Niin. Siis miten aikuinen (25 v) nainen voi saada itselleen hyvän tai edes jonkinlaisen itsetunnon? Lapsena se joskus oli, mutta teini-iän epävarmuus vei mennessään, eikä ole sen jälkeen näkynyt. Yksin kotona ollessa sitä ei juuri tarvi, mutta heti kun pitäisi olla kanssakäymisessä ihmisten kanssa, tulee ongelmia. Ja se ainainen pettyminen itseensä on niin uuvuttavaa. Pettyminen, kun huomaa, ettei taaskaan pysty antamaan itsestään mitään. Koulussa on kaikkein pahinta. Alussa luullaan normaaliksi ihmiseksi, mutta hetken kuluttua näkemys muuttuu. Silloin tulee ne katseet. "Mikä tuota vaivaa?" "Voi, onpa rassukka." "Luulee ilmeisesti olevansa parempi kuin muut."
Haluaisin niin luottaa ja uskoa itseeni. Haluaisin hyväksyä itseni. Haluaisin RAKASTAA ITSEÄNI. Mutta en luota. En usko. En hyväksy. Enkä varsinkaan rakasta. En edes pienen pientä osaa itsestäni. Ja tämän vuoksi olen peloissani. Pelkään tulevaisuutta. Miten tulen pärjäämään työelämässä? Löydänkö ikinä ketään, joka rakastaisi minua? Miten tämä vaikuttaa mahdollisiin lapsiini? Miten näin epätasapainoinen itsetunnoton ihminen voisi pystyä kasvattamaan "normaalin" tasapainoisen itsensä hyväksyvän ihmisen?
Joskus olen huijari. Töissä hymyilen asiakkaille, olen tehokas ja annan hyvän kuvan itsestäni. Koulussa saatan jopa murjaista jonkun vitsin välillä toverille ja jopa uskallan jutellakin vähän. Kaikki pelkkää valetta. Näyttelemistä. Ja voi taivas se näytteleminen vie voimat. Kotiin kun pääsee niin on aivan lopen uupunut. Useimmiten silti en jaksa näytellä vaan olen se tylsä onneton surkea eliö, joka normaalistikin.
Ja kun se lauantai-ilta tulee. Sitten tulee se itsetuntokin. Kiitos alkoholin. Olo on niin vapaa, kaunis ja rohkea. Miesten silmistä näkee ihailun ja edes hetken tunnen olevani hyväksytty, haluttu ja ihailtu. Kaikki pelkkää petosta. Osa suurta näytelmää.
Ei, en ole tappamassa itseäni. En ole syvästi masentunut. Pystyn hoitamaan kouluni ja työni ja muut velvollisuudet. Mutta mitä arvokasta tällaisessa elämässä on? En haluaisi että kaikki on aina pelkkää "pystymistä". Pelkkä luennollakin istuminen on hirveää "suorittamista". Ja jos joskus jossakin asiassa onnistun on se mielestäni jonkun suuremman voiman ansiota tai pelkkää sattumaa, ei suinkaan omaa ansiotani. Terapiassa käynnistä en kokenut olevan suurta apua. Tällaisessa ongelmassa kun ei voi kukaan muu auttaa kuin minä itse. Niinpä niin. Minä itse. Hahaa. Minä. Mikä vitsi.
Haluaisin niin luottaa ja uskoa itseeni. Haluaisin hyväksyä itseni. Haluaisin RAKASTAA ITSEÄNI. Mutta en luota. En usko. En hyväksy. Enkä varsinkaan rakasta. En edes pienen pientä osaa itsestäni. Ja tämän vuoksi olen peloissani. Pelkään tulevaisuutta. Miten tulen pärjäämään työelämässä? Löydänkö ikinä ketään, joka rakastaisi minua? Miten tämä vaikuttaa mahdollisiin lapsiini? Miten näin epätasapainoinen itsetunnoton ihminen voisi pystyä kasvattamaan "normaalin" tasapainoisen itsensä hyväksyvän ihmisen?
Joskus olen huijari. Töissä hymyilen asiakkaille, olen tehokas ja annan hyvän kuvan itsestäni. Koulussa saatan jopa murjaista jonkun vitsin välillä toverille ja jopa uskallan jutellakin vähän. Kaikki pelkkää valetta. Näyttelemistä. Ja voi taivas se näytteleminen vie voimat. Kotiin kun pääsee niin on aivan lopen uupunut. Useimmiten silti en jaksa näytellä vaan olen se tylsä onneton surkea eliö, joka normaalistikin.
