En enää tiedä miksi mieheni tai minä haluamme jatkaa suhdettamme.
Olen ollut kaikkea muuta kuin itse päivänsäde.On toki hyviäkin päiviä, mutta tilani on nykyään lähinnä apaattinen.
En enää naura, tunne iloa tai tyydytystä onnistumisistani. Arkisten asioiden tekeminen on yhtä tuskaa,asiat siirtyy joka päivä "huomiseen"...En osaa enää tehdä aloitetta asioihin enkä huolehtia itsestäni.Sängystä en pääse ylös ilman tahtojen taistelua.Tunteet on pinnassa ja itku herkässä.
Itse diagnoosin tehtyäni totesin, että olen erittäin masentunut.
Miten olen tähän tilaan joutunut?
Siksikö, että olen tukenut masentunutta miestäni lähes kahden vuoden ajan ja unohtanut hoitaa samalla itseäni? - En tiedä, mutta en häntä syytäkään.
Ihmettelen vain, miten olen jaksanut kantaa ja tukea häntä nämä vuodet. Itse en saa tällä hetkellä minkäänlaista henkistä tukea häneltä.
Masennun päivä päivältä lisää hänen syytöstensä alla ts. mitä en ole tehnyt tai minkälainen minun tulisi olla.
Lasteni ongelmat rasittavat mieltäni yhtälailla eikä mieheltä heru myötätuntoa. En tiedä millä tuo selittyisi,silläkö ettei hänellä ole omia lapsia..?
Tätäkö on olla suhteessa masentuneen kanssa? Tosin meitä on nyt kaksi eikä minun hartiani enää jaksa kantaa kaikkien taakkaa. Mies on käynyt terapiassa, mutta lopetti sen huomattuaan että toimii se "roskakori" minullakin. Mutta ei enää.
Tai en halua. Kamala tunne, kun tajuaa tulleensa hyväksikäytetyksi henkisellä tasolla.
Jokaisen masentuneen yhtenä toiveena on varmastikin tulla oikein ymmärretyksi ajatustensa ja tunteidensa myötä. Kaiken vähättely ja se, että ei kuuntele ja tue, satuttaa.
Kertokaa te, jotka jotain asiasta kokeneena tiedätte ratkaisuja, miten selvitä tälläisestä...?
Olen ollut kaikkea muuta kuin itse päivänsäde.On toki hyviäkin päiviä, mutta tilani on nykyään lähinnä apaattinen.
En enää naura, tunne iloa tai tyydytystä onnistumisistani. Arkisten asioiden tekeminen on yhtä tuskaa,asiat siirtyy joka päivä "huomiseen"...En osaa enää tehdä aloitetta asioihin enkä huolehtia itsestäni.Sängystä en pääse ylös ilman tahtojen taistelua.Tunteet on pinnassa ja itku herkässä.
Itse diagnoosin tehtyäni totesin, että olen erittäin masentunut.
Miten olen tähän tilaan joutunut?
Siksikö, että olen tukenut masentunutta miestäni lähes kahden vuoden ajan ja unohtanut hoitaa samalla itseäni? - En tiedä, mutta en häntä syytäkään.
Ihmettelen vain, miten olen jaksanut kantaa ja tukea häntä nämä vuodet. Itse en saa tällä hetkellä minkäänlaista henkistä tukea häneltä.
Masennun päivä päivältä lisää hänen syytöstensä alla ts. mitä en ole tehnyt tai minkälainen minun tulisi olla.
Lasteni ongelmat rasittavat mieltäni yhtälailla eikä mieheltä heru myötätuntoa. En tiedä millä tuo selittyisi,silläkö ettei hänellä ole omia lapsia..?
Tätäkö on olla suhteessa masentuneen kanssa? Tosin meitä on nyt kaksi eikä minun hartiani enää jaksa kantaa kaikkien taakkaa. Mies on käynyt terapiassa, mutta lopetti sen huomattuaan että toimii se "roskakori" minullakin. Mutta ei enää.
Tai en halua. Kamala tunne, kun tajuaa tulleensa hyväksikäytetyksi henkisellä tasolla.
Jokaisen masentuneen yhtenä toiveena on varmastikin tulla oikein ymmärretyksi ajatustensa ja tunteidensa myötä. Kaiken vähättely ja se, että ei kuuntele ja tue, satuttaa.
Kertokaa te, jotka jotain asiasta kokeneena tiedätte ratkaisuja, miten selvitä tälläisestä...?
Vastaukset 7
Vanhimmat
ja liikkumista auttaa masennukseen! On vaan otettava itseään niskasta kiinni! Aseta itsellesi joku tavoite esim.laihduttaminen tai muuten vaan kaunistaminen. Mieti myös haluatko jatkaa suhdettasi.
Todella, "ota itseä niskasta kiinni", vittuillako haluat? En ole muuten ap.
Ap:lle haluan sanoa, että kuulostaa pahalta kuinka miehesi ei tue sinua mitenkään, vaikka sinä olet paneutunut HÄNEN ongelmiinsa niin paljon, että masennuit itsekin. Tuo lapsiasia on varmaan niin kuin sanoitkin: kun miehellä ei ole omia lapsia, hän ei osaa suhtautua sinunkaan lapsipulmiisi. Osaksi voi tietysti johtua hänen masennuksestaan, ettei jaksa enää muiden ongelmia.
