Olen tässä kolme viikkoa odotellut että jokin ihme huuma valtaisi mieleni. Tuntuu että kaikki vasta syntyneiden äidit hehkuttaa onneaan ja miten kaikki on niin ihanaa yms. Itsellä ei vaan ole tullut tällaisia fiiliksiä. Vauva oli meille odotettu ja toivottu, raskaus ja synnytys meni hyvin, enkä koe että olisin mitenkään masentunut. Mutta mietin vaan että miksi en koe sellaista "huumaa". Onko muilla ollut tällaista? Välillä mietin että entä jos vauvalleni tulee koliikki tai muuten vain itkee, niin miten jaksan kuunnella väsyneenä, entä jos satutan vauvaa?
Mieheni on viikot reissussa töissä, jäin tänään ekan kerran yksin viikoksi vauvan kans. Mieheni kyllä ottaa osaa vauvan hoitoon ja tukee minua kaikin mahdollisin keinoin. Kovasti vain toivon että vauva olisi kiltti, nukkuisi yöllä ja ei tulisi koliikkia..
kertokaa jos teillä on jotain omakohtaista kokemusta.
Mieheni on viikot reissussa töissä, jäin tänään ekan kerran yksin viikoksi vauvan kans. Mieheni kyllä ottaa osaa vauvan hoitoon ja tukee minua kaikin mahdollisin keinoin. Kovasti vain toivon että vauva olisi kiltti, nukkuisi yöllä ja ei tulisi koliikkia..
kertokaa jos teillä on jotain omakohtaista kokemusta.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Onhan se aikamoinen muutos pienen ajan sisällä tuo lapsen syntyminen. Ei sitä varmasti aivan heti ymmärrä kuka se pienokainen on mutta varmasti pikku hiljaa alkaa ymmärtämään ja rakastamaan.
Kannattaa kuitenkin miettiä voisiko kyseessä olla masennusta tai muuten vain uupumista. Onko sinun mahdollista saada apua esim. omalta äidiltäsi sinä aikana kun miehesi ei ole paikalla?
Ole onnellinen ja kiitollinen terveestä pikkuisesta :)
No ei sitä huumaa kaikille tule. Jokaisella äidillä ne äidintunteet ovat omanlaisensa, jopa niin että jokaista lasta kohtaan tunnetaan erilaista rakkautta. Olemmehan me ihmisinä erilaisia. Jotkut hullaantuvat rakastuessaan ja toisilla iunteet kulkevat tasaisemmin.
Tärkeintä noin pienen vauvan kanssa on se, että sinulla on tarve hoitaa häntä ja olla hänen lähellään. Äidinrakkaus tulee joko vähitellen, ikäänkuin huomaamatta tai sitten hyppäyksinä, esim. kun lapsi oppii uusia asioita: ensimmäinen hymy tai katsekontakti tai ääneen nauraminen tai eka sana tai....
Mikä huuma?! Toisen lapsenkaan aikana en itsestäni sitä huumaa ole löytänyt. Ehkä se sitten johtuu siitä että olen 24 h päivässä kiinni näissä naperoissa.Se äitiyden autuus taitaa olla harvemman perheen juttuja koska mielestäni nuo lapsoset ovat suloisia pakkauksia mutta kaiken ajan vieviä.
Lapset saavat hoivaa ja läheisyyttä koko ajan mutta en minä ainakaan näe että ne ovat prinssejä vaan ihan normaalisti kasvavia pikku ihmisiä.
Jos vauvasi itkee ja et meinaa jaksaa niin kärsivällisyys ja itkun suodattaminen ovat hyvä opetella. Kun hermostut niin lapsikin hermostuu.
Koita nyt rentoutua siellä. Rakastaa voi vaikkei sitä koko ajan hehkuta ulospäin tai ei sisälläpäin ratkea onnesta.
Minä en ainakaan ole koskaan ollut niin fiiliksessä näistä pienokaisista että voisi huumaksi sanoa. Joka päivässä on hetkiä milloin huomaa lapsesta niitä piirteitä miksi jaksaa jatkaa päivästä toiseen ja huomaa todellakin että rakastaa vaikkei koko ajan siltä tunnu.
