Mulla on vissiin joku kriisi päällä ja on ollut jo pari vuotta. Vituttaa jatkuvasti. Aamulla kun herään vaikka kuselle esimerkiksi kuudelta ja saisin nukkua kymmeneen, niin sen kusireissun jälkeen en saa unta ja alan miettimään ja joskus jopa itken. Mietin vain kun minulla ei ole lapsia vaikka kaikenmaailman luusereilla ja ennen oletetuilla peräkamarinpojilla jo on, koska pitkä aikainen naiseni ei halua, vaikka hän jo ikäiseni jne. Mietin siis kaikkia asioita todella negatiiviseen sävyyn, vaikka periaatteessa minulla on asiat hyvin. Terveyskin huolettaa, vaikka minulla ei mitään muuta ole kuin kaksi vuotta sitten oli kolestrolit tosi hitusen ylhäällä ja sekin sai vain aikaan sen että aloin harrastamaan liikuntaa enempi ja kiinnittämään terveyteeni huomiota.
Kaikki vituttaa oikeasti. Perisuhteessakin olen huomannut nyt sellaisia solmukohtia joista tuntuu ettei ilmeisesti yli pääse. Tuntuu jotenkin että nyt on tien päässä ja etsii sellaista reittiä jossa ei olisi niin levoton olla. Pari lasta kun saisi ja vakaan turvallisen motivoivan parisuhteen, se auttaisi, ehkä. Mutta eilen taas kuulosti siltä että eukko tekee lapsia vain koska minä haluan. Seksistäkin kauheat paineet, mutta siihenkin varmaan syynä osin tämä kireys parisuhteessa ja se kun ei niitä lapsia.
Kertokaahan omia kokemuksianne ja auttakaa. Vai pitääkö mennä pällitohtorille jo juttelemaan?
Onneksi olen sellainen ihminen joka luottaa tulevaisuuteen ja hakee muutoksia, mutta ei tätä muuten jaksaisikaan. Ei oo helppoo....
Kaikki vituttaa oikeasti. Perisuhteessakin olen huomannut nyt sellaisia solmukohtia joista tuntuu ettei ilmeisesti yli pääse. Tuntuu jotenkin että nyt on tien päässä ja etsii sellaista reittiä jossa ei olisi niin levoton olla. Pari lasta kun saisi ja vakaan turvallisen motivoivan parisuhteen, se auttaisi, ehkä. Mutta eilen taas kuulosti siltä että eukko tekee lapsia vain koska minä haluan. Seksistäkin kauheat paineet, mutta siihenkin varmaan syynä osin tämä kireys parisuhteessa ja se kun ei niitä lapsia.
Kertokaahan omia kokemuksianne ja auttakaa. Vai pitääkö mennä pällitohtorille jo juttelemaan?
Onneksi olen sellainen ihminen joka luottaa tulevaisuuteen ja hakee muutoksia, mutta ei tätä muuten jaksaisikaan. Ei oo helppoo....
Vastaukset 8
Vanhimmat
radikaalisti, pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja vaihdoin maisemaa, kellekään en jättäny sen aikasista kavereista puhelinnumeroa!
Ja kuule oikeesti, koko mun elämä muuttui, ihan totaalisesti!
Sain koko joukon uusia kavereita ja kaverin kavereita, vanhoja tapasin vain satunnaisesti/ei ollenkaan! Enkä kaivannut! En yhtään.
Nyt tuosta ajasta on rapiat 20v ja en kadu pätkääkään!
Niin ja samaan syssyyn siitä vuosi oli jo perillinen ilmoittamassa tulostaan...vannoutuneelle lapsivihamieliselle ;D
Tuolla se nyt rymyää kattilankansien kanssa ;D
Kestää ja kestää kuusikymppiseKsi asti.
Ja minä en ole mikään pervo mummo.
Paahda täysillä, nauti elämästä. Itke ja naura ja rakasta rajusti. Tuntuu eletyltä elämältä näin vanhempanakin. Painajaiset senkun pahenee mutta minähän elän.
Välillä kuulosti aika tutulta kirjoituksesi. Sanotaan kuitenkin että kun on pimein ja synkin hetki sitten alkaa sarastaa aurinko. Itellä meni poikki morsiamen kans 3 vuotta sitten mutta nyt taas eletään täysillä ja odotetaan uutta eukkoa.
Mietin että kun kaikki alkaa tuntua itsestäänselvyydeltä silloin kannattaa rakastua vaimoonsa / naiseensa joka aamu uudelleen ja uudelleen. Siihen on varmasti aina hyviä syitä.
