Olenko masokisti?

lauseista, jotka asiaa selittävät: "Kun tunnen fyysistä kipua en ehdi tuntea henkistä kipua hetken". Noin sen itsekin muotoilin, melkein sanatarkasti, joskus muinoin, kun fyysinen kipu oli yksi keinoista siirtää henkistä. En viillellyt, mutta muuten kolhin itseäni. En tiedä mitä on tapahtunut, enää en tee niin. Vanhenin, muodostui jonkinlaisia automaattisluonteisia keinoja eristää kipua, aidata ne asiat jonnekin syvälle, jossa pysyvät, paitsi kun esim. unettomuus iskee ja vanhat haavat aukeavat ja juna tulee - päälle. Mutta on parempi olla olemassa kuin olla olematta, on. On.

oletko masokisti tai jopa hullu. Jos olet, niin olen minäkin. Toista vuotta tässä jo kamppaillaan viiltelyoireita vastaan. Ne pahenevat vain kerta kerralta, tällä hetkellä meinattiin pistää lääkäriin haavojen tulehtumisen pelon takia.

Onhan noita, keksittyjä keinoja henkisen kivun purkamiseen tuon villtelyn sijasta, mm. juokseminen. Voin rehellisesti sanoa, että kylläpä se viiltely on aina toiminut ja se on kunnon tilapäinen reaktion purkautuneelle henkiselle kivulle.

Taidanpa sitten itsekin olla hullu.

Mutta enpä voi sanoa muuta, kuin kliseisesti että "Tervetuloa kerhoon!"

Luulenpa että meitä riittää...

Mulla on sama juttu osin, eli syön lääkkeitä depressioon ja se onkin jo monelta osin voitettu, mutta siltikin aina välillä suuren riidan jälkeen tai jos ku on loukannut oikein syvästi mieleni tekee satuttaa itseäni. En juurikaan viiltele, sillä en halua avomieheni näkevän jälkiä. "tapaturmaisesti" vain kolhin itseäni. Miellän kivun jotenkin lääkkeeksi pahaan oloon. Satuttamisen jälkeen olo helpottuu ainakin jonkun verran. Olen myös muutaman kerran viillellyt ja sen jälkeen on kumman rauhallinen ja hyvä olo. En siis viiltele ikinä ranteet auki meiningillä. Kipu auttaa.