Ei mullakaan mitään alkuhuumaa ollut, pikkuhiljaa muodostui kiintymys suhde ja vauvaa alkoi oikeasti rakastamaan.
Tosta satuttamisesta sanoisin että ne ajatukset ovat myös ihan normaaleja, siis että pelkää "sekoavansa" ja sitten satuttavansa vauvaa. Minullakin pyöri päässä sellaiset pelot ja myöhemmin olen todennut että en ollut ainoa.
Minä löysin vasta syvemmän äidinrakkauden toisen lapsen jälkeen. En ole muutenkaan mikäää, aah ihanaa-ihminen. Kun oli enemmän lapsenhoitokokeumusta, eikö ollut epävarma, oli aikaa tunteillekin.
Äideille tulee riittämättömyydentunteita siitä, että he luulevat, että pitää tuntea jotenkin erityisesti ja että muut tuntevat huikaisevasti. Jokaisella olla omat tunteensa, jotka ovat itselle omia ja aitoja.
Muistan vielä, että katsoin synnärillä ekaa lasta ihmetellen, mutta en tuntenut mitään erityistä äitihuumatunnetta. Sitten vähitellen kun lapsen oppi tuntemaan eikä enää pelännyt joka vinkaisua alkoi rakkaus kasvamaan. Mitä sen on väliä, mitä muut hehkuttavat tai tuntevat. Tämä on sinun ainutlaatuinen ja oma kokemuksesi eikä siihen ole olemassa mitään erityisiä tunnesääntöjä vaikka joku niin tuntuisi väittävänkin.
Sain esikoiseni 2 kuukautta sitten ja kyllä olen tuntenut alusta asti rakastavani lastani, mutta en todellakaan missään huumassa ole ollut. Kaikki on niin uutta ja arki rytmitöntä häsellystä, niin siinä pyörityksessä tuntuu, että miten tästä selviää yms. Mutta nyt ainakin meillä alkaa helpottaa, kun itse on tottunut tähän arkeen eikä stressaa jokaista asiaa, esim. sitä, että vauva itkee tai ei suostu nukkumaan tms. Kyllä se siitä lähtee, kun alun yli pääsee!:) Monet sanovat kuinka vauva-arki on parasta aikaa lapsen kanssa, mutta itse en tuota allekirjoita, vaan odotan tyttäreni kasvua!:)
turhaan - tunteet, siis kiintymys ja äidinrakkaus - tulevat pikkuhiljaa ajallaan! Tulet myös huomaamaan, että lapsen äitinä käyt koko tunneskaalan läpi moneen kertaan ja vieläpä potenssiin sata! :) Myös ei-niin-ihanat- tunteet kuuluvat äitiyteen ja vanhemmutteen, niidenkin kanssa on vaan opeteltava elämään! Eli armollisuutta myös itseäsi kohtaan!
Kiitos kirjotuksista, helpotti kummasti kun tietää nyt että en ole mitenkään epänormaali kun ei ole sitä elämä-on-niin-ihanaa-vauvan-kans -huumaa. Totta kai on ihanaa olla vauvan kans, en vaihtais päivääkään pois, ja odotan kovasti että vauva oppii uutta ja kehittyy. Pitää nyt vain yrittää nauttia tästä ajasta kun vauva on vielä sylivauva ja ei ymmärrä maailman menosta vielä tuon taivaallista. Kaikkea hyvää vastanneille. Ja muillekkin. :)
Noup, ei iskenyt mikään erityinen huuma esikoisen synnyttyä. Tottakai oli ihanaa pitää vauvaa sylissä ja hoitaa sitä, mutta kyllä ne syvimmät rakkauden tunteet ovat kehittyneet 2,5-vuoden aikana, kun lapsi on kasvanut.
Kuopusta kohtaan oli jo heti synnytyksen jälkeen niitä huumaavia tunteita, jonka uskon johtuneen tasan siitä että oli jo valmiiksi yksi lapsi ja se äidinrakkaus valmiina :)