Ja kun se lauantai-ilta tulee. Sitten tulee se itsetuntokin. Kiitos alkoholin. Olo on niin vapaa, kaunis ja rohkea. Miesten silmistä näkee ihailun ja edes hetken tunnen olevani hyväksytty, haluttu ja ihailtu. Kaikki pelkkää petosta. Osa suurta näytelmää.
Ei, en ole tappamassa itseäni. En ole syvästi masentunut. Pystyn hoitamaan kouluni ja työni ja muut velvollisuudet. Mutta mitä arvokasta tällaisessa elämässä on? En haluaisi että kaikki on aina pelkkää "pystymistä". Pelkkä luennollakin istuminen on hirveää "suorittamista". Ja jos joskus jossakin asiassa onnistun on se mielestäni jonkun suuremman voiman ansiota tai pelkkää sattumaa, ei suinkaan omaa ansiotani. Terapiassa käynnistä en kokenut olevan suurta apua. Tällaisessa ongelmassa kun ei voi kukaan muu auttaa kuin minä itse. Niinpä niin. Minä itse. Hahaa. Minä. Mikä vitsi.
Vastaukset 9
Vanhimmat
minulla olis myytävänä itsetuntoa 5€säkki montako säkillistä tarvitset.Ei vaitiskaan itseluottamus tulee ainoastaan siitä että on joku joka uskoo sinuun ja luottaa siihen mitä ikinä teetkin. Tarvitset vaan yhden luotettavan ystävän tukea.Olet vielä niin nuori mutta jonkun vuoden päästä olet niin vahva että menet vaikka vuoren läpi jos on tarve siihen.Näin näen asiat yksi joka luottaa sinun kykyhin
Tuollaisia ystäviä taitaa olla vain aika vaikea löytää. Ja oma mieli täysin hajalla teeskennellen on hankala etsiä, kun ensin pitäisi tutustua ja viettää aikaa ja herättää kiinnostusta jne. jne. Täällä siis samanlainen tai ehkä vähän pahempikin tilanne (lisänä masennus työkyvyttömyys) mutta toinen sukupuoli eli olen mies. Aloittajan kirjoitus oli kyllä hyvä, toivon vain parasta sinne suuntaan.
niin, tässä maassa kyllä tuollaisia liikkeelle potkivia ystäviä kaipaa suht moni! Mikä on muuten tilanteesi? Masennus ja jännitys? Oletko hakenut niihin apua? Itse muutama päivä sitten hain apua masennukseen ja siksi näitä sivuja luenkin.Tavallaan "vertaistukea". Joskus miettii, miten lukuisat yksinäiset "löytäisivät" toisensa.Joku keskustelufoorumi? Jos löytyis toinen yksinäinen läheltä, voisi tavata...vaikka kuulostaa kliseiseltä, niin tsemppiä! Kenties kirjoitat lisää tänne?
Toivottavasti saat lääkityksesi "kohilleen"! Itse aloitin 10mg citalopramilla, huomenna nostetaan 20mg. Oma masis on seuraus työuupumuksesta ja stressistä. Oma käsitykseni, en ole vielä saanut keskusteluapua ja lääkärissä tietty sain vain reseptit. Netistä olen katsonut kyllä, että oireeni ovat burn-out.Olen nyt lomautettuna, joka tuli hyvään saumaan! Eli pystyin työskentelemään joululomaan asti ja jaksoin onneksi.Sitten loppui voimat.Eli toipilaana tässä ollaan kaikessa rauhassa.Viikot olen ollut yksinäinen, miesystävän kanssa vietän viikonloput, hän toisella paikkakunnalla.Nyt olen hänen luonaan. Eikä hän taida oikein ymmärtää tilannetta, ei kuitenkaan ole moittinut.Varmasti tulen saamaan keskusteluapua, loppuviikosta selviää lisää, vertaistukiryhmä kuulostaisi hyvältä.Minkälaista se lienee?Asun isossa kaupungissa, siellä varmaan toimisi sellaisia.Toivotan voimia sinulle, olen hengessä mukana!Enköhän kirjoittele taas lisääkin tänne.Tsemppiä kaikille lukijoille!
