Olen ollut kauan sinkku. Lähes koko ikäni siis ellei lyhyitä ei niin vakavia hairahduksia lasketa. Ikää on 25. Olen jo jonkin aikaa ollut sitä mieltä etten koskaan löydä miestä eikä mies minua, ja että minusta on hyvää vauhtia kasvamassa katkera vanhapiika-akka. Olen myös ollut sitä mieltä että "vika" on ollut minussa. Olen ehkä sitoutumiskammoinen kun pelkään jumittuvani paikalleni ikuisiksi ajoiksi, muuttuvani äkäiseksi akaksi ja kaikkea sellaista.
Sitten kuitenkin tapahtui jotakin ihmeellistä ja nyt olen seurustellut erään miehen kanssa muutaman kuukauden. Mies on kaikin puolin vakaa ja varma, tietää mitä haluaa ja miten haluaa. Sopii minulle, itse olen hieman sieltä haahuilevasta päästä joka ei välillä osaa päättää yhtään mitään. Mies kohtelee minua kauniisti, on huomaavainen ja niin edelleen.
Kaiken pitäisi siis vihdoinkin olla kunnossa. Luulin että epävarmuus ja kammo olisi vihdoin takanapäin. Mutta mitä ilmeisimmin ei. Voi kuinka voikaan olla vaikeaa olla jonkun kanssa niin tiiviisti, kun on tottunut olemaan ja pärjäämään ihan itse ja yksin. Olen menettänyt itsenäisyyteni, puhutaan kovaa vauhtia tulevasta ja ns jumittuminen tuntuu lähestyvän.
En enää olekaan varma yhtään mistään. En tiedä haluanko tätä. En ole varma onko mies oikea. Tai onko sittenkin, ja keksinkö vain kaikenlaista peloissani tulevasta tuntemattomasta. En tiedä onko minusta tähän ylipäätään, saati sitten juuri tämän miehen kanssa.
Mitä teen? Pitäisikö pitää tauko ja miettiä menetettyä? Pitäisikö pitää kiinni ja päästä eroon epävarmuudesta? Pitäisikö mennä tunteen mukaan niinkun aina ennenkin ja sanoa heipat, silläkin uhalla että se olisi virheellinen valinta? Vai pitäisikö minun ihan todella etsiä jotain ammattimaista apua?
Sitten kuitenkin tapahtui jotakin ihmeellistä ja nyt olen seurustellut erään miehen kanssa muutaman kuukauden. Mies on kaikin puolin vakaa ja varma, tietää mitä haluaa ja miten haluaa. Sopii minulle, itse olen hieman sieltä haahuilevasta päästä joka ei välillä osaa päättää yhtään mitään. Mies kohtelee minua kauniisti, on huomaavainen ja niin edelleen.
Kaiken pitäisi siis vihdoinkin olla kunnossa. Luulin että epävarmuus ja kammo olisi vihdoin takanapäin. Mutta mitä ilmeisimmin ei. Voi kuinka voikaan olla vaikeaa olla jonkun kanssa niin tiiviisti, kun on tottunut olemaan ja pärjäämään ihan itse ja yksin. Olen menettänyt itsenäisyyteni, puhutaan kovaa vauhtia tulevasta ja ns jumittuminen tuntuu lähestyvän.
En enää olekaan varma yhtään mistään. En tiedä haluanko tätä. En ole varma onko mies oikea. Tai onko sittenkin, ja keksinkö vain kaikenlaista peloissani tulevasta tuntemattomasta. En tiedä onko minusta tähän ylipäätään, saati sitten juuri tämän miehen kanssa.
Mitä teen? Pitäisikö pitää tauko ja miettiä menetettyä? Pitäisikö pitää kiinni ja päästä eroon epävarmuudesta? Pitäisikö mennä tunteen mukaan niinkun aina ennenkin ja sanoa heipat, silläkin uhalla että se olisi virheellinen valinta? Vai pitäisikö minun ihan todella etsiä jotain ammattimaista apua?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ihan luonnollisia ajatuksiahan nuo ovat. En usko, että mitään ammattiapua tarvitset.
Sun kannattaa miettiä kuitenkin hyvin tarkoin mitä haluat. Oliko se sinkkuus lopulta niin kivaa ja autuaallista kuin muistelet? Ihan hetken mielijohteesta sun ei parisuhdettakaan kannata heittää pois, sillä saatat myöhemmin katua.
Laita vaikka paperille ranskalaisin viisoin suhteesi hyvät puolet ja sen huonot puolet. Sitten laita paperille sinkkuuden hyvät puolet ja huonot myös. Sitten vain punnitset mielessäsi mikä on sinulle kaikkein paras ratkaisu.
Voit myös yrittää vastata hyvin yksinkertaiseen kysymykseen: Olitko sinkkuna onnellisempi kuin olet nyt parisuhteessa?
kirjoitti jo Eino Leino aikoinaan. Tarkoitan että elettyä elämää ei tarvi katua (yleensä) mutta jos haluat olla vain sivustaseuraaja, sitä kadut sitten kun nuoruus on mennyt. Usko vanhemman naisen neuvoa ja kuuntele sydäntäsi!!!