Maailman tantereilla noita teitä on monenlaisia. On monia uskontoja, jotka sanovat olevansa juuri sillä oikealla tiellä, vaikka nämä uskonnot voivat erota toisistaan hyvinkin rankasti. Onko oikeita teitä useampia?
Voiko oikeassa tiessä olla useita kaistoja, jolloin erillä tavalla uskovat ovat kaikki matkalla kuitenkin samaan määränpäähän?
Vai onko oikea tie niin kaita, ettei sillä mahdu kaksi kävelemään rinnakkain?
Päteekö oikeissa teissä tuttu sanoma, jokainen tie vie perille (jokainen tie vie roomaan).
Vai onko niin, että vain suunta ratkaisee, ei se, mitä tietä tarpoo?
Eli oletettaisiin niin, että vierivieressä menee hirveänä teitä, toiset länteen, toiset itään. Itään päin kulkijat matkaavat kadotukseen ja länteen matkaavat taivaaseen?
Vai viekö mikään tie minnekkään?
Uskonnot ainakin lupaa yhtä sun toista.
Voiko oikeassa tiessä olla useita kaistoja, jolloin erillä tavalla uskovat ovat kaikki matkalla kuitenkin samaan määränpäähän?
Vai onko oikea tie niin kaita, ettei sillä mahdu kaksi kävelemään rinnakkain?
Päteekö oikeissa teissä tuttu sanoma, jokainen tie vie perille (jokainen tie vie roomaan).
Vai onko niin, että vain suunta ratkaisee, ei se, mitä tietä tarpoo?
Eli oletettaisiin niin, että vierivieressä menee hirveänä teitä, toiset länteen, toiset itään. Itään päin kulkijat matkaavat kadotukseen ja länteen matkaavat taivaaseen?
Vai viekö mikään tie minnekkään?
Uskonnot ainakin lupaa yhtä sun toista.
Vastaukset 5
Vanhimmat
sanoma = sanonta...
Jeesus ja kristinusko kuuluvat yhteen. Ihmiset puhuvat ja karsinoivat muita. Ei ole kuin se mitä Jeesus itse sanoi, opetti ja puhui Isästään ja Taivasten valtakunnasta. Hän on luvannut tulla takaisin kärsittyään ihmisten toimesta kuoleman ristinpuulla - noutamaan omiaan. Ehkäpä jo piankin, vihdoin viimein.
Kyllä se on tämä vanhoillisuus se oikein. Olen itse todennut sen monissa sielunhoidollisissa keskusteluissa, joita olen käynyt paljon.
Parannusta en vain ole saanut tehtyä, vaikka kuinka sitä on minulle yritetty tarjota.
Jokin estää minua tekemästä parannusta. En psyty, sillä sanani eivät lähde suusta.
Kun sielunhoitaj kysyy, saanko saarnata, en saa sanotuksi edes yhtä sanaa, saat tai tahdon uskoa.
Tajuan, että sielunvihollinen estää sen.
Näin on jatkunut kauan. Seuroissa olen kulkenut, mutta en ole parannusta psytynyt tekemään.
Aina tökkää siihen, kun aletaan keskustelemaan, etten hyväksy tai saa tarpeeksi ymmärrettävästi asioita tajuntaani. En tajua uskonasioita sillä tavalla, että voisin tehdä parannuksen.
Jos minulle jää joku asia hämärän peittoon tai epäselväksi, niin en voi tehdä parannusta, koska haluan uskovaisena tajuta kaiken, myös sen, miksi pitää olla uskovainen tällä tavalla, eikä muulla tavalla. Viimeksi keskustelin erään veljen kanssa uudenvuoden yönä ja keskustelustamme ei meinannut tulla loppua, vaikka oltin jo pitkällä uutta vuotta ja raketit räiskyivät taka-alalla.
"Sanosin näin", oli kaverini aloitus joka kerta lukuisiin kysymyksiini.
Lopulta kyllästyin uskovaisen kaverini jaarituksiin, etten jaksaisi enää kuunnella hänen samoja jorinoitaan. Hän oli valmis saarnaamaan minulle synninpäästön, vaikka näki selvästi, etten ollut tullut käsittämään parannuksen armoa sillä tavalla kuin hän sen käsitti ja toivoi minunkin käsittävän.
Sanoinkin sitten lopuksi, että mistäs sitä sitten enää voisi keskustella, jos minä nyt nöyrtysin sun edessäs parannukseen.
Parannus merkitsisi oman identiteettinsä särkemistä ja tekohurskautta.
Vielä en ole valmis parannukseen. Liian paljon ehtoja, että sen voisi hyväksyä.
Parannus ja vanhoillisuuteen tulo edellyttää itsensä "riisumista alastomaksi".
Sama tunne kuin menisin alastoman seurakunnan eteen vitsa kädessäni ja pyytäisin seurakunan vanhimman piiskaamaan minut kaikkien nähden.
Tämä vertaus osoittaa, miten vaikeaa minun olisi nöyrtyä parannukseen.
Hienoa että pystyt olemaan rehellinen itsellesi, tekstistäsi saa sen käsityksen että ympäristö luo paineita parannukselle. Jos ei ole uskoa niin ei sitä pidä alkaa teeskentelemään vaikka sillä jonkun ihmisen voisi onnelliseksi tehdäkin.
Mun ajatukset ovat jossain määrin samat. Paitsi tuosta että vanhoillisuus olisi ainut oikea. Kaikki uskothan ovat "ainoita oikeita".
Keskusteluissa vl-kaverien kanssa ja oikeastaan jo kotioloissa sain sen käsityksen että usko ei ole järjen asia. Mitä enemmän ajattelen ja tosissani mietin maailman menoa niin sitä vähemmän näen Jumalaa missään. Korkeintaa näen että Jumala on joskus aikojen alussa laittanut maailman alulle ja sitten huonon isän tavoin kääntänyt selkänsä ja lähtenyt panemaan alkuun seuraavaa maailmaa. Melkein kaikkiin maailman tapahtumiin voi vain todeta että tutkimattomat ovat Herran tiet.
Uskon asiat ovat mulle liiaksi uskon asioita, järki on mun uskon este. Kaikki iankaikkisuudet menee yli ja kovaa. Pyhä Henki ei ole minua ikinä koskettanut vaikka olen kyllä antanut mahdollisuuden ja joskus rukoillutkin sitä. Ja haluan olla rehellinen itselleni ja muille joten tekohurskaus ei sovi minulle.
Jumalaan en kai ole oikeasti koskaan uskonut, vaikka itselleni läheisten vl-ihmisten hädän hetkellä joskus käteni ristiin laitankin. Kai se on jonkinlaista kunnioitusta heitä ja heidän uskoaan kohtaan.
Jos otsikko jotain loukkaa niin en tarkoita sillä että uskovaiset olisivat hulluja vaan että uskoa ei voi järjellä selittää.
Mun usko/epäusko sanoo että suunta ratkaisee. Siis jos olisi joku ylimaallinen maali johon suunnata.
Vaikken tavoittelekkaan Paratiisia kuin maan päälle niin pyrin jossain määrin seuraamaan sitä polkua joka mutkittelee sen Taivaaseen johtavan kultaisen moottoritien reunamilla välillä ylittäen ja välillä alittaen sen olosuhteista riippuen.