Tarina tytöstä

Oli kuuma kesä ilta, kävelin polkua polkua pitkin, ihmettelin kuinka monta kilometriä olin jaksanut juosta pysähtymättä, mutta nyt oli pakko kävellä, ei jaksanut enää juosta, ei jaksanut enää itkeä, tuntui kuin olisin jo itkenyt kaiken, että enää en vain pystyisi.
Suunnittelin mielessäni että mitä teen kun olen kaupungissa ja samalla toivoin että tämä polku vie kaupunkiin, en ollut siitä varma, mutta en voinut mennä tien kautta koska se olisi ollut liian pitkä, ja Miika olisi saanut minut kiinni.
Mietin kuinka pystyn kertomaan kaikille että riitelin Miikankanssa viikonloppuna heidän mökillä ja meille tuli ero. Ja miten voisin kertoo minkä takia meille tuli riita, ihankuin se olisi minun vikani että hän pettää minua kun olen lomalla vanhempieni kanssa, tiedän ettei se ole, mutta tuntui siltä.

Pysähdyin hetkeksi istumaan kivelle, otin kännykän taskustani, näppäilin äitini numeron ja soitin, sitten kuului piipahdus ja näytöllä luki '' Ei verkkoa ''
Mietin hetken että mitenköhän minä pärjään, kaupunkiin on vielä pitkä matka ja minulla oli nälkä myös olin aivan uupunut.
Osoitin kännykästä tulevaa valoa maahan ja etsin marjoja, kyllähän sieltä jotain löytyi, napostelin kaikkea mitä tiesin että voi syödä esimerkiksi ketunleipää.
Sen jälkeen ajattelin etsiä jonkun paikan missä voisin viettää yön, en nimittäin pystyisi kävelemään näin pimeässä kotia, en näkisi mitään joten sillon ainakin kävelisin väärään suuntaan.. Kävelin hetken matkaa ja pysähdyin katselemaan ympärilleni.

Kauempana näin valoa, ihankuin tulta, hiivin puun taakse ja katsoin mitä siellä oli, siellä oli yksi teltta, mies ja nainen söivät tulen äärellä jotain, lähdin kävelemään sinnepäin koska olin varma että he ovat jotain retkeilijöitä.

- Hei.
He katsoivat minuun jotenkin pelottavasti en osannut edes tulkita katsetta, mutta sitten näin kummankin suulla virneen, pelottavan sellaisen.
- No heippa hei. Mistäs tämmönen tytsy on tulossa ja minne menossa, ja näin myöhään illasta?
Miehen ääni oli pehmeä, kiltti en enää ajatellut hänestä mitään pahaa.
- Tota.. Kaverin mökiltä, tai siis minulle tuli riitaa poikaystäväni kanssa ja lähdin pois. Ja etsin kaupunkia ja ajattelin oikaista, mutta sitten tuli kauhea nälkä ja tuli äkkiä pimeää, niin ajattelin että viettäisin yön täällä metsässä.
- Hmm..
Kuului näisen suusta, en tiennyt lähteäkkö pois vai jäädä odottamaan mitä he sanoisivat.
- Voithan sinä tännekkin jäädä, voit nukkua teltassa, meillä on yksi ylimääräinen ja on ruokaa. Aamulla voit jatkaa taas matkaa, meillä ei ole autoa joten emmä voi heittää sinua kaupunkiin, muuten sen tekisimme ilomielin.
- Heh, kiitos vain. Olen tosi kiitollinen.
Näin kun mies katsoi naista nauravasti, ihankuin tekisi jotai pilaa minusta, en vain jaksanut ajatella vaan hyökkäsin ruuan kimppuun.

Istuimme takan äärellä, heidän katsellessaan söin leipää ja join maitoa. Kun olin valmis en tiennyt mitä sanoa tai tehdä, olen ollut aina ujo niin se oli vaikeaa.
- Ööh, kiitos ruuasta. Mä taidan mennä nukkumaan, että herään aikasin aamulla ja lähden sitte sinne kaupunkiin päin.
- Joo, Hyvää yötä Marie.
Meinasin saada sydänkohtauksen, mulkaisin häneen miettelijäänä ja vihaisena sitten tokaisin
- Mistä sinä minun nimeni muka tiedät?
- Haha, eihän se ole vaikea arvata. Mene nukkumaan nyt vain.
- Ahaa. Okei, hyvää yötä.
Lähdin kävelemään teltalle päin, olin vieläkin epävarma ja mietin että miten hän tiesi nimeni, alkoi jo pelottamaan myös mielikuvitus alkoi vilkastua, mietin kaikkea '' Entä jos he ovat tappajia, tappaa ihmisiä jotka näkee metsässä , eeih. Miksei he olisi jo tappaneet jos olisi halunnut .. '' Mutta tiesin että tässä oli jotain meneillään,
enkä vain tiennyt mitä, en edes uskaltanut sulkea silmiäni, pyörin teltassa vaikka kuinka kauan jolloin silmäni menivät väkisin kiinni..