Ollut nimittäin aika raskasta viimeiset 2-vuotta. Itsekin ajattelen että ei tämä aina voi tätä paskaa olla. Joskus se on kiitoksenkin tultava.
itselläni kriisin oireet alkoivat pulpahtaa pintaa 27 vuotiaana. elin kamalassa tunnekuohuissa, aloin pelätä rupsahtamista ja vanhenemista toden teolla. ostelin kalliita ryppyvoiteita ja seisoin joka päivä peilin edessä laskemassa ryppyjäni. sen lisäksi, etten ollutkaan enää tyytyväinen ulkoiseen olemukseeni, en ollut tyytyväinen sen hetkiseen elämäänkään. olin naimisissa, oli lapsi, ammatti jne..aloin miettimään elämän tarkoitusta, miten haluaisin elämäni oikeasti elää.halusin saada jotain uutta piristystä elämääni. no, päätin lähteä
opiskelemaan työni ohella. mieheni tuki päätöstäni. opiskelun, työn ja perheen sovittaminen yhteen tuntui mahdottomalta yhtälöltä. no opiskelun myötä sain uusia ystäviä ja tutustuin uusiin ihmisiin, menojalka alkoi kummasta vipattamaan. aloin kaipaamaan jotain vaihtelua tylsään normaaliin arkeen. aloin käymään viihteellä yhä useammin ja useammin. tuntui, että sain vihdoinkin kokea jotain muutosta elämässäni. siinä vaiheessa oma parisuhteeni oli jo kärsinyt valinnoistani, suhteemme ei toiminut enää. se johti sitten siihen, että aloin hakemaan muualta sitä, mitä en enää saanutkaan mieheltäni;läheisyyttä, rakkautta, huomiota ja seksiä. elin kaksoiselämään useita vuosia, mikä oli henkisesti erittäin raskasta aikaa. eli yksi asia johti aina seuravaan, aloin koko ajan vaan haluta enemmän ja enemmän. kuitenkaan en voinut hyvin, olinhan perheellinen nainen. sittempä tulikin avioero, elämäni meni pirstaleiseksi. jouduin aloittamaan kokonaan uuden elämän, monta kokemusta rikkaampana. kyseinen kriisi kasvatti mua todella paljon, opin itsestäni monia uusia asioita. vaikka kriisi aika olikin raskasta aikaa kaikinpuolin, se opetti mulle monia asioita. ilman kriisiä en olisi oppinut ymmärtämmän omia halujani ja tarpeitani. tajusin, että mulla on vain yksi elämä, haluan tehdä asioita mitkä tekevät mut onnelliseksi ja tyytyväiseksi. miksi tyytyä epätyydyttävään elämään...? jokainen käsittelee asiat eri tavalla ja kohtaa kriisien tuomat vaikeudet yksilöllisesti. mun piti käydä kriisi läpi vaikeimmain kautta. nyt olen taas sinut itseni kanssa ja elämääni kaikinpuolin tyytyväinen. helppoa ei ollut mullakaan, mutta hengissä ollaan vieläkin! joten ei muuta kuin tsemppiä sulle ja voimia kovasti tuntemuksiesi tutkiskeluun!
t.naispuolinen kohtalotoveri
Kirjoituksesi oli aivan kuin minun kirjoittama, poikkeuksena tuo opiskelu. Olen vuoden aikana muuttunut radikaalisti, sekä ulkoisesti että henkisesti. Muutuin kahden lapsen homssuisesta, 15 kg ylipainoisesta marttyyriäidistä aivan toiseen äärilaitaan. Halusin näyttää hyvältä, saada ihailua, olla ja mennä missä ja milloin haluan. Laihdutin itseni normaalipainoon ja olen pysynyt siinä (muokattavaa toki löytyy vielä:). Leikkautin uuden hiustyylin. Tajusin, että elän ja haluan elää nyt sitä elämää, mikä olisi pitänyt elää 15-20 vuotiaana. Tarkoitan riippumattomuutta, vapautta, uusia ihmisiä, omia aikatauluja jne.
Olen tavannut mieheni 15-vuotiaana ja siis puolet elämästäni viettänyt hänen kanssaan. Keskusteluyhteys ja yhteiset puheenaiheet mieheni kanssa ovat hiipuneet 8 aviovuoden aikana jonnekin. Minne ja milloin; en tiedä.
Mieheni on tietämättäni ollut samoissa ajatuksissa, yhteiselo ei näin voi jatkua. Eläminen tuntuu teatterilta, suorittamiselta. Yksittäistä syytä on vaikea sanoa, mutta minun muutokseni on yksi iso tekijä. En ole enää se sama ihminen johon hän jostain syystä ihastui silloin kauan sitten. Näin ajattelen. Mutta kaikkihan muuttuvat ajankuluessa ja elämän edetessä.
Viimeiset puolivuotta onkin ollut epätoivoista itsensä etsimistä, kuka oikeasti olen; mitä haluan? Onko tämä tosiaan vain vaihe elämässä ja menee kohta ohi? Haluan olla vapaa. mutta en kuitenkaan uskalla luopua nykyisestä (tiedän, säälittävää). Nyt ymmärrän mitä tarkoitetaan sanonnalla "syödä ja säästää kakku".
Mietin olisiko jotain voinut tehdä toisin. Varmaankin tietoisesti pitää yllä keskusteluyhteyttä ja
harrastuksia, ne hautautuivat jonnekin ajan saatossa. Mieheni aloitti uudelleen (tähän samaan aikaan) vanhan aikaa vievän harrastuksensa, joka siis osallistuttaa koko perheen. Olin taas mieliksi ja annoin periksi. Kaiken tämän myllerryksen keskellä en pysty jakamaan hänen iloa ja riemua joka harrastukseen liittyy.
