Yksinäisyys mielenterveyden heikentäjänä.
Masennuksen sanotaan olevan nykyään oikein kansansairautemme. Mietin, että mitenkähän monella sen taustalla onkaan yksinäisyys? Ainakin minä olen yksi niistä. Kun ei minusta tunnuta löytävän oikein mitään muuta syytä, joka aiheuttaisi ahdistusta ja masennusta. Tai no, voidaan tämä kokonaisuus nimetä ja aletaan kutsua sitä yleistyneeksi ahdistuneisuushäiriöksi.
Seurakunnatkin tarjoavat, etenkin jäsenilleen maksuttomia tapaamisia. Niissä saa puhua diakonien, mutta myös pappien kanssa. Diakonien yksi alue on juuri yksinäisyydestä kärsivien ihmisten kuunteleminen. Heidän luonaan käy varmasti pääasiassa leskiä ja eronneita.
Mistä muualta yksinäinen saa keskusteluapua yksinäisyyteen? Jos on opiskelija, kannattaa ottaa yhteyttä kuraattoriin ja terveydenhoitajaan. Lääkärin palvelujakin voi kokeilla, mutta sieltä saa todennäköisesti reseptin ssri-pillereihin ja ehkä lähetteen kaupungin/kunnan psykiatriselle puolelle. Jos nykyään oireita niin mielellään hoidetaan lääkkeillä, joko yksinäisyyteen olisi olemassa lääke? Vai olisiko käytettävissä vain serotoniinitasoa nostavia lääkkeitä ja yksinäisestäkin tulisi niiden myötä näennäisesti onnellinen? En malta olla mainitsematta sitä, että vaikkapa venlafaksiinin myötä asiakas voisi kokea: "Flying high again!" ja mm. värit näkyisivät kirkkaammin.
Mielestäni yksinäisyyttä ei tulisi hoitaa ainoastaan lääkkeillä. Mutta käsittääkseni se usein johtaa siihen, kun asiakkaan mieliala on jo testien mukaan 'painunut alas'. Hyvät antidepressiivit varmasti auttavat nostamaan monen jopa suisidaalisista ajatuksista takaisin elämään. Mutta eihän pelkkiä lääkkeitä syömällä tule onnelliseksi, jos on kyseessä vaikkapa pitkään jatkunut yksinäisyys? Miten asiakas voisi muuttaa omaa käyttäytymistään edullisempaan suuntaan, siihen olisi panostettava entistä enemmän.
Täytin tuossa viime vuoden puolella erään persoonallisuustestin, joka yhdessä lääkärin kanssa päätettiin tehdä. En tarkkaan muista niitä kysymyksiä, mutta kyllähän ne nostattivat esille sen, ettei minulla ole juuri lainkaan ystäviä, ja että minulla on huomattavia vaikeuksia ystävyyssuhteiden muodostamisessa. Ne ihan selvästi viittaavat enemmin estyneeseen, kuin ulospäin suuntautuneeseen luonteeseen. Olenko siis testinkin mukaan tyypillinen suomalainen ujo ja varautunut, jota selitellään sotahistoriallamme ja ehkä kylmällä ja pimeällä talvella? Pidän itseäni vieläpä keskivertoa varautuneempana ja näkeehän tuon jo kun katsoo siviilisäätyänikin.
Pari kesää sitten ajelin yhtenä kauniina kesäpäivänä keskustan puistoon lukemaan. Minulla siis oli kirja mukana. Se oli joku kirjastosta lainaamani perhekasvatuskirja. Hölmöähän se totta tosiaan on lukea perheettömän miehen sellaista tekstiä. Siinä sitten kohdalleni sattui suomalaisen miehen johtama japanilaisten seurue. Näyttivät olevan jotain yritysvieraita, ei niinkään turisteja. He pysähtyivät kohdallani ja mies kysyi mitä luen ja puhui seurueelle englantia, kertoen mitä Yv puistossa lukee. Kun he jatkoivat matkaa mies sanoi, että oli kertonut, että siinä oli tuleva suomalainen vastuullinen perheenisä. Silloin en tiennyt, itkeäkö vai nauraa.
Olisinhan voinut olla jo pariinkin kertaan eronnut suomalainen perheenkasvatuksessa epäonnistunut mies. Olisin sitten yrittänyt vaikka lukemalla selvittää, missä tein väärin. Niin, että olen menettänyt perheeni, rikkonut sen kokonaisuuden. Mutta vieraita opastanut suomalainen mies arvasi minun olevan perheetön mies. Ehkä ulkonäköni vuoksi se voi olla yleisimmin niin, koska näytän kuulemma aika pojanklopilta. Joka tapauksessa, taidan todellakin olla vastuullinen perheenisä. Enhän voi epäonnistua tehtävässä, mikäli en ylipäätään kykene muodostamaan omaa perhettä. Tähän väliin lisään sen, että monet meistä estyneistä, sosiaalisesti rajoittuneista, on ikään kuin haarniskaan pukeutuneet. Se todellakin suojaa hyvin iskuilta, mutta millaista olisi olla aina haarniskan sisällä? Ehkä se rajoittaisi meitä, liikkumistamme, siis osallistumista elämään. Joku viisas käytti tuota haarniskavertauskuvaa ja minusta se on hyvinkin totta. Ehkä hän tarkoitti sitä, että olisi riisuttava ”haarniska” ja kohdata elämä ja kaikki sen mukana tuomat pelot aidosti.