Säpsähdin hereille, katsoin kelloa ja olin nukahtanu puoleksi tunniks. Kuulin teltan toiselta puolelta ääntä, ja ihmettelin että he olivat vieläkin hereillä, kello oli jo kaksi yöllä.
Yritin kuunnella heidän keskusteluaan kunnes yhtä-äkkiä teltta avattiin, katsoin oikealle ja näin miehen, ja hän käski minut ulos teltasta, ei pyytänyt. Silloin tajusin että nyt on jotain tekeillä, nousin teltasta ulos. Nainen seisoi minua parisen metriä kauempana, mies seisoi vähän lähempänä. Nainen katsoi minuun oudosti ja kysyi
- Etko tosiaan tiedä keitä olemme?
Katsoin heihin ja mietin kauan aikaa tiesinkö heidät, mutta ei minulla tullut heistä kukaan mieleen. En tiennyt, en tuntenut.
- En ? Pitäiskö minun ?
- Ei toki, hyvä vain, ethän sinä muuten olisi tullutkaan meijän luo kysymään yö sijaa jos tietäisit keitä olemme.
En enää ajatellut mitään, en pystynyt olin aivan hukassa, teki mieli lähteä juoksemaan, minua pelotti, jalat eivät nousseet maasta. Olin kauhusta kankea, en tiennyt keitä he oli, en tiennyt mitä he aikoivat. Minulle tuli kauhea ikävä Miikaa, olisinpa jäänyt hänen luokseen.

Mies lähti kävelemään kohti minua, otti käsistäni kiinni sitoi ne narulla, huusin ja riuhdoin, mutta he olivat ihan kuin ei kuulisikaan. En voinut tehdä mitään, mies oli aivan liian vahva minulle. Nainen peitti silmäni, peitti suuni ja sitten laitettiin makaamaan maahan.
Jonkun aikaa makoilin kauhuissani, kun he varmaankin purkasi telttaa pois, jonkin ajan kuluttua he alkoivat taluttaa minua, kävelimme aika kauan, jolloin kuulin auton oven äänen, ja sitten minut heitettiin sisään.
Makasin aivan liikkumattoman, minua itketti ja en tiennyt yhtään mitä pitäisi tehdä.
Auto matka tuntui pitkältä, koska en tiennyt minne oltiin menossa, en nähnyt mitään. Minua pelotti kauhean paljon. Auto pysähtyi ja minut nostettiin autosta pois.

Käveleminen oli vaikeaa , ihankuin olisimme kävelleet jotain romukasaa ylös, sitten kuulin miesten ääniä enemmän ja enemmän, he puhuivat ruotsia, mutta en osaa ruotsia hyvin jollen keskity ja sitä en kerennyt tehdä, koska he lausuivat sanat tosi nopeasti.
Tunsin että minut vaihdettiin jonkun toisten käsiin, ja sitten lähdettiin kävelemään alas sitä ns. romukasaa.
Kunnes minut laitettiin uudelleen auton sisään ja matka jatkui, siinä kesti kauemmin kuin äsköisessä autossa oleskelu. Meni miltei parisen tuntia, jos näin veikkaisin.
Ennen kuin auto oli vielä pysähtynyt muistin että taskussani oli kännykkä jolla voisin tilaisuuden tullen soittaa poliisille, kunnes kännykkäni alkoi soimaan.
Mietin mielessäni että miten tämä voi olla mahollista, kuka mulle nyt soittaa, ei vielä. Itkin mielessäni, että jos soitto olisi tullut myöhemmi jolloin olisin yksin jossain ni olisin ehkä voinut jotenkin vastata.
Auto pysähtyi joku avasi oven ja kaivoi taskustani kännykän ja sammutti sen, hän kuulosti vihaiselta kun puhui jollekkin. Auto pysähtyi hetkisen päästä taas,
minut raahattiin auton sisältä pois, kuulin hirveää mekkalaa kun joku ovi avattiin, sitten minut heitettiin johonkin pehmeään, en tiennyt mitä se oli, mutta siinä oli mukava olla.
Kuulin miesten juttelevan, mutta en saanut selvää mistä he puhui, mutta nimeni kuultua minua alkoi raastaa sydämmestä, se kipu oli tuskaisaa.

