Aluksi kaikki oli kuin unelmastani. Suhteemme oli juuri sitä mitä olin kaivannut ja mies upea kaikin puolin. Olimme molemmat todella rakastuneita.
Yhteen muutettuamme asiat muuttuivat. Mies alkoi enemmän kuin mustasukkaiseksi, epäili minua koko ajan jostain. Hän teki törkeitä tekoja selkäni takana, lähinnä yksityisyyttäni rikkoen. Etäännyimme toisistamme ja lopulta jätin miehen.
Hän masentui niin pahasti että yritti tappaa itsensä, jättäen minulle sen "viimeisen viestin". Estin hänen aikeensa. Hänet vietiin sairaalaan ja selvittyään kuulin kun hän kertoi lääkärille että hän on joskus sairastanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Olin ymmälläni, hän ei ollut koskaan maininnut sanallakaan asiasta! Vaikka vaikutti siltä että ollaan puhuttu kaikista asioista, mies on kertonut todella ikäviäkin juttuja, sellaisia joita minun ei olisi edes tarvinnut tietää.
Eron jälkeen mies teki todella veemäisiä juttuja minua kohtaan, muka edes tajuamatta että toimii väärin. Hän käänsi rakkaimmat sukulaiseni minua vastaan, esittäytyi raasuna ja sai kaikki sympatiat puolelleen, minä olin suhteessa ollut se hirviö! Hän ikäänkuin majottautui näiden sukulaisteni luo, kaveerasi heidän kanssaan ja otti kaiken paapomisen vastaan, kuten ruoat nenän eteen ja pyykit pestynä! En olisi ikinä uskonut että nämä rakkaat sukulaisen voivat hylätä minut näin. Ihmettelin mitä mies oli heille sanonut? Enkä nyt tietenkään väitä että olisin ollut kiltti ja viaton kaikessa koko suhteen ajan, mutta kuvittelin että nämä ainoat rakkaat sukulaiset olisivat tukeneet minua erossa eikä häntä!
Mies alkoi myös pian eromme jälkeen seurustella. Ja tietenkin vietti aikaa näiden sukulaisteni luona uuden tyttöystävänsä kanssa.
Mies yritti saada myös monet ystäväni omakseen, soitteli ja viesteili heille niinkuin he olisivat ystäviä, mitä he eivät todellakaan olleet! Monet ystäväni olivat ymmällään, varsinkin sellaiset joita mies ei ollut tavannut kuin kerran/pari.
Olin aika rikki kyseisistä tapahtumista. Tuntui että mies sai hajotettua minut aivan täysin. En vaan tiedä tekikö hän sen tahtomattaan vai vahingossa... Enkä tiedä liittyykö tämä hänen sairauteensa vai tapaansa toimia?
Aikaa kului, saimme puhuttua asiat halki, ja aloimme taas seurustella. Mies syö lääkkeitä ja käy joskus harvoin juttelemassa jonkun kanssa. (tosin välillä on unohtanut ottaa lääkkensä, kerran oli syömättä niitä jopa muutaman viikon!) Meillä menee todella hyvin ja olen onnellinen. Kuitenkin mieltäni painaa huoli tästä sairaudesta. En tiedä siitä tarpeeksi.
Voiko kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan kanssa olla ihan "normaalissa" parisuhteessa, ja luottaa yhtä paljon kuin ei sairastavaan?! Tapahtuuko aina tietyin väliajoin jotain ikävää?
Meidän historian aikana luottamukseni mieheen on rapissut... Haluaisin uskoa että hän todella tahtoo olla kanssani aina, niinkuin sanoo, ja että rakastaa vain minua. (Mieshän jätti uuden naisystävänsäkin vuokseni... sanoi tietysti että tämä nainen oli ollut vaan "korvike" ja ns.ylimenoyritys, mutta ei voinut unohtaa minua.)
Hän on nyt viime aikoina puhut kihloista ym... Ja minä todella rakastan tätä miestä ja tahtoisin olla hänen kanssaan. Pelkään vaan että seuraavan mielenheiton aikana mies voi tehdä jotain, esim. pettää. Pelkään myös että mies muuttuu sairauden eri vaiheissa luonteeltaan. Hän on nyt mitä ihanin, rakastavin ja huomaavaisin, kuten suhteemme alkuaikoina.
On välillä raskasta olla kun ei tiedä voiko luottaa vai ei. En usko että mies tahallaan valehtelee minulle tunteistaan tai muustakaan (paitsi pikku asioissa olen huomannut että hän valehtelee). Ajattelen lähinnä, että mitä jos tapahtuu jotain sellaista että mies ei yksinkertaisesti kykene hallitsemaan/hillitsemään itseään/tekojaan. Liittyykö sellainen tähän sairauteen?
Kiitos kun jaksoitte lukea. Asialliset vastaukset olisivat enemmän kuin tervetulleita.
Yhteen muutettuamme asiat muuttuivat. Mies alkoi enemmän kuin mustasukkaiseksi, epäili minua koko ajan jostain. Hän teki törkeitä tekoja selkäni takana, lähinnä yksityisyyttäni rikkoen. Etäännyimme toisistamme ja lopulta jätin miehen.
Hän masentui niin pahasti että yritti tappaa itsensä, jättäen minulle sen "viimeisen viestin". Estin hänen aikeensa. Hänet vietiin sairaalaan ja selvittyään kuulin kun hän kertoi lääkärille että hän on joskus sairastanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Olin ymmälläni, hän ei ollut koskaan maininnut sanallakaan asiasta! Vaikka vaikutti siltä että ollaan puhuttu kaikista asioista, mies on kertonut todella ikäviäkin juttuja, sellaisia joita minun ei olisi edes tarvinnut tietää.
Eron jälkeen mies teki todella veemäisiä juttuja minua kohtaan, muka edes tajuamatta että toimii väärin. Hän käänsi rakkaimmat sukulaiseni minua vastaan, esittäytyi raasuna ja sai kaikki sympatiat puolelleen, minä olin suhteessa ollut se hirviö! Hän ikäänkuin majottautui näiden sukulaisteni luo, kaveerasi heidän kanssaan ja otti kaiken paapomisen vastaan, kuten ruoat nenän eteen ja pyykit pestynä! En olisi ikinä uskonut että nämä rakkaat sukulaisen voivat hylätä minut näin. Ihmettelin mitä mies oli heille sanonut? Enkä nyt tietenkään väitä että olisin ollut kiltti ja viaton kaikessa koko suhteen ajan, mutta kuvittelin että nämä ainoat rakkaat sukulaiset olisivat tukeneet minua erossa eikä häntä!
Mies alkoi myös pian eromme jälkeen seurustella. Ja tietenkin vietti aikaa näiden sukulaisteni luona uuden tyttöystävänsä kanssa.
Mies yritti saada myös monet ystäväni omakseen, soitteli ja viesteili heille niinkuin he olisivat ystäviä, mitä he eivät todellakaan olleet! Monet ystäväni olivat ymmällään, varsinkin sellaiset joita mies ei ollut tavannut kuin kerran/pari.
Olin aika rikki kyseisistä tapahtumista. Tuntui että mies sai hajotettua minut aivan täysin. En vaan tiedä tekikö hän sen tahtomattaan vai vahingossa... Enkä tiedä liittyykö tämä hänen sairauteensa vai tapaansa toimia?
Aikaa kului, saimme puhuttua asiat halki, ja aloimme taas seurustella. Mies syö lääkkeitä ja käy joskus harvoin juttelemassa jonkun kanssa. (tosin välillä on unohtanut ottaa lääkkensä, kerran oli syömättä niitä jopa muutaman viikon!) Meillä menee todella hyvin ja olen onnellinen. Kuitenkin mieltäni painaa huoli tästä sairaudesta. En tiedä siitä tarpeeksi.
Voiko kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan kanssa olla ihan "normaalissa" parisuhteessa, ja luottaa yhtä paljon kuin ei sairastavaan?! Tapahtuuko aina tietyin väliajoin jotain ikävää?
Meidän historian aikana luottamukseni mieheen on rapissut... Haluaisin uskoa että hän todella tahtoo olla kanssani aina, niinkuin sanoo, ja että rakastaa vain minua. (Mieshän jätti uuden naisystävänsäkin vuokseni... sanoi tietysti että tämä nainen oli ollut vaan "korvike" ja ns.ylimenoyritys, mutta ei voinut unohtaa minua.)