Aina välillä jotkut kysyvät, onko minulla lapsia. Kun vastaan ettei ole, voidaan tehdä lisäkysymys: ”Vaimonko kanssa kahdestaan asutte?”. Vastaan siihen nykyään, että ei ole löytynyt vaimoa vaan olen yksinäinen mies. En enää välttele tuota yksinäisyys-sanaa, vaikka se herättääkin negatiivisia tunteita.
Eilen alkuillasta kirjastossa vilkaisin autismista ja aspergerista kertovaa uutuuskirjaa. Se oli suunnattu erityisesti lasten vanhemmille. Olen miettinyt joskus aspergerin mahdollisuutta omassa elämässä. Ennen kaikkea siksi, että koen olevani jotenkin erilainen sosiaalisessa kanssakäymisessä. En tiedä, ovatko kaikki aspergerin omaavat välttämättä huonoja seuraihmisiä, tuskin. Käsittääkseni kuitenkin on tavallista jonkinlainen vetäytyminen omiin oloihin. Jännää, että sosiaalinen vuorovaikutus voi olla rajoittunutta, vaikka usein aspergerin omaavat ovat älykkäitä ihmisiä. Tuli väistämättä mieleen, voisiko minulla olla tuo. En kuitenkaan ole mitenkään erityisen älykäs, enkä kiinnostunut perin pohjin jostakin tietystä asiasta. Joku aspergerin oireyhtymän omaava voi kirjan mukaan olla erityisen perehtynyt vaikkapa sprinklerijärjestelmään.
Eilinen iltalenkkini venähti taas, kuten sillä on nykyään tapana käydä. Kai teen sen ihan tietoisesti, ettei tarvi illalla liian aikaisin mennä tyhjään kotiin. En vaan tiedä, onko nivelille jo haitaksi, kun lähes joka ilta kävelee jonkun 10-15 km:n lenkin. Sielu tuntui lepäävän kuitenkin kävellessäni noin -10 asteen mukavassa talvisäässä.
Illan päätteeksi kävin vielä pyörähtämässä kaupungin keskustassa muutamassa anniskelukapakassa. Oli todella hiljaista, ehkä se johtuu juuri menneestä uudenvuoden bilettämisestä.
Olen alkanut vähentää baarissa käymistä, koska en oikeastaan edes viihdy siinä ympäristössä. En ole koskaan viihtynyt. Kyllähän sitä tulee mietittyä, josko sieltä voisi löytää jopa seurustelukumppanin. Mutta ehkä jotkut, mutten minä. Olen liian outsider ja hissukka siinä ympäristössä. Pitäisi olla erilainen, kuulua sielläkin johonkin, eikä istua yksin kaljalla. Eikä kapakkaympäristössä edes juurikaan näy sellaista etsimääni naista.
Jotkut ovat kuitenkin kysyneet, että eikö baarista löydy? Melkein heti perään ovat itse sanoneet sen oikeastaan olevan vähän huono paikka. Ehkä se monille on hyvä tutustumispaikka, muttei minulle. Eräs vanhempi herra tokaisi kerran: "Kapakasta et hyvää naista löydä!" Yritin selitellä, että nykyään siellä käy monia opiskelijoitakin... Oikeastaan hän oli hyvinkin oikeassa, sillä enhän edes halua baareissa viihtyvää naista. Kysyin, että mistä sitten löydän? Hän vastasi, että mistä tahansa, vaikka täältä puistosta.
Ongelmani on lopulta kuitenkin mitätön sosiaalinen verkosto ja huono itseluottamus. Eikä ole edes enää tiedossa mitään keinoja niiden parantamiseksi. En usko että olisin kovinkaan hankala luonteeltani. Päinvastoin, joku uusi tyyppi on sanonut aika hyväksi jätkäksi ja naiset sen, että kanssani on helppo keskustella. Olen vaan
äärimmäisen estynyt ottamaan kontaktia uusiin ihmisiin ja tilanteisiin. Sitä paljon kaivattua avoimuutta minun pitäisi kuulemma saada lisää.
Minua hieman kiinnostaisi osallistua johonkin esiintymiskerhoon. En tarkoita oikein teatteria, vaan meille mokaajille, pelkääville suunnattua sosiaalisuutta opettavaa jotakin toimintaa. Sellaista leikkimielistä piirileikkiä, mitä lapset kerhoissa harrastavat. Minun sosiaalinen tasoni on kai niin lähtökohdissa, että koen tarvitsevani sellaista eheyttävää yhdessäoloa. Olen kuullut taideterapioista, mutta ehkä minua auttaisi yhteiset harjoitukset.
