan sanoen yhtä helvettiä. Olin palavan rakastunut naisiin, jotka olivat heteroita, varattuja, paljon vanhempia, täysin eri maailmassa tai parhaillaan kaikkia näitä. Aikuistumisen kynnyksellä tunsin oloni lähes epätoivoiseksi. En kyennyt miesten kanssa kovinkaan syvällisiin suhteisiin, vaikka yritin. Minä todellakin yritin! Yritin kovasti sovittaa itseäni siihen muottiin, jossa elämä olisi niin paljon helpompaa, sillä se olisi normaalia.

Monet suuret ihastukset päättyivät syvään ystävyyteen. Osa ihastuksista/rakkauksista tiesi missä mennään - osa ei. Mistään tai kenestäkään ei kuitenkaan muodostunut sellaista suhdetta, jonka olisin kokenut kaiken jakavaksi parisuhteeksi. Lopulta aloin olla luopunut toivosta. Uskoin, että koko rakkauselämäni on tuomittu, koska pidän naisista. Kaipasin ihmistä vierelle niin paljon, että sattui. Luulen, että niin monet muutkin... Aloin uskoa, että en tule koskaan olemaan kykenevä muodostamaan parisuhdetta sellaisen naisen kanssa, jota kohtaan tuntisin jotain järisyttävää. Kaikkien järisyttävien kohdalla oli aina joku este. Ehkä yksi suurimmista oli se, että olin itse kaapissa. Eihän kukaan edes kunnolla tietänyt, että olinko lintu vai kala.

Vuosi sitten loppukesästä tuli taas ihastus. Meistä tuli parhaat ystävät erittäin pienessä ajassa. Olin aivan hulluna tähän naiseen. Seurasi usea piinaava kuukausi naisen eläessä sinkkuelämää ja deittailessa miehiä. Ja minä seurasin tätä kaikkea vierestä. Tosin meidän ystävyydessämme oli jotain hyvinkin erityistä ja minä kyllä jollain tasolla tajusin silloin sen. En vain kyennyt uskomaan siihen, koska pelkäsin putoavani taas todellisuuteen kovaa ja korkealta. Olin jo valmistautunut kertomaan tälle naiselle tunteistani. En kuitenkaan kyennyt, vaikka yritin. Olin valmistautunut katkaisemaan kaikki suhteet häneen, jos hän alkaisi seurustella miehen kanssa. En vain olisi pystynyt katsomaan sitä ystävänä vierestä.

Kuitenkin eräs kaunis sunnuntai-iltapäivä kaikki muuttui. Hän teki aloitteen, ilmaisi tunteensa. Silloin olin kuin jossain unessa (kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä se todella oli). En voinut uskoa mitä tapahtuu. En voinut uskoa mitä oli tapahtunut moneen moneen kuukauteen sen jälkeen.

Me seurustelimme. Minä, ja tuo unelmieni sielun kumppani. Olin haljeta onnesta.

Piakkoin tämän jälkeen kerroin perheelleni. Olin valmistautunut siihen, että he ilmoittavat, että eivät halua nähdä minua enää koskaan. He ilmoittivat olevansa äärimmäisen onnellisia puolestani ja kertomisen jälkeen välit vanhempiin ovat parantuneet päivä päivältä.

Puoli vuotta seurusteltuamme muutimme yhteen. Sisustimme kotimme ihanaksi. Tunsin jotain ennen kuulumatonta yhteyttä. Olin onnellinen. Niin totaalisen onnellinen. En voinut uskoa, että tämä kaikki tapahtui minulle. Olinhan jo luopunut toivosta lähes totaalisesti. (Jostain ihmeen kumman syystä jaksoin kuitenkin toivosta luopumisen jälkeenkin aina ihastua.)

Sitten jonkun ajan päästä seurasivat oikeat kunnon riidat. Aiheina olivat klassiset eksät ja minun aikaisemman epäonnistuneen rakkauselämäni pettymykset. En oikein ehkä osannut kuitenkaan luottaa siihen, että minä kelpaisin tälle "kaikkien" (heteroiden ennen kaikkea) himoitsevalle naiselle. Oli isojakin riitoja. Päätin tehdä töitä itseni kanssa, opetella olemaan iloinen siitä mitä minulla on. Keskityin lähinnä pelkäämään sitä, mitä ei oikeasti ollut. Kuitenkin riitojen jälkeen rakkaus voitti. Erostakin puhuttiin, mutta kumpikaan ei oikeasti halunnut erota.

Tällä hetkellä elämme varsin kivaa arkea ja ennen kaikkea yhdessä. Riitoja on silloin tällöin, mutta rakkautta on senkin edestä. Olen onnellinen. En koskaan voinut uskoa olevani. Toivon, että pystyn olemaan hänelle paras mahdollinen, sillä hän sen ansaitsee.

*****************************************

Jos olisin itse lukenut tämän kaltaisen tarinan epätoivon hetkellä päälle vuosi sitten, olisin ehkä saanut taas pienen toivon kipinän. :) Ja uskon, että moni on / on ollut samassa tilanteessa kuin minä. Joku on löytänyt mitä etsii ja joku ei. MUTTA. Älkää luovuttako. Minä melkein luovutin. En onneksi kerennyt tehdä sitä ennen kuin elämä teki täyskäännöksen. :) Toivottavasti löydätte mitä etsitte! Joka ikinen on ansainnut sen!

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä