Mulla on elämä nyt tässä vuoden aikana pompannu jotenkin ihan päälaelleen. Tuntuu etten saa otetta oikeen mistään. Olen yleensäkin vähän huono pitämään asiat oikeassa järjestyksessä, mutta nyt olo on jotenkin vielä oudompi.
Mun on vaikea mennä kauppaan, töihin, kirjastoon, linja-autoon..siis paikkoihin missä näkee paljon ihmisiä ja joutuu kaikkien tuijotuksen kohteeksi. Huomattavasti helpompaa se on silloin jos joku kaveri on mukana.
Noh, eipä siinä vielä kaikki. Mun mielialat vaihtelee ihan laidasta laitaan. Ensin saatan hymyillä, mutta ei mene kun muutama minuutti niin tekee mieli itkeä ja tuntuu että maailma musertuu ja seinät kaatuu päälle. Kaadun vain sängylle, itken, en saa mitään aikaiseksi. Saattaa mennä monta päivää ihan kuin olisin jossain sumussa, en kuule enkä näe mitään. Säikähtelen varjoja, näen joskus ötököitä kävelevän seinillä, kuvittelen hetken jonkin esineen tai ääneen sanoneen jotain; esim. oven narahdus tai jopa oman vatsani murina kuulostaa hetken ihan puheelta, kunnes tajuan että eihän se nyt mitään voinut olla. Joskus voin seistä peilin edessä kymmenenkin minuuttia ja tuijottaa vain itseäni silmiin ja en oikeastaan kuule enkä näe enkä ajattele mitään. Se on omituinen tunne. Ihan kuin sieltä katsoisi joku aivan toinen ihminen jota en tunne. Ahdistaa, masentaa, itkettää..en jaksa tehdä mitään.
Julkisilla paikoilla kuten kaupassa, lääkärissä, kirjastossa..keskellä kaupunkia, alkaa ahdistaa, en saa henkeä, tuntuu että pyörryn, alkaa itkettä, en uskalla katsoa ketään, välttelen kaikkia ihmisiä ja yritän pysyä piilossa. Vaikeinta se on päiväsaikaan kun on valoisaa, sen takia kuljenkin ulkona aina vain pimeän aikaan.
HUoh..............mitä mä tekisin? Ei kukaan kuitenkaan jaksa kuunnella, tai sitten ei vaan usko mua ja sanoo mun olevan hullu.
Mun on vaikea mennä kauppaan, töihin, kirjastoon, linja-autoon..siis paikkoihin missä näkee paljon ihmisiä ja joutuu kaikkien tuijotuksen kohteeksi. Huomattavasti helpompaa se on silloin jos joku kaveri on mukana.
Noh, eipä siinä vielä kaikki. Mun mielialat vaihtelee ihan laidasta laitaan. Ensin saatan hymyillä, mutta ei mene kun muutama minuutti niin tekee mieli itkeä ja tuntuu että maailma musertuu ja seinät kaatuu päälle. Kaadun vain sängylle, itken, en saa mitään aikaiseksi. Saattaa mennä monta päivää ihan kuin olisin jossain sumussa, en kuule enkä näe mitään. Säikähtelen varjoja, näen joskus ötököitä kävelevän seinillä, kuvittelen hetken jonkin esineen tai ääneen sanoneen jotain; esim. oven narahdus tai jopa oman vatsani murina kuulostaa hetken ihan puheelta, kunnes tajuan että eihän se nyt mitään voinut olla. Joskus voin seistä peilin edessä kymmenenkin minuuttia ja tuijottaa vain itseäni silmiin ja en oikeastaan kuule enkä näe enkä ajattele mitään. Se on omituinen tunne. Ihan kuin sieltä katsoisi joku aivan toinen ihminen jota en tunne. Ahdistaa, masentaa, itkettää..en jaksa tehdä mitään.