Parisuhteessa elävät ovat kaikkein onnekkaimpia. Heillä on vierellään kumppani, jonka kanssa yhdessä voidaan käydä läpi hankalatkin tilanteet. Minun mielestäni parisuhteet ovat kuitenkin jonkinlaisia terapiasuhteita, mutta on oltava varovainen, että toisen tukeminen ei tukahduta puolisoa. Mielestäni parisuhde parhaimmillaan on yhteisen hyvän tavoittelemista ja se pitää sisällään myös henkistä ja fyysistä auttamista. Sosiaalisten tilanteiden kohtaaminen voisi olla yhdessä helpompaa ja kyllähän naisetkin kaipaavat miehiltään etenkin kauneuteen ja naisellisuuteen liittyviä positiivisia sanoja. Välttäkää sellaisia suhteita, joissa toinen käyttää valtaa vaikka asemalla tai kiusaamalla, kuinka hänellä olisi vientiä vaikkapa sinkkurintamalla. Aina välillä törmää tuollaisiin suhteisiin, joissa yleensä naista kiusataan ja alistetaan. En katso hyvällä sellaisia liittoja, jossa toista ei kuunnella. Mielestäni sellaisissa liitoissa on yhteishenki käynyt vähiin. Vaikka asiahan ei tunnetusti kuulu minulle…
Pakkanen jatkui tänäänkin. Kävin tänään iltalenkillä kaksi kertaa. Ensimmäinen ajoittui niin, että kävin samalla tekemässä viisi riviä lottoa. Noin puolentoista tunnin talsimisen jälkeen tulin asunnolle ja tipautin tuoreet sumpit. Liekö ollut hypomaniaa, kun piti lähteä uudelleen pihalle tuossa noin klo 20.20. Se olikin erittäin hyvä päätös. Pakkanen tuntui hieman hellittäneen, tai ainakin sen pistäväksi tekevä tuuli oli hieman hellittänyt. Tuossa kävellessäni mäkeä alas, kevyessä pakkaslumisateessa, ajattelin olevani kuitenkin edes hieman onnellinen mies. Jotenkin siinä ajatukset vaan meni niin, että tunsin onnellisuutta. Siihen fiilikseen vaikuttivat varmasti ympäristön hiljaisuus ja veikeästi kenkien alla narskuva pakkaslumi. Puoli pannullista sumppia mahalaukussa hieman vähensi kävelystä nauttimista. Minulla on loppujen lopuksi aika vähän läskiä mahassa, mutta mahalaukku on venynyt suurista annoksista johtuen. Välillä se on niin pullollaan, että sen sisään vetäminen kävellessä kuluttaa jo itsessään kaloreita.
Kello olikin jo 21.45 kun palasin takaisin kotiin. Välillä tällaiset hieman myöhemmät lenkit ovat hyväksi. Lähiöt näyttävät silloin hieman erilaisilta. Lenkillä on pääasiassa vain koirien iltakusettajia ja näin viikonloppuisin ravintoloihin matkalla olevia ihmisiä joko kävelemässä tai odottamassa bussia pysäkillä. Minulle tuollaiset tunneiksi venähtävät iltakävelyt ovat etenkin henkisen jaksamisen kannalta hyvin tärkeitä, sillä eihän mulla ole edes omaa perhettä, jonka kanssa viettää aikaa. Yksinäisyys ja perheettömyys saa minut usein surulliseksi.
Masennuksen sanotaan olevan nykyään oikein kansansairautemme. Mietin, että mitenkähän monella sen taustalla onkaan yksinäisyys? Ainakin minä olen yksi niistä. Kun ei minusta tunnuta löytävän oikein mitään muuta syytä, joka aiheuttaisi ahdistusta ja masennusta. Tai no, voidaan tämä kokonaisuus nimetä ja aletaan kutsua sitä yleistyneeksi ahdistuneisuushäiriöksi.
Seurakunnatkin tarjoavat, etenkin jäsenilleen maksuttomia tapaamisia. Niissä saa puhua diakonien, mutta myös pappien kanssa. Diakonien yksi alue on juuri yksinäisyydestä kärsivien ihmisten kuunteleminen. Heidän luonaan käy varmasti pääasiassa leskiä ja eronneita.
Mistä muualta yksinäinen saa keskusteluapua yksinäisyyteen? Jos on opiskelija, kannattaa ottaa yhteyttä kuraattoriin ja terveydenhoitajaan. Lääkärin palvelujakin voi kokeilla, mutta sieltä saa todennäköisesti reseptin ssri-pillereihin ja ehkä lähetteen kaupungin/kunnan psykiatriselle puolelle. Jos nykyään oireita niin mielellään hoidetaan lääkkeillä, joko yksinäisyyteen olisi olemassa lääke? Vai olisiko käytettävissä vain serotoniinitasoa nostavia lääkkeitä ja yksinäisestäkin tulisi niiden myötä näennäisesti onnellinen? En malta olla mainitsematta sitä, että vaikkapa venlafaksiinin myötä asiakas voisi kokea: "Flying high again!" ja mm. värit näkyisivät kirkkaammin.
Mielestäni yksinäisyyttä ei tulisi hoitaa ainoastaan lääkkeillä. Mutta käsittääkseni se usein johtaa siihen, kun asiakkaan mieliala on jo testien mukaan 'painunut alas'. Hyvät antidepressiivit varmasti auttavat nostamaan monen jopa suisidaalisista ajatuksista takaisin elämään. Mutta eihän pelkkiä lääkkeitä syömällä tule onnelliseksi, jos on kyseessä vaikkapa pitkään jatkunut yksinäisyys? Miten asiakas voisi muuttaa omaa käyttäytymistään edullisempaan suuntaan, siihen olisi panostettava entistä enemmän.
Täytin tuossa viime vuoden puolella erään persoonallisuustestin, joka yhdessä lääkärin kanssa päätettiin tehdä. En tarkkaan muista niitä kysymyksiä, mutta kyllähän ne nostattivat esille sen, ettei minulla ole juuri lainkaan ystäviä, ja että minulla on huomattavia vaikeuksia ystävyyssuhteiden muodostamisessa. Ne ihan selvästi viittaavat enemmin estyneeseen, kuin ulospäin suuntautuneeseen luonteeseen. Olenko siis testinkin mukaan tyypillinen suomalainen ujo ja varautunut, jota selitellään sotahistoriallamme ja ehkä kylmällä ja pimeällä talvella? Pidän itseäni vieläpä keskivertoa varautuneempana ja näkeehän tuon jo kun katsoo siviilisäätyänikin.