Ensin kannattaa lopettaa näytteleminen ja olla oma itsensä. Jos näyttelee siitä seuraa vaan ongelmia ja ristiriitoja. Kokemuksesta tiedän.
Hyvän itsetunnon saa jos ajattelee itsestään positiivisesti, mutta myös hyväksyy huonot puolensa. Jos haluat rakastaa itseäsi sun täytyy oppia se.
Olet ihan oikeassa. Se oppiminen on vaan jotenkin todella hankalaa. Tuntuu, että vuodet vaan vierivät, eikä mitään edistystä tapahdu. Mutta yhdestä asiasta en aio luopua: nimittäin toivosta. Uskosta parempaan. Joku pieni uho on istutettu sisääni, enkä aio antaa periksi. Joku päivä vielä pystyn hymyilemään tälle kaikelle ja itsellenikin. Toivoisin samaa kaikille jotka nyt sattuvat tämän viestin lukemaan: ÄLÄ milloinkaan luovu toivosta. Täällä on puhuttu paljon ystävien merkityksestä itsetunnolle, mikä on varmasti tärkeä tekijä, koska heiltä saa sitä positiivista palautetta itsestään. Juuri se palaute ja tuki on kai tärkeää itsetunnolle. Jos ei ikinä saa mitään positiivista palautetta itsestään (henkilöiltä jotka merkitsevät jotakin!), on varsin vaikea muodostaa käsitystä itsestään. Jotenkin silti uskoisin, että vieläkin tärkeämpää on oppia seisomaan omilla jaloillaan. Tai siis no se on minun oma unelmani. Että pystyisi ystävystymään ennen kaikkea itsensä kanssa. Se kai kuitenkin on se tärkein "ihmissuhde". Jos ei pysty lempeästi ja rakastavasti itsestään ajattelemaan, niin mitä jää jäljelle? Tosin itse olen onnellinen siinä mielessä että minulla on muutama todella hyvä ystävä, joita kohtaan ei sanat riitä kiitollisuuttani osoittamaan. Hmm..mikähän minun pointti tässä taas olikaan.. Varmaankin se, että minä olen yksi esimerkki siitä, että vaikka omistaa todella hyviä ystäviä, ei se silti takaa hyvää itsetuntoa. Mutta tukea heistä saa, se on ilman muuta selvä asia!
Tuota samaa pohdin minäkin. Olen 25v mies, mutta muuten tuntuu kuin lukisi omista ongelmistani. Minulla katosi myös itsetuntoni tuossa teini-iässä ja sen jälkeen se on ollut kovin puutteellinen ja mielialat hyvin ailahtelevaisia.
Itse opiskelen tällä hetkellä viimeistä vuotta ja olen jotensakin kyennyt piillottamaan ympärillä olevilta ihmisiltä masentuneisuuteni, itsetunto-ongelmani ja ahdistuneisuuteni, vaikka välillä oireiden piilottaminen on lähes mahdotonta. Kouluympäristö on ainakin itselleni mahdollistanut, että tulen jotensakin toimeen, mutta nyt todella pelkään miten työelämässä käy. En todellakaan usko, että jaksan näillä eväillä eteenpäin, koska työelämässä alaani kuuluu vastuu , jatkuva ihmisten kohtaaminen ja ihmisiä jaoitteleva ilmapiiri(samoja piirteitä on nähtävissä kyllä jo opiskeluyhteisöni ilmapiirissä todella vahvasti, eli erilaisuuden suvaitsemattomuus).
Tunnen todella, että hukkaan tämän oman mahdollisuuteni eli elämäni. Lähes Kaikkea toimintaani ohjaa itsetunnonpuute ja pelko. En kykene tekemään asioita joita haluaisin tai jos jotain teen niin se tuntuu suorittamiselta. HArvoin pystyn keskittymään asioihin vaan päässäni pyörii jatkuvaa oman elämän miettimistä, päämäärätöntä omien heikkouksien ajattelua. On todella raskasta yrittää vetää roolia, jota ei kuitenkaan jaksa jatkuvasti. Olen myös välillä se hauska jätkä ja puhelias, mutta sitten kun keksi mitään itsetuntoa nostattavaa sanomista, romahdan. Tuntuu että silloin on heti päästävä pois ihmisten keskeltä.
