Tapasin ihanan nuoren miehen ja tapailtiin pari kuukautta. Koko ajan ujostelin ja arastelin enkä uskaltanut olla oma itseni. Tällä hetkellä hän on matkoilla ja nyt tämä on mennyt siihen etten uskalla edes messengerissä aloittaa keskustelua! Muutaman kerran ollaan jutusteltu mutta keskustelut loppuu lyhyeen kun en keksi mitään sanottavaa. Ikävöin häntä ihan kamalasti mutta sydän pamppailee kun hän tulee onlineen ja jännityksellä yritän jotain kirjoittaa ja sitten hän onkin jo offlinessa. Miten voinkin jännittää näin paljon jotain ihmistä, ja vieläpä sitä tärkeintä. Olen kyllä ilmaissut tykästymiseni ja hänkin pitää minusta mutta pelkään olevani liian tylsä. Kaipaisin nyt rohkaisua että edes mesessä uskaltaisin rennommin jutella ilman pitkiä taukoja ja miettimisiä. Äskenkin hän oli online mutten saanut kirjoitettua mitään ja pettymys oli kova kun meni sitten offlineen:( Jos jotain kiinnostaa niin olen 20-vuotias.
Arastelen ihastustani
ei sanaa suusta
132187
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Jos se tuottaa pelkkää päänvaivaa niin miksi vaivautua? Ei seurustelu ole ujoille, koska seurustelussa on nimensä mukaisesti seurustelua eikä hiljaiseloa.
tilanne... Sydän alkaa pumpata jo siitä että toinen on ylipäätään messengerissä. Se on vaan pakko keksiä jotain, koska eihän siitä muuten tulisi yhtään mitään. Yrittää vaan rentoutua ja totutella, ajan kanssa sitä tulee sitten vähän rohkeammaksi. Se on vaan niin että sitä on potkittava itseään persuksiin tai muuten. Siinä on yllykettä kerrakseen... Voithan tietysti yrittää puhua miehelle ujoudestasi, ettei hän ala ihmetellä mikä sinua vaivaa. Sekin on että ihmisen kanssa täytyy olla enemmän, jotta sitä juttua syntyisi, toisaalta myös, eikö se ole ihan normaalia ettei aina tule mieleen mistä puhuisi. Koitat vain tunkea epävarmat ajatuksesi jonnekin, suhteesta ei tule mitään jos ei koskaan uskalla olla toisen kanssa sellaisena kuin on.
aion mennä kysymään, pääsiskö terapiaan tämän asian kanssa.
Nimittäin ujous on sitä luokkaa, että ei pysty ollenkaan luomaan ihmissuhteita, varsinkaan vastakkaiseen sukupuoleen.
Nytkin olisi tilanne päällä, eräs olisi ehkä kiinnostunut musta, ja itsekin vähintään yhtäpaljon. Mutta on täytynyt taas todeta, että en osaa enkä uskalla puhua, tai olla mitenkään päin hänen seurassaan:( ja ikääkin on jo lähes 30v.....
et siis ole yksin ongelmasi kanssa, toivottavasti edes sulla helpottaa iän myötä.
että jännittääkö teitä sitä enemmän mitä enemmän te olette kys. henkilöihin ihastuneet? Olisiko helpompaa jos ei olisi ihan niin paljon ihastunut?
Enivei, kannattaa kyllä sanoa että jännittää, kun sen on sanonut ääneen, puolet jännityksestä jo katoaa ja ihastuskin ymmärtää mistä tämä johtuu.
Itse en ole ujo, mutta ihastukseni läsnäolessa olen huomannut olevani todella ujo. (aina löytää itsestään uusia puolia)
Kyllä, jännittää sitä enemmän mitä olen ihastnut. Ärsyttää kun treffit sellaisen miehen kanssa josta en kiinnostu, menevät niin hyvin kun osaan silloin olla rennompi, mutta kun olen kiinnostunut niin teen vaan hallaa itselleni kun en uskalla olla oma itseni. Ja tätä ujostelua kestää NIIN KAUAN. Sekä epävarmuutta: "kohta se varmaankaan ei enää jaksa mua...".
ujon miehen, joka nimenomaan minun kanssani vaikuttaa hyvin pelokkaalta. Ensi alkuun en tajunnut sitä hänen ujouttaan, mutta sitten mies vetäytyi kuoreensa ja jälkikäteen olen tajunnut että hän vetäytyi kun tunteita alkoi tulla liikaa ja hän säikähti niitä. Enpä osaa mitään neuvoa sanoa kenellekään. Itseäni on kuitenkin auttanut tieto miehen ujoudesta niin etten syytä itseäni siitä että hän vetäytyi. Alkuun hämmensi juuri tuo, että miehen puheista sain kuvan, ettei hän kaikkien kanssa ollut yhtä ujo kuin minun kanssani. Luultavasti hän hyvinkin kykenee olemaan tekemisissä niiden kanssa joita kohtaan ei tunne paljoakaan. Minä vain jotenkin pääsin liian lähelle häntä eikä hän sitä lopulta kestänyt.