Pari kesää sitten ajelin yhtenä kauniina kesäpäivänä keskustan puistoon lukemaan. Minulla siis oli kirja mukana. Se oli joku kirjastosta lainaamani perhekasvatuskirja. Hölmöähän se totta tosiaan on lukea perheettömän miehen sellaista tekstiä. Siinä sitten kohdalleni sattui suomalaisen miehen johtama japanilaisten seurue. Näyttivät olevan jotain yritysvieraita, ei niinkään turisteja. He pysähtyivät kohdallani ja mies kysyi mitä luen ja puhui seurueelle englantia, kertoen mitä Yv puistossa lukee. Kun he jatkoivat matkaa mies sanoi, että oli kertonut, että siinä oli tuleva suomalainen vastuullinen perheenisä. Silloin en tiennyt, itkeäkö vai nauraa.
Olisinhan voinut olla jo pariinkin kertaan eronnut suomalainen perheenkasvatuksessa epäonnistunut mies. Olisin sitten yrittänyt vaikka lukemalla selvittää, missä tein väärin. Niin, että olen menettänyt perheeni, rikkonut sen kokonaisuuden. Mutta vieraita opastanut suomalainen mies arvasi minun olevan perheetön mies. Ehkä ulkonäköni vuoksi se voi olla yleisimmin niin, koska näytän kuulemma aika pojanklopilta. Joka tapauksessa, taidan todellakin olla vastuullinen perheenisä. Enhän voi epäonnistua tehtävässä, mikäli en ylipäätään kykene muodostamaan omaa perhettä. Tähän väliin lisään sen, että monet meistä estyneistä, sosiaalisesti rajoittuneista, on ikään kuin haarniskaan pukeutuneet. Se todellakin suojaa hyvin iskuilta, mutta millaista olisi olla aina haarniskan sisällä? Ehkä se rajoittaisi meitä, liikkumistamme, siis osallistumista elämään. Joku viisas käytti tuota haarniskavertauskuvaa ja minusta se on hyvinkin totta. Ehkä hän tarkoitti sitä, että olisi riisuttava ”haarniska” ja kohdata elämä ja kaikki sen mukana tuomat pelot aidosti.
Aina välillä jotkut kysyvät, onko minulla lapsia. Kun vastaan ettei ole, voidaan tehdä lisäkysymys: ”Vaimonko kanssa kahdestaan asutte?”. Vastaan siihen nykyään, että ei ole löytynyt vaimoa vaan olen yksinäinen mies. En enää välttele tuota yksinäisyys-sanaa, vaikka se herättääkin negatiivisia tunteita.
Eilen alkuillasta kirjastossa vilkaisin autismista ja aspergerista kertovaa uutuuskirjaa. Se oli suunnattu erityisesti lasten vanhemmille. Olen miettinyt joskus aspergerin mahdollisuutta omassa elämässä. Ennen kaikkea siksi, että koen olevani jotenkin erilainen sosiaalisessa kanssakäymisessä. En tiedä, ovatko kaikki aspergerin omaavat välttämättä huonoja seuraihmisiä, tuskin. Käsittääkseni kuitenkin on tavallista jonkinlainen vetäytyminen omiin oloihin. Jännää, että sosiaalinen vuorovaikutus voi olla rajoittunutta, vaikka usein aspergerin omaavat ovat älykkäitä ihmisiä. Tuli väistämättä mieleen, voisiko minulla olla tuo. En kuitenkaan ole mitenkään erityisen älykäs, enkä kiinnostunut perin pohjin jostakin tietystä asiasta. Joku aspergerin oireyhtymän omaava voi kirjan mukaan olla erityisen perehtynyt vaikkapa sprinklerijärjestelmään.
Eilinen iltalenkkini venähti taas, kuten sillä on nykyään tapana käydä. Kai teen sen ihan tietoisesti, ettei tarvi illalla liian aikaisin mennä tyhjään kotiin. En vaan tiedä, onko nivelille jo haitaksi, kun lähes joka ilta kävelee jonkun 10-15 km:n lenkin. Sielu tuntui lepäävän kuitenkin kävellessäni noin -10 asteen mukavassa talvisäässä.
Illan päätteeksi kävin vielä pyörähtämässä kaupungin keskustassa muutamassa anniskelukapakassa. Oli todella hiljaista, ehkä se johtuu juuri menneestä uudenvuoden bilettämisestä.
Olen alkanut vähentää baarissa käymistä, koska en oikeastaan edes viihdy siinä ympäristössä. En ole koskaan viihtynyt. Kyllähän sitä tulee mietittyä, josko sieltä voisi löytää jopa seurustelukumppanin. Mutta ehkä jotkut, mutten minä. Olen liian outsider ja hissukka siinä ympäristössä. Pitäisi olla erilainen, kuulua sielläkin johonkin, eikä istua yksin kaljalla. Eikä kapakkaympäristössä edes juurikaan näy sellaista etsimääni naista.
Jotkut ovat kuitenkin kysyneet, että eikö baarista löydy? Melkein heti perään ovat itse sanoneet sen oikeastaan olevan vähän huono paikka. Ehkä se monille on hyvä tutustumispaikka, muttei minulle. Eräs vanhempi herra tokaisi kerran: "Kapakasta et hyvää naista löydä!" Yritin selitellä, että nykyään siellä käy monia opiskelijoitakin... Oikeastaan hän oli hyvinkin oikeassa, sillä enhän edes halua baareissa viihtyvää naista. Kysyin, että mistä sitten löydän? Hän vastasi, että mistä tahansa, vaikka täältä puistosta.