Syyllistän ja syytän miestäni itse itselleni asettamista naurettavista vaatimuksista ja olettamuksista, joita en pysty täyttämään. Kiukkuisilla ja vähättelevillä kommenteilla ja suhtaumisella sain aikaan hänellekin pahan olon. Ei varmasti tee mieli jakaa toisen kanssa mitään asioita, kun aikojen kuluessa niin moni asia tyrmätään ja lytätään välittömästi. Ei ehkä aina niin suorasti, mutta kuitenkin.
Niin ja lapset. Molemmat allekouluikäisiä. Muistan ajatelleeni, että jos lapsia ei olisi, olisin lähtenyt aikoja sitten. Eikö sen pitäisi minulle itsellenikin kertoa jotain? Miksi sitten eroamisajatus kuitenkin pelottaa. Helpompi on pysyä nykyisessä ja painaa taas pää piiloon. Kieltää tunteitansa ja esittää jotain mitä ei oikeasti ehkä ole. Avioeroa miettiessä eniten hermostuttaa se, että olenko nyt vain tällaisessa kriisissä ja etsimässä itseäni. Että onko hölmöä tehdä isoja ratkaisuja nyt, kun on itsekin ihan sekaisin. Mitä enemmän asiaa ajattelee, alan epäillä itseäni.
Tarkoitus on että lapsilla on kaksi hyvinvoivaa ja onnellista vanhempaa. Jos se ei onnistu samassa kodissa, sitten se onnistuu paremmin eri osoitteissa. Onnistuuhan? Miten sen voi tietää?. Joka paikassa lukee, että aina kannattaa yrittää selvittää asioita ja käydä terapiassa ja neuvonnassa jne. Kommunikointia voi harjotella ja vaikeudet voittaa jos vain molemmat haluavat. Mutta en ole varma haluanko? Lastenko takia? Vai todistaakseni itselleni tai muille, että näin hienosti pystytään parisuhde pelastamaan... ei kuulosta hyvältä. Toisaalta jälkeenpäin ei sitten voi sanoa etteikö olisi ainakin yritetty selvittää asioita.
Tämä nyt kuuluisi osittain kai tuonne avioeropalstalle. Sitä itsekin mietin, onko kyse ikäkriisistä vai aviokriisistä vai molemmista?
Kiitos kun jaksoit lukea, sekavaahan tämä oli. Kiitos kommenteista, ja muiden kokemuksista olisi kiva kuulla.
Kiitos 30-v nainen! Kirjoituksestasi on jo vähän aikaa...mitä kuuluu? Sain vahvistusta sille, mitä pitäisi tehdä. Olen vasta 23 ja ollaan oltu poikaystäväni kanssa yhdessä 5 vuotta. Lähes koko sen ajan molemmista on tuntunut siltä, että "pitäisi" vielä olla nuori ja kokea vähän edes jotain "hullua" elämässään. Olemme jo nyt vähän kuin vanha pari, mikä tuntuu tavallaan pahalta. Kuitenkaan halu ei ole ollut niin suuri, että oltaisiin erottu. On ollut aina suurempi halu pysyä yhdessä, mutta jossain takaraivossa aavistus siitä, ettei se ole ehkä fiksuin vaihtoehto. Nyt ollaan päätetty elää hetki erillämme...vuosi tai kaksi. Päätöksen tekeminen ja siinä pysyminen vaan on niin vaikeaa, koska periaatteessa suhteemme on onnellinen. On kuitenkin parempi kokea ja elää hetki vapaana omaa elämää vielä kun on kuitenkin näin nuori...vai mitä mieltä olette?
Kaikilla tuo 30-kriisi on hyvin yksilöllistä. Itse hermoilin ennen 30-v. päivää aikalailla, mutta eipä sitten oo tuntunu miltään. Perusasiat on kunnossa: on ammatti ja vakituinen työpaikka, eikä vaaraa yt-neuvotteluista. No, myöntää täytyy, että lapsiasia pyörii edelleen päässä. Nopeimmat kaverit kun on pyöräyttäny jo kolme kappaletta, eikä mulla oo isäehdokastakaan tiedossa...
Mutta odottakaapas 40-vuotispäivää! Lähipiirissä on ruvennu tuulemaan tuossa vaiheessa: tulee hirveä kuntoilubuumi, ulkonäkö ja sen säilyttäminen tulee tärkeemmäks ja liittoja valitettavasti kariutuu. Luulen, että siinä vaiheessa minäkin mietin tarkemmin, mitä olen elämälläni saanut aikaiseksi.
Minä uskon, että tuota mainitsemaasi ärsytystilaa on vain kestettävä jonkin aikaa. Mutta koska elämäntarkoitus on olla onnellinen, voi joskus olla parempi aloittaa alusta. Kolmskymppisenä se ei missään nimessä ole myöhäistä. Tsemppiä!