Minäkin tapailin ujoa miestä, tosin en ymmärtänyt alkuunkaan hänen ujouttaan. Siis sitä, että kaikki se koukkiminen ja vaikeus johtui juuri ujoudesta. Enhän nyt itsekään ihastuneena/rakastuneena voi olla rento, mutta en ole ujo, uskallan puhua ja lähestyä vaikka jännittääkin, joten oli vaikea ymmärtää, että toinen mykistyy/katoaa/karkaa täysin ujoutensa takia.
Mutta juuripa minuakin auttoi tieto, että hän on ujo, ensin pidin itseäni epäviehkona , vaikeana jne. Enpä toki syytä häntäkään, ei varmaan ollut helppoa hänelle koittaa vastata minulle niinkuin minä vastasin hänelle. Hän tiesi minun odottavan enemmän ja luulen, että halusi kyllä yrittääkin. En osannut luoda paineetonta tilaa.
Edelleen, toisinaan toivon, että hän tulisi takaisin...ei se ujous ole mikään este ihmissuhteelle, siitä pitää jotenkin vain osata sanoa/keskustella.
Jos taas vastapuoli ei ymmärrä toisen ujoutta tai sanotaanko niin ettei halua ymmärtää toisen ujoutta niin silloin ei kai ujonkaan kannata hakata päätään seinään.
se onkin hassua kun toisaalta itsekin olen tavallani ujo joissain tilanteissa ja alkuun olin epävarma myös tämän miehen kanssa. Mutta sitten se hänen vetäytymisensä saikin aikaan sen että vaikutin itse hänen silmissään varmaan hyvinkin rohkealta ja epäujolta. Siis kun hän vetäytyi niin minulle ei jäänyt oikein muuta roolia kuin olla se aktiivisempi. Itsekin tavallaan ujona siis ymmärsin kyllä sen hänen tunteensa, mutta hänelle on saattanut jäädä kuva etten olisi ymmärtänyt. Jossain vaiheessa vain minulle alkoi tulla tunne ettei ole mitään menetettävää (koska hän oli jo vetäytynyt) ja niin yritin ehkä liiankin suoraan lähestyä häntä. Ei tosiaan ole helppoa tasapainoilla eri toimintatapojen välillä kun toisaalta jos itse vetäydyin ja olin etäisempi niin hän ajatteli etten välitä ja sitten taas jos otin kontaktia vaikutinkin ehkä liian dominoivalta. En siis häntäkään syytä, mutta vaikeaa oli enkä edelleenkään tiedä mitä sitten olisi pitänyt tehdä.
Höpsistä ;D! Jos kerran teillä on molemminpuoleisia tunteita niin mihin ne noin vain menis. Kai tunnet hänenkin puoleltaan jotain - jotain, joka saa sinut tuntemaan itsesi hyvin erityiseltä jo ihan sellaisenaan. Pikkuhiljaa sitä toista tuntemaan oppii ja paljon kivoja hienoja juttuja sieltä tulee.
Tähän on kerrottava, että näin teki ujo mies minulle ja todellakin kuvittelin hänen vähät minusta välittävän. Kirjoiteltiin messengerissä oikeastaan joka päivä, mutta siinä vaiheessa kun suhteemme syveni ja tapaamisten myötä tunteet tulivat kuvioon enemmän hän ei enää kyennytkään kirjoittelemaan rennosti.
Jännä sinänsä hän oli ensi alkuun jopa rennon oloinen ihminen kun kirjoittelimme. Tosin minä olin siihen aikaan hieman hiljaisempi, väsyneempi ja elottomampi ihminen koska olin juuri toipumassa suuresta kriisistä. Ja oikeastaan alkuun jutustelu olikin paljon enemmän niitä näitä kaalinpäitä.
Sitten se olin minä joka vei suhteemme askeleen eteenpäin ja tein sen ratkaisevan aloitteen hienovaraisesti johon jätin hänelle tilaisuuden vastata ja hän vastasi. Ja kun meidän suhteemme otti sen askeleen, hän oli siinä vaiheessa jo kovin häkeltynyt. Sai sanottua olevansa iloinen, onnellinen, ikävöivänsä jne, mutta jotenkin sen jälkeen alkoi se arastelu.