Ongelmani on lopulta kuitenkin mitätön sosiaalinen verkosto ja huono itseluottamus. Eikä ole edes enää tiedossa mitään keinoja niiden parantamiseksi. En usko että olisin kovinkaan hankala luonteeltani. Päinvastoin, joku uusi tyyppi on sanonut aika hyväksi jätkäksi ja naiset sen, että kanssani on helppo keskustella. Olen vaan
äärimmäisen estynyt ottamaan kontaktia uusiin ihmisiin ja tilanteisiin. Sitä paljon kaivattua avoimuutta minun pitäisi kuulemma saada lisää.
Minua hieman kiinnostaisi osallistua johonkin esiintymiskerhoon. En tarkoita oikein teatteria, vaan meille mokaajille, pelkääville suunnattua sosiaalisuutta opettavaa jotakin toimintaa. Sellaista leikkimielistä piirileikkiä, mitä lapset kerhoissa harrastavat. Minun sosiaalinen tasoni on kai niin lähtökohdissa, että koen tarvitsevani sellaista eheyttävää yhdessäoloa. Olen kuullut taideterapioista, mutta ehkä minua auttaisi yhteiset harjoitukset.
Parisuhteessa elävät ovat kaikkein onnekkaimpia. Heillä on vierellään kumppani, jonka kanssa yhdessä voidaan käydä läpi hankalatkin tilanteet. Minun mielestäni parisuhteet ovat kuitenkin jonkinlaisia terapiasuhteita, mutta on oltava varovainen, että toisen tukeminen ei tukahduta puolisoa. Mielestäni parisuhde parhaimmillaan on yhteisen hyvän tavoittelemista ja se pitää sisällään myös henkistä ja fyysistä auttamista. Sosiaalisten tilanteiden kohtaaminen voisi olla yhdessä helpompaa ja kyllähän naisetkin kaipaavat miehiltään etenkin kauneuteen ja naisellisuuteen liittyviä positiivisia sanoja. Välttäkää sellaisia suhteita, joissa toinen käyttää valtaa vaikka asemalla tai kiusaamalla, kuinka hänellä olisi vientiä vaikkapa sinkkurintamalla. Aina välillä törmää tuollaisiin suhteisiin, joissa yleensä naista kiusataan ja alistetaan. En katso hyvällä sellaisia liittoja, jossa toista ei kuunnella. Mielestäni sellaisissa liitoissa on yhteishenki käynyt vähiin. Vaikka asiahan ei tunnetusti kuulu minulle…
Pakkanen jatkui tänäänkin. Kävin tänään iltalenkillä kaksi kertaa. Ensimmäinen ajoittui niin, että kävin samalla tekemässä viisi riviä lottoa. Noin puolentoista tunnin talsimisen jälkeen tulin asunnolle ja tipautin tuoreet sumpit. Liekö ollut hypomaniaa, kun piti lähteä uudelleen pihalle tuossa noin klo 20.20. Se olikin erittäin hyvä päätös. Pakkanen tuntui hieman hellittäneen, tai ainakin sen pistäväksi tekevä tuuli oli hieman hellittänyt. Tuossa kävellessäni mäkeä alas, kevyessä pakkaslumisateessa, ajattelin olevani kuitenkin edes hieman onnellinen mies. Jotenkin siinä ajatukset vaan meni niin, että tunsin onnellisuutta. Siihen fiilikseen vaikuttivat varmasti ympäristön hiljaisuus ja veikeästi kenkien alla narskuva pakkaslumi. Puoli pannullista sumppia mahalaukussa hieman vähensi kävelystä nauttimista. Minulla on loppujen lopuksi aika vähän läskiä mahassa, mutta mahalaukku on venynyt suurista annoksista johtuen. Välillä se on niin pullollaan, että sen sisään vetäminen kävellessä kuluttaa jo itsessään kaloreita.
Kello olikin jo 21.45 kun palasin takaisin kotiin. Välillä tällaiset hieman myöhemmät lenkit ovat hyväksi. Lähiöt näyttävät silloin hieman erilaisilta. Lenkillä on pääasiassa vain koirien iltakusettajia ja näin viikonloppuisin ravintoloihin matkalla olevia ihmisiä joko kävelemässä tai odottamassa bussia pysäkillä. Minulle tuollaiset tunneiksi venähtävät iltakävelyt ovat etenkin henkisen jaksamisen kannalta hyvin tärkeitä, sillä eihän mulla ole edes omaa perhettä, jonka kanssa viettää aikaa. Yksinäisyys ja perheettömyys saa minut usein surulliseksi.
Vastaukset 16
Vanhimmat
En jaksa tähän aikaan enempää kirjoittaa, mutta tekstisi oli hauskaa luettavaa. Olet hyvä kirjoittamaan ja moni varmasti tunnisti itsensä ajoittain kirjoituksestasi. Itselläni on hieman vaikeampi tilanne elämässä menossa, mutta jotenkin luotan siihen, että elämä tuo tullessaan yllätyksiä. Toivottavasti välillä myös positiivisia ;)
Itse olen koittanut iloita pienistä asioista elämässä mutta vaan tuntuu että joka asiasta on mennyt maku, aina vaan miettii että kuinka paljon enemmän tästäkin asiasta nauttisi toisen ihmisen kanssa. Mutta koitan silti elemää päivän kerrallaan tappamatta itseäni.
Taas sulta pulppusi menevää tekstiä kuten fluoksetiini veressä! Et olekaan pitkään aikaan puhunut vuodatuksissasi lääkkeistä, nehän ovat meidän puoluaisiamme, mitä ei "terveillä" ole. Normaalia nuorta miestä ei ole olemassa, koska elämä runtelee jokaista. Tervejärkisyys on myytti. Jokainen meistä on hiukan hullu.