Julkisilla paikoilla kuten kaupassa, lääkärissä, kirjastossa..keskellä kaupunkia, alkaa ahdistaa, en saa henkeä, tuntuu että pyörryn, alkaa itkettä, en uskalla katsoa ketään, välttelen kaikkia ihmisiä ja yritän pysyä piilossa. Vaikeinta se on päiväsaikaan kun on valoisaa, sen takia kuljenkin ulkona aina vain pimeän aikaan.
HUoh..............mitä mä tekisin? Ei kukaan kuitenkaan jaksa kuunnella, tai sitten ei vaan usko mua ja sanoo mun olevan hullu.
Vastaukset 7
Vanhimmat
toi kuulostaa ihan samalta kun mä olin psykoosissa.
Keskivaikea masennus ei ole hulluutta vaan masennusta, ja hoitona ovat piristävät mielialalääkkeet. Ihminen joka ei elä yhteydessä Jumalaan, on kadottanut tekijänsä ja elämänsä mielekkyyden. Mutta kuten sanottu, nappia.
Pitäkään nyt jo ne kaikki jumalanne ja muut satuolennot poissa täältä(kin) palstalta.
Jos kadottaa oman henkisen puolensa, tai vähättelee/kieltää sen olemassaolon, ei voi päästä lähelle itseään. Ei voi pysähtyä miettimään, mistä omat mentaalipuolen ongelmat johtuu. Jos tunteita vaan pakkaa jonnekin aivojen sopukoihin, niin lopulta säiliö on täysi ja se alkaa jollain tapaa läikkyä yli. Lopulta on sitten selkä seinää vasten. Itämaissa opetetaan mietiskelyä, itsensä rentouttamista ja henkisen puolen/elämän haltuunottoa. Tämä on osa henkisyyttä ja tästä on oikeasti hyötyä monille.
yhteisöllisyyttä ja suuria tunteita voi etsiä muualtakin kuin uskonnollisesta hapatuksesta. Itselleni musiikki on intohimo ja tuo elämään sisältöä.
"Ihminen joka ei elä yhteydessä Jumalaan, on kadottanut tekijänsä ja elämänsä mielekkyyden."
Jos näin on, niin miksi myös syvästi uskovaiset ihmiset voivat sairastua psykoosiin ja masennukseen?
Ihan kun mun elämää!
Mulla on IHAN samanlaisia tuntemuksia ja pelkoja.
Olen 21v nainen.Siis mäkin ahdistun ihmisten seurassa kaupassa jne.Välttelen ihmisiä ja liikun pimeällä.
Välillä ahdistun niin bussissa,että tuntuu kuin pyörtyisin tai saisin jonkun kohtauksen..vaikeimpia ovat hyvänäköiset miehiet/jätkät,en uskalla katsoa heitä silmiin ja tunnen itseni vähäpätöiseski ja rumaksi..Aina kun lähden ovesta ulos vakavoidun ja pistän "kovan kuoren päälle" ettei vaan kukaan tajuisi että olen niin herkkä ja peloissani..
Mun elämällä ei ole suuntaa eikä tavotteita.Elämä on päivästä päivään selviämistä ja pelkojen kanssa taistelua..Olen työtön.
Tuntuu kun oisin ihan yksin ja eristyksissä.Mulla on ollut masennus monta monta vuotta,enkä pääse siitä eroon.En halua syödä mieliala lääkkeitä.huonoja kokemuksia..
Munkin mielialat vaihtelee melkeen euforiasta itsemurha-ajatuksiin..hymyilen hieman,sitten itken monta tuntia.sitten nauran,sitten olen vakava,sitten innostun..ei sitä voi edes sanoin kuvailla.Välillä mulla on outoja ajatuksia ja pelkään tulevani hulluksi niinkuin mummoni jolla oli pahoja harjoja,joten sitä on suvussa..Joskun olen kuullut että nimeäni huudetaan mutta en sen enempää.
Et ole yksin! Ja jos kiinnostaa jutella asiasta,laita mailia..olis kiva purkaa sydäntä jollekkin.. [email protected]