Elän hyvää elämää, mutta ongelmani on, että en osaa nauttia siittä ja en oikein saa itsestäni mitään irti. Olen onnellisessa parisuhteessa ja minulla on kaikki asiat hyvin eikä muita erityisiä huolia. Ongelmana on vain se, että tunnen olevani välillä niin "yksinäinen" ja saamaton. Ystäviä ja kavereita on kylläkin, mutta kuitenkin melko vähän. Heilläkin omat elämät ja osalla jo perhettäkin. Opiskelukavereitakin hyvin vähän kun osa muuttanut pois. Avopuolisollani on paljon omia kavereita ja omat harrastukset (varsinkin näin talvisin) ja ei tietenkään voi viettää kanssani kaikkea aikaa, paljon kun vietetään jo nyt yhteistä aikaa. Nyt tuleva kevät tulee olemaan todella rankka koulun suhteen kun pitäisi saada kandityö tehtyä ja kurssia vielä rästissä mutta itse koulua melko vähän jäljellä joten sosiaalinen kanssakäyminen hyvin vähäistä. En saa vaan itsestäni mitään irti, ajattelen aina, että menen koululle ja teen ahkerasti kouluhommia tai meen lenkille kun on hieno ilma, mutta sit aina sorrun siihen et töllötän vaan telsua tai syön kaikkea hyvää kotona. On vain niin yksinäistä tehdä niitä asioita ihan yksin.Kavereita en viitsi paljon pyytää esim. lenkille kun he ovat joko töissä pvät (silloin kun minulle sopisi) tai sit eivät jaksa/halua/kerkiä tehdä minun kanssani mitään (yleinen tilanne kun heitä pyytää tekemään kanssani jotain). Miten saisin itsestäni pois tämän saamattomuuden ja enemmän aktiivisuutta elämääni? Joku uusi harrastus voisi olla mukava, mutta en keksi mitä olisi kiva harrastaa, ei yksin oikein ole mikään mukavaa. Tätä rataa masennun elämääni ilman mitään erityistä syytä.
saamattomuus
kiva olla tälläinen outo
8698
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Lukio on aloitettu, ja kun pitäsi opiskella niin en saa mitään aikaiseksi. Suunnittelen vaikka mitä mutta tuntuu että ajatus juoksee hitaasti ja asioiden tekemiseen ja oppimiseen menee paljon enemmän aikaa, niin paljon että se ei ole enää normaalia. En saa vaan aloitettua asioita.
En osaa elää hetkessä, asiat tuntuu merkityksettömiltä. Ei ees uusia kavereita. Käytännössä on melko yksinäinen olo vaikka ihmisiä ympärillä.
Enpä tiedä mitä tekisi.
ihan kuin olisi omasta suusta tullut tuo kirjoituksesi. Itse käyn ammattikorkeaa viimeistä vuotta(hope so). Tehtäviä rästissä vaikka muille jakaa, eikä motivaatio riitä millään edes päättötyötä aloittaa. Päivät kuluu enimmäkseen tv:tä katsoen, löhöillen, kissan kanssa leikkien tai muuten vaan lusmuillen. Ei huvita tehdä ikäviä koulutehtäviä, kun on jo muutenkin tarpeeksi tylsä elämä.
Ihanaa, en olekaan ainoa, joka ei aina saa itseään asunnosta ulos! Aina en jaksa kaupassakaan käydä...
Tilannetta pahentaa se, että tänä keväänä pitäisi minunkin valmistua, ja mahdollisesti hakea jatko-opiskelemaan. En vain tiedä mitä haluan! En haaveile mistään. En haaveile ammatista, matkustamisesta, tavaroista.
Olen vain.
Jep, kuulostaa todella tutulta. Olen jo pian 19-vuotias tyttö, takana tasan nolla seurustelusuhdetta ja säälittävä elämäni senkun jatkuu. Ei ole oikein mitään mistä nauttia, paitsi hyvä ruoka ja löhöileminen. Mutta yksinäisyyskin ahdistaa. Vaikka onkin yksi tai kaksi parempaa kaveria, niin kaipaisin enemmänkin ihmisiä ympärilleni. Toisaalta taas itsetuntoni on niin alhainen, että jopa ahdistaa olla joidenkin ihmisten kanssa, kun kuvittelen että he pitävät minua säälittävänä ja tylsänä luuserina, koska en ole seurustellut enkä tee elämässäni mitään dramaattista tai hanki uusia ihmissuhteita. En edes tiedä mistä puhua ihmisten kanssa! Usein tosiaan tuntuu tältä.