Säpsähdin ja kuulin ääniä tosi lähellä minua, mutta he puhuivat ruotsia ja en pystynyt keskittymään niin hyvin että tajuaisin mistä he juttelisivat, myös tajusin että olin nukahtanut, en tiedä miten olen voinut nukahtaa vaikka pelko on suurin ikinä mitä minulla on ollut.
- Marie?
- Ööh.. jooh?
Kysyin varovasti.
- Mikä on olo?
Ääni oli naisen, jonkun jota en ole koskaan ennen kuullut.
- No muuten hyvä, jossen istuisi sidottuna jossain tuntemattomien ihmisten keskellä, peloissani.
Samassa purskahdin itkuun ja yhtäkkiä oli aivan hiljaista, itsekkin lopetin itkemisen ja pidätin vahingos hengitystäkin.
Aivan hiljaista oli ainakin 10 minuuttia jos ei enemmänkin, kun kuulin taas ääntä, jotku puhuivat ruotsia, mutta en edelleenkään pelkoni takia pystynyt keskittymään.
Jonkin ajan kuluttua he lopettivat keskustelun ja kuulin oven paukaisun, päättelin että olen taas yksin. Nousin seisomaan ja yritin kävellä naruista huolimatta ja en edes nähnyt mitään, tunnustelin tavaroita että missä olen, tunsin puukon ja minulle tuli idea avata solmut takaani, ja niin tein.
Solmujen rikkomisessä kesti hetken, sormestani alkoi vuotaa verta koska vahingossa olin siihen viiltänyt samalla, aukaisin nopeasti nauhat silmiltä ja katsoin ympärilleni..
Olin jossain auto tallissa, isossa sellaisessa, mietin että se oli aika hieno auto talliksi katsoin oveen ja näin sen olevan raollaan, en siis enää kerinnyt katsella ympärilleni, en edes halunnut. Juoksin nopeasti ovelle ja kurkkasin ulos, ketään ei näkynyt, joten lähdin ulos.
Kun astuin ulos ja kävelin pari askelta kuulin kuinka kaksi miestä juoksi suoraa kohti ja huusivat jotain, jota en ymmärtänyt.
Tajusin aivan liian myöhään lähteä karkuun, kun he ottivat minuun kiinni, seisoin aivan liikkumatta ja aivan hiljaa, katsoin suoraan eteenpäin kun sieltä käveli mies, rikkaan näköinen mies, hän käveli kuin omistaisi kaiken.
- Hei Marie.
Sanoi ''kuningas'' mies, katsoin häneen vihaisesti enkä vastannut. Kunnes hän taas jatkoi puhumista,
- Olet vissiin vihainen, kun et tiedä miksi sinä olet täällä ja mitä tapahtuu, mutta minä voin kertoa sinulle, koko tarinan jos haluat, koska minäkin haluaisin tietää miksi minut pidetään vankina ennen kuin kuolisin.

Silmäni oli tipahtaa, leukakin tippui melkee jalkoihin asti, en enää pystynyt selittämään itselleni minkälainen olo minulla on, koska oli kaikkea sekaisin.
Silmistäni vuosi kyyneleitä, kun mies taas jatkoi ..

- Hahahha. Joo sinä kuolet, sinä kuolet tänne. Ja syynä siihen on se että sinä satuit olemaan väärässä paikassa ja väärään aikaan.
ne jotka sinut alunperin sieppasi ovat apulaisia ja he saavat rahaa siitä kun he sieppaavat minulle ihmisiä, ja minä saan ilokseni tappaa heidät kiduttamalla.
Etkös sinä tyttö ole katsonut uutisia tarpeeksi?

Mies tuntui olevan oikeasti iloinen tappamisesta, ja hän ajatteli tappaa minut seuraavaksi, en saisi hyvästellä ketään.
- Ku-kuinka kauan minulla on aikaa elää..?
- Jos olisit ollut kiltissi tallissa, sinulla olisi varmaan viikko, ehkä enemmänkin, mutta nyt kun yritit karata, sinulla ei ole kuin pari tuntia.
Heittäkää se takaisin talliin ! Hoitelen hänet kun kerkeen.
Istuin taas tallissa, itkin ja rukoilin. Tällä kertaa oli onneksi vain kädet sidottu. Ja näin oven aukeavan..