Itse elän lähinnä muiden hyväksynnän tarpeessa, koska olen läheisriippuvainen ihminen. Mutta tulen toimeen elämässäni silloin tällöin ihan hyvin. Kirjoittajana menestyt hyvin.
"Taas sulta pulppusi menevää tekstiä kuten fluoksetiini veressä! Et olekaan pitkään aikaan puhunut vuodatuksissasi lääkkeistä, nehän ovat meidän puoluaisiamme, mitä ei "terveillä" ole."
Joo, tuo fluoksetiini on jäänyt mulla kokematta, mutta aikanaan se venlafaksiini oli kai samantyyppinen.
En ole puhunut tropeista kun ei niistä ole ollut sanottavaa. Lääkitytä on tosiaan vähennetty kun ne alkoivat lamaannuttaa minua liikaa, eikä sellaisia syviä suisidaalisia ahdistuksia ole ollut pitkään aikaan. Voi olla että unen tuojaksi tarvitsen tuon mirtatsapiinin niin pitkään kuin se vielä toimii.
Oletko lääkärin mielestä läheisriippuvainen? Tuotakin olen miettinyt myös kohdallani. Jos yksin oleminen tuntuu joskus vaikealta, ehkä olen läheisriippuvainen. Minulla ei vaan ole tässä ketään läheista, ehkä olen yksinäinen läheisriippuvainen.
Taidanpa käydä pienellä kävelyllä pakkasessa.
"Oletko lääkärin mielestä läheisriippuvainen? Tuotakin olen miettinyt myös kohdallani. Jos yksin oleminen tuntuu joskus vaikealta, ehkä olen läheisriippuvainen. Minulla ei vaan ole tässä ketään läheista, ehkä olen yksinäinen läheisriippuvainen."
Olen muiden hyväksynnän armoilla ja kerään itselleni huomiota kuin heronisti saa piikistä kimmokkeen. En osaa rentoutua, vaan olen koko ajan "käynnissä", eli vähän kuin vuoristoradalla, josta en osaa hypätä pois. Yksin emme ole kukaan.
En ole koskaan tuntenut oloani kotoisaksi perinteisessä suomalaisessa yhteisössä, missä esitetään sitä "kovaa jätkää" ja pädetään kovin suorituksin. Tykkään puhua myös ei niin vakavista asioista ja hassutella. Yleensä suomalaiset ovat julmia ja epäinhimillistä seuraa välittömälle ja tunteelliselle miehelle. Pidän tehdä tikusta asiaa eli small talk- on minusta hienoa.
Minäkään en pidä sellaisesta rehvastelusta ja suorituksilla pätemisestä. Luin tuossa marraskuun Yhteishyvä-lehdestä jutun isyydestä. Siinäkin sanottiin, että lapsen myötä mies saa näyttää toisenlaisen puolensa. Siinä tarkoitetaan sellaista hoivapuolta, empatiaa. Siinä artikkelissakin sellaiset tunteet ilman lasta katsottaisiin liian naismaisiksi. Ehkä se tyypillinen suomalainen rehvakkuus onkin vain sitä, ettei vaan äijäporukassa leimattaisi liian tunteikkaaksi ja herkäksi. Helposti se menee sitten ylilyönteihin, mm. kehutaan miten on hyvä kaatamaan naisia. Panojutuilla, yms. kehuskelevat kertovat kyllä huomaamattaan jostakin heikkoudesta.
Toisaalta monet nykynaisetkin ovat alkaneet käyttäytyä yhä äijämäisemmin. Kävin perjantaina kapakassa ja joku nuori nainen kuittasi ovimiehen asialliseen vastaukseen suoraan, että Haista sitten pa*ka! Kyllä se hieman ihmetytti.
Ehkä penikseni putosi pois jo aikoja sitten, mutta itse elän tunteella ja koitan epäonnistuneistakin yrityksistä nyhtää iloiset asiat esille. Musiikkiartisteissa on paljon kaltaisiani tunneihmisiä, jotka katsovat elokuun myrskyä ja maaliskuun auringonnousua ja ajattelevat että tämä on hyvä hetki.
Tietysti yhteiskunta vaatii tietyn määrän vastuuntuntoa ja järkevyyttä, jota saisi perustoimeentulon ja siksi aion pyrkiä tuottavaksi ja laadukkaaksi yhteiskunnan työläiseksi.
"Minäkään en pidä sellaisesta rehvastelusta ja suorituksilla pätemisestä." En minäkään.
Tekstini on melkoisesti pääaiheen vierestä, sori. Mutta niin, en naispuolisena ymmärrä enkä varsinkaan ihastele miehiä, jotka juuri rehvastelevat ja joiden on pakko tuoda "saavutuksiaan" (= vaikka niitä panoja) kovaan ääneen esille. Tajuntaani ei mene, miksi monikin mies on tällainen, vaikka moni nainen (ainakin luulen niin) haluaisi mieluummin tuollaisen miehen, jonka ei tarvitse päteä ja peittää herkkyyttään.
Viestini tarkoitus oli varmaan kertoa sinulle Yleinen vuodattaja ja myös sitä edelliselle kirjoittajalle, että teidän kaltaiset miehet ovat juuri hyviä ja että älkää vaan muuttuko sellaisiksi örvelö-äijiksi. No luulenpa, että sitä on varmaan turha pelätä.
En tiedä onko sulla asperger mutta jonkunlaista juuttumista on. Jos nimittäin luen vain psykologista kirjallisuutta. Luetkos koskaan romaaneja, dekkareita jne?
