Hei! Olen nuori lukiolais tyttö. Elämässäni ei varsinaisesti ole mitään vikaa, vaan pääni sisässä.
Olen jatkuvasti hyvin stressaantunut ja ahdisutunut.
Stressaan kaikkea. Stressaan sellaisia asioita joista muut eivät. Stressaan sosiaalisia tapahtumia, ihmisten tapaamista, kokeita, autokoulua, kirjotuksia, aikuistumista, jne. Enkä voi sille mitää.
Tämä jatkuva stressi ahdistaa ja masentaa minua. En pysty nauttimaan enään elämästä. Itken joka päivä. Saatan alkaa itkemään keskellä ihmisjoukkoa ihan silkkaa pahaa oloani. En haluasi aamuisin herätä koska elämä ahdistaa niin paljon.
Ajattelen itse murhaa päivittäin. Olisi varmaan parempi kuolla, kuin elää tälläistä elämää.Olen muutaman kerran aikaisemmin yrittänyt itsemurhaa, mutta se on aina epäonnistunut. Tai sitten en vain ole yrittänyt tosissani.
Tiedän, ettei elämän kuuluisi olla tälläistä, koska olen joskus ollut onnellinenkin. En vaan tiedä miten pystyisin taas olemaan onnellinen. Enkä usko että pystyn enää ikinä olemaankaan.
Ehkä minun pitäisi hakea apua. En vain haluasi vaivata ketään ongelmillani. Kyllähän muutkin pärjäävät, niin minunkin pitää pärjätä.
Kirjoitin tänne, koska en enää tiedä mitä muutakaan olisin voinut tehdä. En pysty puhumaan muille, kuin poikaystävälleni ja hän ei oikein tunnu ymmärtävän.
Eikä masennus minulle uusi asia ole. Olin vakavasti masentunut lapsena ja vietin 2 vuotta elämästäni psykiatrisessa laitoksessa ja söin masennus lääkkeitä. 6 vuoden masennus lääkitys lopetettiin puoli vuotta sitten. Siitä lähti uusi alamäki, enkä meinaa päästä takaisin jaloilleni. En kuitenkaan halua elää lääkityksenkään varassa koko loppu elämääni.
Kirjoittaminen helpottaa hieman oloa.
Varsinkin kun tietäää, että joku lukee tekstin. On raskasta pitää tätä kaikkea sisällään ja jollain tavalla se on saatava ulos. Toivottavasti joku ymmärtäisi miten pahaolo minulla on ja pystyisi antamaan jokun laista neuvoa tästä elämästä selviämiseen.
Olen jatkuvasti hyvin stressaantunut ja ahdisutunut.
Stressaan kaikkea. Stressaan sellaisia asioita joista muut eivät. Stressaan sosiaalisia tapahtumia, ihmisten tapaamista, kokeita, autokoulua, kirjotuksia, aikuistumista, jne. Enkä voi sille mitää.
Tämä jatkuva stressi ahdistaa ja masentaa minua. En pysty nauttimaan enään elämästä. Itken joka päivä. Saatan alkaa itkemään keskellä ihmisjoukkoa ihan silkkaa pahaa oloani. En haluasi aamuisin herätä koska elämä ahdistaa niin paljon.
Ajattelen itse murhaa päivittäin. Olisi varmaan parempi kuolla, kuin elää tälläistä elämää.Olen muutaman kerran aikaisemmin yrittänyt itsemurhaa, mutta se on aina epäonnistunut. Tai sitten en vain ole yrittänyt tosissani.
Tiedän, ettei elämän kuuluisi olla tälläistä, koska olen joskus ollut onnellinenkin. En vaan tiedä miten pystyisin taas olemaan onnellinen. Enkä usko että pystyn enää ikinä olemaankaan.
Ehkä minun pitäisi hakea apua. En vain haluasi vaivata ketään ongelmillani. Kyllähän muutkin pärjäävät, niin minunkin pitää pärjätä.
Kirjoitin tänne, koska en enää tiedä mitä muutakaan olisin voinut tehdä. En pysty puhumaan muille, kuin poikaystävälleni ja hän ei oikein tunnu ymmärtävän.
Eikä masennus minulle uusi asia ole. Olin vakavasti masentunut lapsena ja vietin 2 vuotta elämästäni psykiatrisessa laitoksessa ja söin masennus lääkkeitä. 6 vuoden masennus lääkitys lopetettiin puoli vuotta sitten. Siitä lähti uusi alamäki, enkä meinaa päästä takaisin jaloilleni. En kuitenkaan halua elää lääkityksenkään varassa koko loppu elämääni.
Kirjoittaminen helpottaa hieman oloa.
