VL isäni kuoli syksyllä. Kun häi sai tietää sairaudestaan kesällä 2007, olin juuri menossa kihloihin. Itkin välittömästi, kun kuulin, että isältäni on löytynyt jotain huolestuttavaa sisältä. Ensin epäiltiin että sydämessä on jotakin. Se paljastui myöhemmin keuhkosyöväksi.
Isän kanssa menin ostamaan sormuksia. (Mies asui niin kaukana.)
Itkin niin, etten voinut edes hakea niitä liikkeestä. Isä haki. Isäkin oli itkenyt sinä päivänä. Hän oli erittäin järkyttynyt itsekin.
Tunsin silloin syyllisyyttä siitä, että itse olin "onnellinen", kun isä suri sairastumistaan.
Itkin monena päivänä sen sairastumis-tiedon jälkeen. Aavistinko ehkä alusta asti, että se on jotain vakavaa?
Isä kuitenkin oman surunsa keskellä samalla iloitsikin puolestani. Hänen oli tarkoitus soittaa häissäni. Kävi kuitenkin niin, että häät piti perua. Monet tietävät tämän tarinan, en toista sitä tarkemmin enkä kerro syitä, miksi.
Oli jälleen surun aika.
Isänkin tämä koettelemukseni "löi polvilleen" kuten hän asian ilmaisi. Hän ei koskaan saanut nähdä minua morsiamena, ei koskaan nähnyt lastani. Hän usein sanoi, että haluaisi elää niin kauan, että näkisi lapseni. *Liikuttuu*
Häntä säälitti myös valtavasti, kun hain morsiuskankaat ompelijalta pois.
Asetuin isäni rinnalle kulkemaan. Hieroin hänen selkäänsä ja jalkojaan, joissa oli neuropaattista kipua sytostaateista.
Isä jaksoi sytostaatit hyvin. Hän usein odotti minua hieromaan itseään. Hän arvosti sitä palvelua suuresti. Hän arvosti myös sitä myötätuntoa ja surua, jota ilmaisin hänen sairaudestaan.
Surin myös hänen rinnallaan omaa kohtaloani ja peruuntuneita häitäni, menetettyä mahdollisuuttani perustaa perhe. Isä kuunteli voimiensa mukaan. Samalla tuli joskus puhetta isän kuolemasta.
Lohdutin häntä kerran, että hän pääsee taivaaseen edesmenneiden rakkaidensa luo. Isä ei sanonut siihen mitään. Kyllä hän sen tiesi itsekin.
Viime syksynä isän vointi alkoi heikentyä. Yllättäen enkelit noutivat hänet pois lokakuun viimeisenä päivänä.
Vaikka olin aavistanut pitkään, ettei lähtöpäivään ole kovin pitkiä aikoja, silti se tuli liian äkkiä. Ei tullut kuolinvuodetta, ei hyvästejä. Isä ei itsekään varmaan olisi uskonut, että kuolema tuleekin niin nopeasti.
Näin isän viimeisiä hetkiä. Kuljin siis sen tien isän rinnalla viimeisiin hetkiin. Sillä lienee joku tarkoitus.
Suru ja eronikävä on syvää, mutta lohtu jälleennäkemisestä on voimakas. Jos elämäni jatkuu tästä pitkäänkin kärsimyksillä kyllästettynä, toivon, että minäkin saan isäni tavoin ummistaa silmäni tälle turmeltuneelle maailmalle ja elämälle, joka ei tahtonut minulle rakkautta ja onnea antaa.
~Kiitos Jumala kaikesta siitä, mitä isä antoi minulle elämäni aikana. Kiitos että saatoit isän sielun lepoosi. Auta minuakin pääsemään kerran sinne...~
(Monet, varsinkin vl-foorumilaiset tuntevat minut. Pyydän, ettei kukaan tule tänne sormella osoittamaan ja ilkkumaan minulle tietäen taustoistani ja heikkouksistani. Voi itsekukin katsoa peiliin. Ja olen erittäin koeteltu ihminen. Ja elän nyt suruaikaa, jälleen. Surusta suruun elämäni menee näköjään.)