- Marie, hei taas. Nyt haluat varmaan tietää kuinka kauan sinulla on aikaa elää, noin viisi minuuttia ehkä.
Hän virnisti minulle ylpeänä, en enää itsekkään kestänyt, halusin jo kuolla. Katsoin kun hän puhdisti isoa puukkoa, hetken aikaa. Ja sitte hän käveli minuun päin.
Katsoin nopeasti taakseni ja näin lattialla puukon jolla olin rikkonut solmut, ajattelin käyttää sitä, pitäisi saada vain rikottua ensiksi solmut. Kurkotin kättäni ja otin puukon, pidin sitä takanani ja yritin nopeasti saada narun poikki. Mies oli kohallani ja nosti minut nopeasti pystyyn, yritin hirveän nopeasti saada sitä rikki, mutta se ei meinannut mennä. Kunnes mies nosti puukkonsa ja löi minua sillä mahaan, huusin hirveän kovaa, ja itkin samalla, se kipu, se oli kauheampaa kuin tuska, samalla sain solmun rikki, mutta mies kerkesin puukottaa minua vielä kerran, jolloin minä tähtäsin puukollani häntä naamaan, ja näin kuinka se osui juuri silmään, meinasin oksentaa.
Mies peruutti pari askelta, kun kävelin häneen päin ja puukotin häntä mahaan, ja hän kaatui.
Lähdin nopeasti ovesta ulos, mutta en pystynyt hyvin kävellä, piti kävellä kyyryssä, koska haavoista vuosi aivan hirveästi verta, ja sattui kauhean paljo, silmätkin vain vuoti, aivan kuin suihku.
Käännyin kujalle päin, ja lysähdin maahan, en pystynyt enää kävellä, ryömin niin paljon kun vain pystyin, ja näin jonkun kävelevän, en erottanut kunnolla koska oli niin pimeää, yritin huutaa niin kovaa kuin pystyin ja pian joku tuli luokseni aivan kauhuissaan.

- Mitä sinulle on tapahtunut?
- Auta mua, mä en halu-ua kuolla.
- Joo minä soitan nyt ambulanssin, koita kestää vielä!
- Aut-a

Kuulin kun hän puhui puhelimeen ja kertoi että tarvitsee ambulanssin nopeasti.
Tunsin kuinka en pystynyt enää liikuttamaan mitään, en pystynyt puhumaan vaikka kovasti halusin, kun hän oli puhunut loppuun hän kumartui alas ja otti kädestäni kiinni, mutta en tuntenu mitään, olin kuin halvaantunut, en tunenut enää edes kipua missään.. Hengityskin raskaantui koko ajan lisää, tuntui kuin joku tukkisi suutani, että en pysty hengittämään, yritin väkisin hengittää hyvin, mutta turhaan. Hengitin enää hyvin vähän.

Kuulin ambulanssin äänen, ja olin sisimmissäni iloinen, että apu on tullut, olin jo aivan varma että en kuolisikaan. Yritin vain koko ajan hengittää, että se ei loppuisi, katsoin ambulanssiin päin tunsin kuinka minua huimasi vaikka makasin maassa, ja tunsin kuinka silmissäni sumeni, kuulin jotain puhetta mutta kuulosti ihan kuiskaukselta, ja näin vain tummia kohtia jotka tulivat minuun päin, en tiennyt koskisiko joku minuun, koska en tuntenut mitään.
Mietin perhettäni, kuinka kovasti minä halusin nähdä heidät, kuinka kovasti halusin nähdä kaikki kaverit, minulla oli kauhea ikävä, mutta enää en jaksanut, hengitys vaikeni koko ajan enemmän ja minulla ei ollut enää mitään voimia yrittää hengittää.
Joten päätin että lopettaisin tappelun kuoleman kanssa, lopetin hengityksen, pistin silmäni kiinni ja nukahdin ikuiseen uneen.


// voisitte vähä kertoo mielipiteenne tästä, tidän ettei oo mikää hirvee hyvä, on nimittäi ensimmäine kerta ku kirjottelen tommosia novelleja tai pikku tarinoita. :)