Varsinkin kun tietäää, että joku lukee tekstin. On raskasta pitää tätä kaikkea sisällään ja jollain tavalla se on saatava ulos. Toivottavasti joku ymmärtäisi miten pahaolo minulla on ja pystyisi antamaan jokun laista neuvoa tästä elämästä selviämiseen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itselläni vaikea-asteinen masennus ja lääkitys on loppuelämän, tosin ikää mulla jo 53v. Olen syönyt masennuslääkkeitä 7v mutta olisin tarvinnut varmaan jo lapsena jos siihen aikaan olis masennusta osattu hoitaa.
Miksi lääkityksesi lopetettiin? Olitko parantunut? Voi olla, että masennus on sun loppuelämän sairaus eli tarvitset lääkityksen ja opit myös elämään masennusesi kanssa.
Voimia toivotan :)
Koska sinun perusongelmasi tuntuu olevan jatkuva stressi, niin kannattaisi pyytää hoitavaa lääkäriä määräämään sinulle Kortisoli-hormoonin tason mittauksen.
Jatkuvasti koholla oleva kortisoli-hormooni aiheuttaa masennusoireita. Näissä tapauksissa ei ole ehkä kyse serotoniinin vajeesta vaan stressin/kortisolihormonin aiheuttamasta masennuksesta. Oireina samat oireet kuin masennuksessa ja ahdistuneisuus lähes jatkuvaa, kuten sinulla.
Aina on toivoa ja se on yksi tärkeimmistä topumisen ja masennustaipumuksen kanssa kamppailun voimavaroista.
Jos jaksat lukea, niin hanki käsiisi kirja: "Vakava masennus - selviytymistarina." Siitä saat kaipaamaasi tietoa ja eväitä jaksaa.
Kuulostaa todella tutulta. Itse olen neljän vuoden ajan kärsinyt masennuksesta, enkä usko että se tulee koskaan kokonaan lähtemään... Välillä on kevyempiä jaksoja ja toisinaan olo on koko ajan hirveä, vaikka siihenkin turtuu.
Minäkään en pysty nauttimaan elämästä, vaikka periaatteessa kaikki on hyvin; on kavereita, poikaystävä ja perhe, koulu jossa jaksan käydä ja asunto jossa viihdyn, mutta silti olo on väsynyt ja surullinen. Mäkin purskahtelen itkuun bussissa ja joskus koulussakin...
Jos lääkkeistä kerran on sulle apua, kannattaisi varmaan aloittaa ne uudelleen. Ja hylkää se ajatus että olet jotenkin muita huonompi tai avuttomampi, koska et muka pärjää yhtä hyvin arkielämässä! Vaikket osaakaan nimetä mikä sinua masentaa, se ei tarkoita että masennuksesi ei olisi oikea ongelma.
Uskon että kavereiden kanssa oleilulla ja liikunnalla ja muilla harrastuksilla on kuitenkin paljon tehokkaampi vaikutus kuin lääkkeillä. Jos täällä palstalla purkautuminen helpottaa oloa, voisi ammattilaiselle juttelemisestakin olla apua, jollet siis jo käy jossain puhelemassa?
Jaksamista! :)
sinä et söisi masennuslääkettä,jos kerran siitä on ollut sinulle apua?Kuuleppa,...meitä on niin monia,jotka käyttävät koko elämänsä ajan masennuslääkettä.Lääkkeet on tehty juuri sitä varten,että ne pitävät ihmiset kunnossa ja auttavat jokapäiväisessä elämässä.
Mene nyt lääkäriin.Mene samalle hoitavalle lääkärillesi,jos mahdollista,kenen luona viimeksikin olit.Hae nyt ihmeessä apua.Yritä ottaa itseäsi niskasta kiinni ja mene tosiaan juttelemaan lääkärin kanssa.Todennäköisesti lääke on sinulle hyväksi,koska se on auttanut.Masentuneena sitä ajattelee monesti asioita niin väärällä tavalla ja nurinkurisesti.Kyllä sinä kuule siitä nouset ja saat taas voimia.
Et siis vaivaa ketään.Hae apua,ota lääkitys jos siihen on tarvetta ja voi hyvin! =D. Elämä on joskus rankkaa.Itse "poden" tunne-elämältään epävakaata persoonallisuushäiriötä,jota on hoidettu lääkityksin jo kohta 4 vuotta.
Tulos on ollut toivottava.Lääkitykseni (aamulla 1 tabletti) on tasannut juuri kuten pitääkin eikä haittavaikutuksiakaan ole.Noh,tiedän että monilla niitä kyllä on.Kokeilla kannattaa silti aina.
Vaatii myös muutaman psykiatrilla käynnin,mutta psykat on okei.Eivät he "hulluinhuoneelle" ketään passita(ellei siis ole todellinen ISO juttu), vaan auttavat jatkamaan.Hyvä psyka kuuntelee ja on empaattinen.Toivon kaikkea hyvää tulevassa sinulle!=)