Isän kanssa menin ostamaan sormuksia. (Mies asui niin kaukana.)
Itkin niin, etten voinut edes hakea niitä liikkeestä. Isä haki. Isäkin oli itkenyt sinä päivänä. Hän oli erittäin järkyttynyt itsekin.
Tunsin silloin syyllisyyttä siitä, että itse olin "onnellinen", kun isä suri sairastumistaan.
Itkin monena päivänä sen sairastumis-tiedon jälkeen. Aavistinko ehkä alusta asti, että se on jotain vakavaa?
Isä kuitenkin oman surunsa keskellä samalla iloitsikin puolestani. Hänen oli tarkoitus soittaa häissäni. Kävi kuitenkin niin, että häät piti perua. Monet tietävät tämän tarinan, en toista sitä tarkemmin enkä kerro syitä, miksi.
Oli jälleen surun aika.
Isänkin tämä koettelemukseni "löi polvilleen" kuten hän asian ilmaisi. Hän ei koskaan saanut nähdä minua morsiamena, ei koskaan nähnyt lastani. Hän usein sanoi, että haluaisi elää niin kauan, että näkisi lapseni. *Liikuttuu*
Häntä säälitti myös valtavasti, kun hain morsiuskankaat ompelijalta pois.
Asetuin isäni rinnalle kulkemaan. Hieroin hänen selkäänsä ja jalkojaan, joissa oli neuropaattista kipua sytostaateista.
Isä jaksoi sytostaatit hyvin. Hän usein odotti minua hieromaan itseään. Hän arvosti sitä palvelua suuresti. Hän arvosti myös sitä myötätuntoa ja surua, jota ilmaisin hänen sairaudestaan.
Surin myös hänen rinnallaan omaa kohtaloani ja peruuntuneita häitäni, menetettyä mahdollisuuttani perustaa perhe. Isä kuunteli voimiensa mukaan. Samalla tuli joskus puhetta isän kuolemasta.
Lohdutin häntä kerran, että hän pääsee taivaaseen edesmenneiden rakkaidensa luo. Isä ei sanonut siihen mitään. Kyllä hän sen tiesi itsekin.
Viime syksynä isän vointi alkoi heikentyä. Yllättäen enkelit noutivat hänet pois lokakuun viimeisenä päivänä.
Vaikka olin aavistanut pitkään, ettei lähtöpäivään ole kovin pitkiä aikoja, silti se tuli liian äkkiä. Ei tullut kuolinvuodetta, ei hyvästejä. Isä ei itsekään varmaan olisi uskonut, että kuolema tuleekin niin nopeasti.
Näin isän viimeisiä hetkiä. Kuljin siis sen tien isän rinnalla viimeisiin hetkiin. Sillä lienee joku tarkoitus.
Suru ja eronikävä on syvää, mutta lohtu jälleennäkemisestä on voimakas. Jos elämäni jatkuu tästä pitkäänkin kärsimyksillä kyllästettynä, toivon, että minäkin saan isäni tavoin ummistaa silmäni tälle turmeltuneelle maailmalle ja elämälle, joka ei tahtonut minulle rakkautta ja onnea antaa.
~Kiitos Jumala kaikesta siitä, mitä isä antoi minulle elämäni aikana. Kiitos että saatoit isän sielun lepoosi. Auta minuakin pääsemään kerran sinne...~
(Monet, varsinkin vl-foorumilaiset tuntevat minut. Pyydän, ettei kukaan tule tänne sormella osoittamaan ja ilkkumaan minulle tietäen taustoistani ja heikkouksistani. Voi itsekukin katsoa peiliin. Ja olen erittäin koeteltu ihminen. Ja elän nyt suruaikaa, jälleen. Surusta suruun elämäni menee näköjään.)
Vastaukset 11
Vanhimmat
silmään. Elät tosiaan suruaikaa, eikä sitä voi mitenkään lyhentää väkisin. Anna siis surun tulla. Mutta tiedä, että joskus se helpottaa ja elämä alkaa taas hymyillä. Se voi tuntua nyt mahdottomalta, mutta niin vain on, vaikkei se nyt lohdutakaan, ehkä vain syventää kipua. Kaikki sen kokevat ennemmin tai myöhemmin.
surujesi keskellä. Sinulla on kallein, elävä usko.