Itsekin mietin, että miten pystyisin kasvattamaan lapsia, koska olen niin ailahtelevainen. Millä jaksat olla se huolenpitäjä kun välillä tuntuu, että juuri ja juuri jaksaa kantaa omia siipiään. Tykkään lapsista paljon, mutta ajan myötä entistä enemmän alkaa tuntumaan, että minusta ei tule isää, vaan painiskelen jatkuvasti ongelmissani.
Olen yrittänyt hakea ihmissuhteita tuon treffi-palstan kautta, mutta sekin syö itsetuntoa kun luen ihmisten "kauppalistoja" siellä, kun en pysty täyttämään vaateita joita suurin osa hakee.Koskaan en ole varsinaisesti seurustellut vaan mikään juttu ei ole edennyt kunnolla treffailua pidemmälle. Olen saanut pakkeja ja antanut niitä. Torjutuksi tuleminen on ollut yksi asia joka on syönyt paljon itsetuntoani, koska aina olen ollut vakavissani liikkeellä.
kun olen elämässäni täysin pohjillani, niin silloin ei kyllä toivoa näy missään, sitä vaan jaksaa jaksamisen vuoksi. Vähän neutraaleimpina päivinä sitä jaksaa yrttämällä,mutta ei nauti asioista. Parhaimpina päivinä olen ihmeen todella pirteä ja paljon ideoita mielessäni, mutta takaraivossa on nykyään siloinkin tunne, että tätä ei jatku kauaa. Toivoa aina on, mutta enpä tiedä kun mikään ei tunnu muuttuvan. Samaa rataa aina vaan.
Enpä tiedä mitä mun piti sanoa. No tulipa ainakin kuvattua omaa tilannetta. Paljon olis unelmia,monille realistisia mutta minulle...?
Minakin olen miettinyt samaa, lapsia ja perhetta, paljon, ehka liikaakin.
Kauhukuvani on, etta 3 vuotias mahdollinen tuleva lapseni on ihan paniikissa kun aiti ei jalleen saa itseaan sangysta ylos. Han tuo minulle lasin mehua, jonka on ottanut jaakaapista: purkki on edelleen poydalla ison mehulammikon vieressa. Liian pieni lapsi yrittaa ottaa vastuuta aikuisesta, joka ei pysty huolehtimaan edes itsestaan. Lapsi tuntee hammennysta ja syyllisyytta, koska ei ymmarra mista on kyse, ehka se onkin hanen syytaan, etta aiti itkee. Ehka han on ollut liian laiska, tuhma ja arvoton..
Millainen aikuinen tuosta lapsesta kasvaisi? Itseaan vihavaa, kaikki maailman murheet paalleen kasaava vaiko kylma ja kyyninen? Sen tiedan, ettei ainakaan onnellinen ja tasapainoinen. Haluaisin lapsia, mutta onko minulla oikeutta tayttaa omaa tyhjiotani tulevieni lasten mielenterveyden uhalla? en usko siihen. Mielestani ihmisen tulee realistisesti pohtia olisiko hanesta hyvaksi vanhemmaksi ennenkuin lisaantyy. En myoskaan suostu hyppaamaan ja toivomaan parasta niinkuin monet tutuistani on ehdottanut. "Kylla aitiys opettaa ja olet erilainen kun sinulla on joku muukin, josta pitaa pitaa huolta. Mita jos en muutukaan? Mita, jos en ole tarpeeksi vahva unohtaakseni omaa pahanoloni lapsenni takia? Silloin pilaan minulle rakkaimman ihmisen elaman, mina olisin syyllinen siihen, etta maailmassa on yksi pahoinvoiva lapsi lisaa. En halua ottaa sita riskia.
Mulla on sama ongelma, mut tosin oon vielä 14v.
Ei mun tulevaisuus voi kovin hyvältä täs tilantees näyttää. mulla on kuitenki sama ongelma eli kun olen kanssakäymisessä ihmisten kanssa, tulee ongelmia. Ja tosiaanki pelkään tulevaisuutta niin paljon että ahistaa niin paljon. En halua käyä koulua en halua lähteä kotoa mihinkää, koti on ainut mun turva.