Valitettavasti kaikesta tuli ihan kamalaa, pienikin väärinkäsitys ja hän ei saattanut sanoa minulle mitään. Ja messengerissä useinkin asiat päätyivät juuri noin ettei hänestä ollut kirjoittamaan juurikaan mitään, paitsi niinpäin, että hän totesi vaikeaan tilanteeseen, että "menenpä nukkumaan" ja asia jäi siihen. Harvoin hän enää lopulta uskalsi mitään sanoakaan ja minun piti todella todistella hänelle, että edelleen haluan olla hänen kanssaan. Silloin hän sai oikein valtaisan rohkeuden puuskan, joka kesti aina todellakin vain pienen hetken.
Juttu lopulta päätyi siihen, että hän ei pystynyt vastaamaan mihinkään. Enkä minä voinut yrittää enää väkisinkään. Minä toki kokoajan pidin häntä hieman kusipäisenä ja ajattelin, että hän ei välitä ja siksi on sellainen. Jälkikäteen sitten selvisi ettei se nyt niinkään ollut, mutta se oli jo myöhäistä.
en osaa sanoa mitä sinun pitäisi tehdä että olisit rennompi, mutta tämä mies ja minä olemme sinua 10 vuotta vanhempia. Voin sanoa vain sen, että minä en odottanut mitään isoja, siis jutustelulta, kaiken ei tarvi olla mitään säkenöivää nokkelaa keskustelua, minulle riitti, että hän oli siinä ja kirjoittelimme ihan kaikkea mitä mieleen tuli. Ja tiedän, että tämä "minun ujoni" mietti usein mitä kirjoittaa, sen hän osasi sanoa, että kokee huonommuutta koska olen häntä kyvykkäämpi keskustelija, osaan kirjoittaa, puhua jne. Hänen mielestään hänen tavallisuutensa ja tavalliset juttunsa eivät olleet riittäviä :/
Luulenpa, että voit vain harjoittelun kautta päästä parempaan lopputulokseen. Ehkä tarvit avuksi ammattilaista, mutta lopulta vain puhtaasti puskemalla eteenpäin arastelusta huolimatta voit kasvattaa itseäsi. Tsemppiä.
Myöskään meidän suhteestamme ei tullut mitään, aina oli kaksi askelta eteen ja kolme taakse. Tämä minun ujoni alkoi tapailemaan erästä tyttöä menneisyydestään, ilmeisesti olin hänelle kovin vaarallinen oudompana vaikka hän minuun oli kovin ihastunut. Mietinkin miltä tästä miehestä mahtaa tuntua kun ei koskaan uskaltanut tutustua minuun paremmin vaikka tiedän että tunteita oli ja paljon...
Miten teitä oikein täytyisi lähestyä, vai onko tämä tosiaan kiinni ainoastaan teistä itsestänne ja oman pelkonne voittamisesta? Kärsivällisesti varmaan, mutta kun sekään ei aina riitä.
Ja miltä se tosiaan teistä tuntuu kun jää jotain saavuttamatta ujouden takia. Haikailetteko tämän perään vielä aikojen päästäkin vai unohdatteko koko jutun?
pitkänkin aikaa, ja arvaa vaan miltä tuntuu, kun tietää että olisi voinut jotain tullakin, mutta kun itse pilasi kaiken.
Saatan siis haikailla, ja vaikka sitten pääsisinkin yli, niin muistan aina lämmöllä sitä ihmistä (näitä on ollut 2 kpl elämässäni). Muistan sen että hän yritti, ja jaksoi edes hetken nähdä vaivaa vuokseni. Ja sai minut edes hetkeksi rohkaistumaan, niin että esim. uskalsin yhden kerran oma-aloitteisesti suudella:)!
Mutta sitten on jossain vaiheessa pakko vain mennä eteenpäin, ja hyväksyä että vielä en ollut niin rohkea aloittaakseni suhdetta. Ja toivoa parasta ja koettaa harjoittaa itseään, että joskus vielä olisi tarpeeksi rohkea.
Mutta siis, varmaan loppuikäni muistan nuo ihmiset... mitä ne saivat minut tuntemaan.
Lähestymisestä sitten, niin hyväksyminen on se a ja o. Että tulee tunne, että se ihminen hyväksyy minut täysin. Ja että huomaan, että hän on tosissaan kanssani, ja kärsivällisyyttä, sitä se vaatii.
Mulla ainakin tuohon ujouteen liittyy, se että pelkään olla oma itseni, koska kuvittelen että hän ei pidäkään enää minusta kun huomaa millainen olen oikeasti, omana itsenäni. Siksi kestää iäisyyden, ja tosi pienin askelin uskallan avata itseäni. Ja samalla tarkkailen toisen reaktioita....että joko hän nyt huomasi, etten olekaan mukava/viehättävä/tai sellainen kuin hän halusi.