Oli hienoa, että isäsi sai elämänsä viime metreillä olla hellien käsiesi hyvässä hoidossa.
***
Sanoit tuos lopus, et toivoisit ittellesikin 'isäsi osaa', jos vain edessäsi on oleva kärsimystä jatkossa(kin). Mie toivon ja rukoilen siulle Unililja onnentäyteisiä päiviä elämäsi loppuun. Toivon, ettei siun tarttis enää kärsiä.
Kumma juttu. Vaikka koen, että 'elämä' on antanut miulle paljon, niin silti mie Unililja, siun tavoin, toivon monesti saavani ummistaa silmäni tälle maailmalle. Miulla on monesti hirmunen taivasikävä. Sitä ei monikaan ymmärrä. Mut se ikävä on niin voimakas, että miust tuntuu kuin pakahtuisin siihen tunteeseen. Ystäväni on sanonut, et se johtuu masennuksesta. En kuitenkaan koe silloin olevani masentunut. Voiko tällaisia ajatuksia juontaa puhtaasti taivasikävästä?
Näin yks yö hirmu todentuntuisen unen. Olin Espanjassa. Kävelin eräällä sillalla, joka oli lähellä meren rantaa. Meri alkoi nousemaan nousemistaan ja kohta koko silta oli veden peitossa. Sillan kaide, johon monet ihmiset nojailivat, irtosi ja putosi veteen.
Ajattelin että nythän sa taitaa tulla lähtö miullekkin. Oloni oli ihan rauhallinen. Yhtäkkiä tunsin kun joku otti lujan otteen kainaloitteni alta ja ryhtyi viemään mua ylöspäin. Miulle tuli semmonen -miten sen nyt sanois- ihan voimaton olo. En pystynyt vastustamaan ollenkaan sitä, että mua vietiin, enkä edes halunnutkaan. Yhtäkkiä jalkani rupesivat kuitenki tuntumaan raskailta ja heräsinkin sit vähitellen.
Vaikka tuo kertomani olikin uni, enkä ole mitenkään 'uni-ihminen', olin kuitenki tuosta kokemastani hirmusen vaikuttunut. Mietin, että onkohan oikeestikkin täältä lähtö tuon tapainen kokemus.
-Jem
Ihan en päässyt kronologiseen käsitykseen asioista, olin ymmärtävinäni, ettet ehtinyt kihloihinkaan. Toisaalta kirjoitit "hain morsiuskankaat ompelijalta pois." Äkkisiltään tuntuisi, että nuo pukuasiat olisi ehtinyt hoitaa kihlausaikanakin. (Minulla kihlausaikaa oli miltei päivälleen kolme vuotta.) Onko tässä takana joku SRK-määräys?
"(Minulla kihlausaikaa oli miltei päivälleen kolme vuotta.) Onko tässä takana joku SRK-määräys?"
Hirmu pitkiä seurustelu- ja kihlausaikoja ei toki suositella, jotta Saatana ei pääsisi kiusaamaan himon hillittömyydessä. Silti mitään aikarajaa seurustelun/kihlauksen kestolle ei ole asetettu.
Kiitos että jaoit tämän kanssamme, niin ihanan, vaikkakin niin surullisen tositarinan. Rukoilen sydämestäni sinulle valoa ja toivoa.
Oma isäni on myös todella rakas. Itse en ole vanhoillislestadiolainen, mutta isäni on. Pystymme puhumaan aivan kaikesta, myös uskosta. Minäkin olen uskossa Jeesukseen.
Elämässäni oli monia vuosia sitten aika, jolloin olimme etäällä toisistamme. Olin surullinen. Oikein sydämestä asti kipeä. Mutta kun sitä matkaa toistemme lähelle alettiin tekemään, sitä riemua ei voi sanoin kuvailla..
