elämä jumissa

En osaa enää tehdä mitään normaalisti. Tuntuu, että lapsi on este kaikelle vaikka tiedän, että suurimmaksi osaksi se este on omassa päässäni. Minä itse teen asiat hankaliksi, ei lapsi.

Välttelin juuri monta viikkoa pankissa käymistä, koska en ollut varma miten helposti sinne pääsee rattailla ja kuinka kauan joutuu jonottamaan, jaksaako lapsi odottaa. Kaupassa käyminen suoritetaan aamuisin, kun on vähiten ruuhkaa.
Vaatteetkin tilaan melkein aina netistä kun en viitsi lähteä toppahaalariin sonnustautuneen 1-vuotiaan kanssa hikoilemaan kauppoihin.
En edes muista koska viimeksi olisin käynyt kahvilla kaverin kanssa, koska lapsen kanssa kahviloissa istuminen on vähintäänkin ahdistavaa.
Mihinkään äiti-lapsi kerhoihin en menisi kirveelläkään, koska en vain tunne itseäni sellaiseksi äidiksi mitä puistoissa tavataan.
Ne täydelliset.
Välillä, nykyään jopa päivittäin, mietin ettei minusta ole kenenkään kasvattajaksi. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Minua ei kiinnosta vaippojen hintavertailut eikä se, mikä vaunumerkki on minkäkin listan kärjessä.
Osaan olla lapsen kanssa luonnollisesti vain silloin kun olen hänen kanssa kahden. Julkisilla paikoilla tai sukulaisten edessä olen kuin lukossa.

Olen yrittänyt hakea töitä, mutta jotenkin koen lapsen esteeksi siinäkin -haluaisin mennä yksin työkkäriin, yksin työhaastatteluun. Haluasin rauhassa voida soittaa työpaikkojen perään ilman että joku roikkuu jaloissa vaatimassa jotain.

Olen pohtinut ja pähkäillyt jo yli vuoden, että kehtaanko, pystynkö ja tarvitsenko oikeasti ulkopuolista apua lapsen hoitoon. Milloin olen miettinyt sijaisperhettä tai tukiperhettä, milloin päiväkotia tai lastenhoitajan pyytämistä. En vain ole kehdannut, päätin että pärjään kyllä.

Pärjäänhän minä mutta eteenpäin en pääse.
Mietin josko laittaisin pojan päivähoitoon vaikka niin, että olisi 2 kertaa viikossa hoidossa, jotta minä pääsisin hoitamaan asioita, kuntosalille, kahville, työnhakuun jne.
Luulen että tarvitsisimme sitä molemmat.
Päiväkotiin vaan en voi häntä laittaa, koska ei ole varaa menettää kotihoidontukea, ja toisaalta ei myöskään ole varaa hoitajan palkkaamiseen.
Omilla vanhemmillani on omat työnsä, eikä muita läheisiä oikein ole sellaisia jotka voisivat hoitaa.
Neuvolaan en kehtaa soittaa, ei ole kovin vastaanottavaista porukkaa siellä, ja vaikka olen joskus asioista puhunut, niin ei sieltä ainakaan apua ole tarjottu. Lastensuojeluviranomaisiin olen ollut kerran yhteydessä, muttei apua saanut sieltäkään kun joku oli lomalla ja toinen muuten vain kiireinen.
En tiedä enää itsekään miksi pidän lasta niin suurena esteenä kaikelle. Tuntuu vain että olisi pakko päästä hänestä aina välillä eroon, jotta saisi asioita hoidettua eteenpäin ja saisi välillä olla ihan normaali, parikymppinen nainen.