Sinun pitää kyllä saada jotain ulkopuolista tukea olemiseesi ja elämiseeesi. Älä jatka miehesi "terapeuttina" saati sylkykuppina.
Minulla on kokemusta masentuneen kanssa seurustelemisesta. Suhde kaatui (pistin poikki) tosin sihen, kun tajusin että mies on täysverinen narsistinen alkoholisti. Kyllä minua vedätettiin kunnolla ja käytettiin hyväksi. Onneksi se on nyt ohi ja loppu.
En osaa sanoa juuta enkä jaata suhteenne tulevaisuuteen. Oletteko olleet kuinka kauan yhdessä? Ehkä teidän kannattaisi mennä avioliittoneuvolaan/perheasiainneuvotteluun/pariterapiaan. Jos miehesi vain suostuu, käytä tämä oljenkorsi hyväksesi. Voit mennä yksinkin, ainakin saat purkaa kaiken mikä miläsi painaa ja ehkä vastaus hahmottuu siinä samalla pikkuhiljaa.
Hyvää jatkoa sinulle!
...terveyskeskuslääkäriltä ja kerro olostasi. Et varmaan enää itse omin voimin pääse siitä yli. Miehestäsi tuskin nyt on apua. Pidä itsesi ja omat tarpeesi tärkeimpänä, se on lastesi tulevaisuuden kannalta ykkösasia! Eikä mitään syyllisyydentunteista siitä ettet nyt jaksa miestäsi tukea.
yritin...! Olen nim.itsekin kärsinyt lievästä masennuksesta ja kokemuksesta tiedän että ainut mikä auttoi oli nim.se että otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin ulos ja lenkille ym. että se siitä vittuilusta....!!
Monta asiaa tunnistin tekstistäsi, kuten alavireinen ja värittömämpi mieliala, jaksamattomuus arkisissa asioissa. Itse olen myös yrittänyt tukea omaa avomiestäni masennuksen kanssa reilun vuoden verran ja huomaan miten se vaikuttaa jo minuun. Tosin itse olen tehnyt jo sen päätöksen etten katsele toista samanlaista vuotta vieressä jos mikään ei muutu. Sen verran arvostan omaa hyvinvointiani, että joku raja on pakko vetää.
Sinunkin olisi varmasti aika ajatella mitkä ovat sinun jaksamisen rajasi ja kuinka paljon sinä olet valmis antamaan, ilman että se on selvästi omasta hyvinvoinnistasi pois.
Omassa avomiehessäni on nykyään sama piirre kuin omassa kumppanissasi vaikuttaa olevan: kykenemättömyys tuntemaan empatiaa, ottamaan huomioon ja välittämään. Myös avomieheni syyllistää minua, jos en jaksa aina olla hyväntuulinen ja ymmärtäväinen.
Mielestäni tuo voi hyvinkin olla myös kumppanisi kohdalla yksi masennuksen piirre, ettei hän osaa ottaa muita huomioon ja kykene ymmärtämään toisten tunne-elämää.
Kun sinullakin on tilanne jo mennyt siihen pisteeseen, että omat voimasi ovat jo ehtyneet ja olet nyt vajonnut siihen samaan synkkyyteen hänen kanssaan niin...mitä itse luulisit että sinun kannattaisi tehdä?
Mielestäni sinun tulisi ottaa riittävästi etäisyyttä, jotta saisit oman elämäsi kuntoon. Sinä et varmasti jaksa nostaa itseäsi jaloilleen, jos hän painaa sinua jatkuvasti maahan omalla kuormittavalla pahalla olollaan.
Kun sinä olet jo niin kuormittunut yrittäessäsi tukea häntä, että olet itsekin jo sairastunut masennukseen, niin mielestäni se on selkeä merkki ettei teidän ole hyvä olla toistenne seurassa, ei noin lähellä. Kumppanisi ja sinun tulisi yrittää aktiivisemmin etsiä ja ottaa apua vastaan, muilta kuin toisiltanne.
Ellei masennusta saa hoidettua ei parisuhteennekaan tule toimimaan, olet sen varmasti itsekin jo huomannut. Vasta sitten kun kumpikin on riittävästi terventynyt voitte alkaa rakentamaan suhdettanne uudestaan.
Muussa tapauksessa vajoatte pohjalle yhdessä ja pysytte siellä...
Miehesi muistuttaa erästä tuntemaani mieshenkilöä. Vaimo otti eron melko pian, vaikka oli pikkulapsi huollettavana. Ei ole katunut.
Tuollaiset miehet eivät luultavasti tarvitse vaimoa vaan äidin. Hän taitaa olla sinulle ylimääräinen tyrannisoiva 5-vuotias lapsi. Hankkiudu eroon tuollaisesta miehestä. Et ole hänelle yhtään mitään velkaa.
ehkäpä siltä mieheltäkin on usko loppunut. vai luuletteko, että kaikki jaksaa koko ajan olla kannustamassa ja tsemppaassa toista joka on maansa myynyt, mikään ei tunnu miltään teki mitä tahansa tai yritti mitä tahansa... jokainen varmasti jaksaa aikansa, mutta lopulta se seinä tulee vastaan enemmin tai myöhemmin ja joutuu toteamaan ettei tästä tule yhtään mitään. Lopulta siinä mitä todennäköisimmin käy näin.