Olen monesti käynyt läpi isäni hautajaiset. Itkenyt ja itkenyt. Vaikkei hänellä ole mitään suurempaa hätää, käyn luopumista läpi mielessäni. Se on raskasta sitten, kun aika koittaa. Vaikka eihän sitä tiedä, vaikka Jumalan suunnitelmat olisivat toisenlaiset, että minä lähtisinkin ennemmin. Koskaan ei tiedä.
Siksi me viljelemme paljon rakkauden sanoja. Emmekä myöskään epäröi tehdä tekoja, joilla voimme osoittaa toinen toisillemme olevamme korvaamattomia juuri sillä paikalla toistemme sydämissä, missä asumme.
Sait kuitenkin olla läsnä isäsi kanssa loppuun asti. Kiitollisuus nousee pienistä asioista. Teillä oli hyvä ja lämmin suhde, parempaa ei voi ihminen toivoa.
Surusta suruun on pitkä matka. Tarpomalla, suremalla ja huutamalla vaikka sydämestä asti kipu jokupäivä hellittää. Toivon niin.
Ehkäpä löydät vielä rakkauden, saat lapsia ja olet onnellinen. Vaikka kaikki muut luopuisivat toivosta, älä sinä ikinä.
Rakkaudella, Sara.
surua ja huolta, eikö sulhasessi ymmärtänyt antaa aikaa ja tukea. Katosiko hän elämästäsi noin kiperässä tilanteessa selityksiä jättämättä vai vetäydyitkö itse? Nimittäin jos ennen häitä olit masis, tämä kumppanisi saattoi luulla, että olet tyytymätön häneen ja että tahdot perääntyä sen vuoksi. Onko hän uudessa suhteessa vai yhtä onneton kuin sinäkin? Kannattaa selvittää, ettei ole tullut mitään väärinkäsitystä. Jos sulhaseltasi sen sijaan puuttui täysin empatiakyky, et ole menettänyt yhtään mitään, vaan isäsi kuolema pelasti tulevan elämäsi.
Hän tuli katumapäälle ja hänen perheensä ei hyväksynyt minua. Itse en olisi vetäytynyt, hyväksyin ukon sellaisenaan.
Hänen nykyisestä elämästään en tiedä yhtään mitään. En ole nähnyt häntä enää missään. Hän lähetti sormuksetkin postissa.
Luulen aavistavani ainakin osittain, miltä Sinusta tuntuu. Minäkin koin tuon suuren tuskan tunteen läheiseni rinnalla aivan hiljattain. Otan osaa.
Aikaisempien vastaavien kokemuksieni mukaan suru oli pahinta läheisen menetyksen jälkeen n.vuoden, varsinkin vuoden eri juhla-aikoina. Sitten pikku hiljaa kuolevan muisto haihtuu, vaikkei tahtoisikaan. Ei muisto kokonaan häviä, mutta suru haalistuu. Ja ne surut kuuluvat pakostakin tähän elämään.
Nyt surusi oli vielä kaksinkertainen, kun jouduit kokemaan toisen menetyksen samaan aikaan ja juuri silloin, kun eniten olisit tarvinnut tukea.
Tuosta jälkimmäisestä olen samaa mieltä syitä enempää tuntematta kuin eräs kirjoittaja kommentissaan Sinulle vastasi:
>>>Jos sulhaseltasi sen sijaan puuttui täysin empatiakyky, et ole menettänyt yhtään mitään, vaan isäsi kuolema pelasti tulevan elämäsi. >>>
Sekin suru haihtuu aikanaan, vaikka ne voivat olla syviä ja suuria tunteita. (kokemusta)
Kun surut on surtu, surun jälkeen on katsottava elämää eteenpäin, ei saa jäädä kovin pitkäksi aikaa siihen.
Aina löytyy valoa elämässä ja kohdallasi on hienoa, että näet sen kaikkein tärkeimmän ja kirkkaimman valon. Se on johtotähti elämässä ja se loistaa pimeäänkin, vaikka aina emme sitä huomaa.
Voimia Sinulle!
Kanssakulkija
Mukava nähdä Sinua taas palstalla, Unililja!
Olen sen kertonut jo muualla, kerron silti tässäkin.