Minulla kylläkin on haaveita, haaveilen matkustamisesta ja tahtoisin päästä ulkomaille joksikin aikaa asumaan. Seurustelu taas tuntuu epärealistisemmalta, koska tuntuu etten kiinnostu kenestäkään.
Tämä on niin..... Säälittävää.
tietyllä tapaa lohduttavaa lukea tuota kirjoitustasi, sillä itse olen ihan samassa tilanteessa. Päättötyö odottaa tekijäänsä, mutta en vaan saa aikaiseksi...puoli vuotta jo lusmunnut laittamatta tikkuakaan ristiin asian puolesta. Sama homma koulutehtävien kanssa. Vaikka aikaa on yllin kyllin, niin koulutehtäville siitä ei liikene minuuttiakaan. Saa nähdä mitä tästäkin tulee, sillä keväällä olisi pakko valmistua. Mutta kiitos tästä, ei ahdista enää lainkaan niin paljoa kun on kohtalotovereita :)
Tervehdys!
Täällä juuri samankaltaisia tuntemuksia.
Olen suorittanut ammattikoulun, ammattikorkean ja nyt yo:lla ekaa vuotta. Työkokemustakin on jo kertynyt jonkin verran, elikkäs ikää minulla on jo kohta 30. (Ikä loppu kehäraakki...)
Juuri nytkin on fiilis, ettei tästä mitään tuu. Kouluja käy minkä ehtii, töissä aina kun sattuu pääsemään ja silti tympii. Joku harrastus olisi varmaan hyväjuttu, mutta se vie aikaa (eikä tässä nyt ole aikaa lähtä keskenpäivän jonnekkin salille vääntään rautaa).
Jotenkin oon jäänyt pykälää alemmalle vaihteelle, eikä vaihteen vaihtaminen meinaa onnistua. Tämä puolestaan näkyy ulospäin, että lähden yleensä mukaan mihin tahansa kaveriporukan juttuun (juhlat, elokuvat, kuskinhommat, jne.).
Noh! Mikäs neuvoksi? Ensimmäisenä tulee mieleen, että "kehittäisi" mieltään ajattelemaan tyyliin: "Olet ihan kelpotyyppi. Käy nyt homma x hoitamassa, niin voit levätä.". Toisena auttavana asiana voisi olla elämän prioriteettien miettiminen, elikkäs istuisi alas ja tuumisi mitä oikein ITSE haluaa elämältään.
Toivotan kaikille keskusteluun osallistuville hyvää jatkoa ja tsemppiä! :)
Moneen viikkoon ei oo ollu kursseja koululla, kotona en oo saanu mitään tehtyä. Yksi kurssi pitäis suorittaa itseopiskeluna, mutta en oo lukenut vielä riviäkään. Gradupaikka pitäisi hommata kesäksi, mutta enpä ole hakenut mihinkään. Pelottaa, etten pärjää. *huoh*
Pari kommenttia.
Pitäisi miettiä, mitä opiskelujen jälkeen aukeavalta työelämältä oikeastaan haluaa. Kumpi on esimerkiksi itselle tärkeämpää, päivittäiset ihmissuhteet työpaikalla ja työyhteisöstä tuleva välitön palaute vaiko kunnianhimo, isot kokonaisudet ja etenemismahdollisuudet. Jos edelliset asiat on opiskelijalle tärkeämpiä, ei hänestä todennäköisesti ole ainesta johtotehtäviin, asiantuntijatehtäviin tai yrittäjäksi, jotka Suomessa valitettavasti ovat helvetin yksinäistä puuhaa. Opiskelujen laajuus ja suunta pitää valita jomman kumman "polun" mukaisesti. Jos on kiinnostunut ihmisläheisistä, pienistä projekteista ja rutiininomaisista työtehtävistä, joihin liittyy sosiaalisia kontakteja mutta jos opinnot suuntaavatkin isoihin kokonaisuuksiin, joihin liittyy riskinottoa ja ihmisetäisiä suunnittelutehtäviä, syntyy monille naisopiskeiljoille motivaatio-ongelma.
Vaikka nainen olisikin kiinnostunut nimenomaan asiantuntija- ja johtotehtävistä, häntä ei välttämättä kannusteta tavoittelemaan niitä.
Kannustaako poikaystävänne teitä opiskeluissanne riittävästi? Myös muulloinkin kuin vain kahden kesken ollessanne. Uskaltaako hän kehua ja tsempata teitä julkisesti kaikkien kuullen? Jos ei, niin miksi ei?