Ja lisäksi tuo toisto että parisuhteessa elävät ovat kaikkein onnellisimpia. Kuinka monta parisuhdetta onkaan onnetonta. Tulee mieleen yhden vuosi sitten eronneen työkaverin sanat: nyt elän elämäni parasta aikaa sitten lapseni syntymän. Siis eronneena elää elämänsä parasta aikaa!
Olet oikeassa, olen tosiaan juuttunut ja jämähtänyt tähän tilaan. Luenkin vain pääasiassa psykologista kirjallisuutta. Nyt minun on aika yhä enemmän antaa itselleni lupa elää ja unohtaa se negatiivisuuden miettiminen.
Ollessani iltalenkillä (toistamiseen), tunsin taas sitä kummaa onnellisuutta. Se on sellainen bon voyage, eiku déjà vu-tunne. Se kadoksissa ollut onnellisuus alkaa ehkä pikku hiljaa palata. Ehkä suuni on yhä useammin siinä hymyssä, jolla kuulemma voisi naisenkin saada. Lienee tärkeintä olla onnellinen kuitenkin ensin itsensä kanssa. Löytää taas yhteys siihen sisäiseen lapseen ja alkaa taas elää yksinkertaista, eikä monimutkaista elämää.
Yv on kokeillut varmaan ihan tarpeeksi jo niitä sinkkuuden "ihanuuksia". Tuolla työmäärällä mitä Yv on tehnyt, luulisi että mies ansaitsisi jonkinlaisen parisuhteen.
Ennen vanhaan oli elämä yksinkertaisempaa. Eivät miehet rautaa ja laivat puuta, vaan nykyään naiset ovat raaistuneet ja miehet koittavat pysyä perässä että "mitä helv...tiiä?".
"Yv on kokeillut varmaan ihan tarpeeksi jo niitä sinkkuuden "ihanuuksia". Tuolla työmäärällä mitä Yv on tehnyt, luulisi että mies ansaitsisi jonkinlaisen parisuhteen."
Lukeneet ovat sanoneet, että rakkaus ei ole ansaittua, vaan jotkut puhuvat lahjasta. Tietenkin mun rima on aika korkealla, etten tietenkään ota ketä tahansa. Mutta ei se liian korkealla ole, sitä mieltä itse olen.
Toisaalta enhän ole tehnyt juuri mitään käytännön asioita parisuhteen saamiseksi. Paitsi pitänyt rehellistä profiilia Suomi24:n senssiosastolla.
Jotkut keski-ikäiset naiset aina huomaavat, miten hyvän miehen joku nuori nainen saisi minusta. Ne nuoret naiset ovat vaan liian ujoja tai lärvini ei ole tarpeeksi komeaksi veistetty. Ja itse olen liian estynyt ja huonolla itseluottamuksella varustettu.
Tähän maailmanmenoon en ole sopeutunut täysin. Tähän maailmanaikaan naiset ovat suoritus, status ja ulkonäkökeskeisiä. Jos me eläisimme näillä ominaisuuksilla vaikka 1920- luvulla, niin olisimme alfauroksia. Tykkään amerikkalaisesta elämänmenosta, dramatiikasta, lakoniasta ja small- talkista. Tulenkin paremmin juttuun ulkomaalaisten, sekä vanhempien miesten ja naisten kanssa. Minun kaikki ystäväni ovat minua vanhempia, toiset kaksi vuotta, toiset kymmenen. 1960- luvulla syntynyt terapeuttini
arvostaa vielä minunlaistani vanhankantaista ja höpsöä miestä.
"Tähän maailmanmenoon en ole sopeutunut täysin. Tähän maailmanaikaan naiset ovat suoritus, status ja ulkonäkökeskeisiä."
Valitettavan usein asia tuntuu olevan noin. Olen kuullut joidenkin nuorten naisten kertovan, kuinka he tuntevat olevansa alemassa ryhmässä ystäviinsä verrattuna, mikäli eivät ole itse päässeet vaikkapa yliopistoon ja ovat joutuneet tyytymään vaikka ammattikorkeakouluun. Ja yliopistoonkin joku on sanonut menneensä vain siksi, että on voinut näyttää ystäville ja tuttavilla että pääsee sinne.
"Tykkään amerikkalaisesta elämänmenosta, dramatiikasta, lakoniasta ja small- talkista."
Entä jos sieltä ameriikasta onkin kaikki tämä länsimainen nykyhömpötys lähtöisin? Itse en ole tutustunut amerikkalaiseen elämään, paitsi joskus television välityksellä. Tai no, muutama kesä sitten juttelin pari kertaa tähän lähelle majoittuneiden n. 18-vuotiaiden amerikkalaisten mäkihyppääjien kanssa. Kysyin piruuttani, miten M. Nykänen on tunnettu USA:ssa? And he said: "DRUNK!" :/. Ihan he olivat urheilijataustastaan huolimatta tavallisia nuoria miehiä, suomalaista olutta ostivat illalla, heittivät perhoa lammella ja aikoivat etsiä suomalaisia tyttöjä. Tai oikeastaan he kysyivät minulta, mistä sellaisia voisi löytää...!!?? :/. Meikäläinenhän se vasta osaakin neuvoa, varsinainen sutenööri... :/.
Minunkin on helpompaa tutustua ulkomaalaisiin. Viime elokuussa minut iltalenkillä pysäytti aivan uskomattoman kaunis turkkilainen nuori nainen. Hän oli matkalla hotelliin ja vein hänet paikan päälle, kun en huonolla lontoon murteella ehkä olisi osannut opastaa. Kättelimme kun esittelimme itsemme. Tuntui vielä uskomattomalta kun seuraavana päivänä kohtasimme sattumalta ja hän muisti nimeni, oikein kaukaa huusi! Hän kirjoitti muistioon Suomesta asioita ja sinne tuli merkintä: "Friendly". Tuntuu kivalta kun sanotaan ystävälliseksi. Vietimme siis yhdessä vain sen kävelyn verran (noin 0,5 tuntia) ja kättelimme, mutta minä jo koin voimakasta ihastumista siinä ajassa. Hupsu kun olen...
Tänään keskustassa Otto-automaatilla oli edessäni ehkä perhe. Minulla ja yhdellä tummalla tytöllä katseet kohtasivat sekä automaatilla, että pian siinä pihallakin. Mokomat kiusaavat tuijottelemalla vanhaa ja yksinäistä miestä... :/.
Elämme kuitenkin 1920-luvun sijaan vuotta 2009 ja taidamme olla vailla parisuhdetta. Toivottavasti pääset tutustumaan muihinkin kuin shakkikerhon kavereihin. Itsekin yritän kovasti miettiä, kuinka laajentaisin sosiaalista verkostoa ja todennäköisyys naisen löytymiseenkin kasvaisi huomattavasti.
Katsoin uutena vuotena ranskalaisen elokuvan "My best friend". Se kertoi menestyvästä antiikkikauppiaasta, jolla ei kuitenkaan ollut ystäviä. Hän oli aluksi hyvin kylmä ja itsekäs, mutta alkoi nöyrtyä, kun sai huomata, että hänen "kaverinsakin" ovat vain liiketuttavia. Hän tutustui sympaattiseen ja ystävälliseen taksinkuljettajaan ja pyysi häneltä apua ystävien hankintaan. Pyysi siksi, koska taksimies oli niin avoin ja pystyi juttelemaan tuosta vaan. Hän antoi liikemiehelle kolmen S:n ohjeen: Ole Sympaattinen, Seurallinen ja Sydämellinen. Kuten arvata saattoi, heistähän tuli sitten ystävät keskenään.
Meillähän sinänsä on asiat hyvin, koska olemme hyväntahtoisia ja ajattelevia nuoria miehiä.
Lopuksi on pakko kertoa eräs uni, kun tuli tuosta mäkilegendasta mieleen. Olimme istumassa jonkun talon katolla, Nykänen, minä ja sillä oli joku nuori nainen riiattavana. Uni sai kummallisen käänten kun Nykänen kysy multa: "Onks sulla Viagraa?". "Ei, en tarvitse sellaista", vastasin. Onneksi on vielä ihan terve nuori mies, vaikka olisiko tuollaisille ylösnousemuspillereille vanhanakaan käyttöä...
Niin kyllä meidänlaisillemme hyväntahtoisille ja sydämellisille miehille on vielä kysyntää materialistisoidussa maailmassa. Ainakaan emme häviä reilulla pelillä, vaan saappaat jalassa, kuten oikea taistelija.
Niin Amerikka on tuonut monta länsimaista turhuutta tänne, kuten ostoskeskukset ja huippufirmat. Täällä Suomessa kuitenkin puolet kansasta on masentuneita ja heidän terveytensä pettää lopulta ei kukaan jaksa pitää kulisseja yllä loputtomiin.
Minä aion elää pitkän elämän syömällä terveellisesti ja kuntoilemalla. Vaikka en menestyisikään tässä maallisessa elämässä, niin olen teidän kanssanne loppuun asti. Katson 90- vuotiaana elokuun myrskyssä ulos ikkunasta ja muistelen tätä palstaa ja näitä aikoja. Johtaja jää aina loppuun asti.
Tuota lukee mieluusti, arvokasta kuvausta. Ei vähiten omien fiiliksien peilinä.
Minusta on jo pitkään tuntunut, että tarvitaan tekstejä mm. juuri tämän ajan yksinäisyydestä, ihan romaanitasoa myöten. Masennuksen taustalla todellakin on yksinäisyyttä, suurta sellaista - henkilökohtaisella tasolla se usein pelkistyy ihan fyysisen kosketuksen antamisen ja saamisen kaipuuseen. Myöhemmin sen paino on alkanut olla antamisen suunnalla. Masentuneisuus johtaa siihen, ettei jaksa nukkua. Tarpeeksi kauan jatkuttuaan se taas johtaa ihan mihin tahansa negatiiviseen.
Olen aika ajoin ollut kova poika kävelemään, nuorempana melkein kaikki yöt - yksinpä aina tietenkin, jokaisena 90-luvun syntymäpäivänä jne. (juhannuksena). Ehti siinä ajatella. Lähes täysin yksin olen tänäkin päivänä, ei koskaan esim. seurusteluja, seksistä sun muusta puhumattakaan, naista suutelin ammoin jokusen kerran - 29-vuotiaana. Ei työtä. Olen ulkopuolinen lähes kaikesta, juuri mitään yhteydentunnetta juuri mihinkään ei ole koskaan muodostunut. Olen kuluttanut elämääni lähinnä mahdollisimman vimmaiseen lukemiseen; osin se auttaakin sovittamaan edes jotenkin itsensä "suureen kuvaan", mutta toisinaan tuntuu että sillä entisestään riuhtoo itseään eroon muista ihmisistä, kontaktipinta pikemminkin kapenee kuin kasvaa, puhuttavaa ei tunnu olevan kuin harvojen kanssa. On minullakin paikkakunnalla yksi vähän läheisempi ihminen, mutta tapaamme ehkä kolmen kuukauden välein, enkä perustaltani suinkaan ole ehdoin tahdoin vetäytyvä, vaan sittenkin mielestäni keskusteluista ja ajatustenvaihdosta suurestikin nauttiva.