Hän on nyt viime aikoina puhut kihloista ym... Ja minä todella rakastan tätä miestä ja tahtoisin olla hänen kanssaan. Pelkään vaan että seuraavan mielenheiton aikana mies voi tehdä jotain, esim. pettää. Pelkään myös että mies muuttuu sairauden eri vaiheissa luonteeltaan. Hän on nyt mitä ihanin, rakastavin ja huomaavaisin, kuten suhteemme alkuaikoina.
On välillä raskasta olla kun ei tiedä voiko luottaa vai ei. En usko että mies tahallaan valehtelee minulle tunteistaan tai muustakaan (paitsi pikku asioissa olen huomannut että hän valehtelee). Ajattelen lähinnä, että mitä jos tapahtuu jotain sellaista että mies ei yksinkertaisesti kykene hallitsemaan/hillitsemään itseään/tekojaan. Liittyykö sellainen tähän sairauteen?
Kiitos kun jaksoitte lukea. Asialliset vastaukset olisivat enemmän kuin tervetulleita.
Vastaukset 18
Vanhimmat
sillä erotuksella, että olemme jo kihlautuneet.
Olemme seurustelleet noin vuoden. Olen huomannut että mieliala heittelee. Diagnoosi on kuulemma kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tuppaa pyöriskelemään enimmäkseen manian puolella.
- Kaveri tarvitsee hellyyrräjatkuvasti ja hänen asiansa ovat tärketä, minulta ei huomaa edes kysyä, mitä ajattelen. Näyttää jämähtäneen ikuisen
poikamiehen (teinin) tasolle.
Olen syöttänyt sille Omega3 rasvahappoja ja Karnosiinia (aminohappo) luontaiskaupasta. Rauhallisempana pysyy ja lääkkeitäkin on voinut turvallisesti vähentää, niissähän on merkittäviä sivuvaikutuksia. B-ryhmän vitamiinit menee lisäravinteina ja homma on hanskassa.
Tulevaisuutta emme tiedä.
Kauanko jaksamme epävarmuudessa ja miksi?
Keskustellaan.
Lohdullista että on ihmisiä jotka ovat samanlaisessa tilanteessa. Ei tarvitse minunkaan ihan yksin näitä miettiä...
Onko se tosiaan aina näin epävarmaa? Olen kokenut sen verran raskaita elämässäni että kaipaan ihan tosissaan jo vakaata ja tasapainoista elämää, ja mies tietää tämän. En tiedä pystyykö tämä rakastamani mies sitä antamaan... Lapsia haluttaisiin kumpikin, mutta ajatus on välillä pelottava. Mitäs jos toinen ei kykenekään kantamaan vastuuta? Tällä hetkellä tiedän että hän olisi loistava isä, mutta mitä jos sairaus pääsee valloilleen?
Häiritsee kun en tiedä mitkä asiat johtuvat sairaudesta ja mitkä eivät. Mielestäni aika paljon miehen käytöstä olen laittanut sairauden piikkiin. Tosin ei ole aavistustakaan johtuuko se siitä vai miehestä itsestään/luonteesta.
Mies on kaikin puolin todella ihana, ja tahtoisin tosissaan harmaantua hänen kanssaan. Tämä jatkuva epävarmuus vaan raastaa...
El Viira, olen myös huomannut miehen jämähtäneen ns. teinin tasolle tietyissä asioista. Mielestäni ei ole niin aikuinen ja kypsä kuin ikäisensä yleensä. Ja jos on sellainen tilanne että hän on esim. 18-vuotiaiden seurassa, hän on aivan kuin he! Juttuja myöden samaa tasoa! Kun taas toisenlaisessa seurassa on aivan toisenlainen. Mikähän on se hänen Itse, minuus, oma luonne? :(
Välillä tuntuu, että miehelläni ei ole mitään omaa. Tarkoitan siis sisäistä omaa. Mielipiteet ja asiat vaihtelevat jatkuvasti, kuten esim. elämänfilosofia. Tällaiset asiat taas ovat minulle tärkeitä, ja pidän siitä että ihmisillä on omia mielipiteitä,ja elämänkatsomusta. Miehelläni tuntuu aina olevan jonkun muun mielipide omanaan, ja hän vaihtaa sitä seurasta riippuen tai ilman järkevää syytä, hän vaan on yhtäkkiä eri mieltä kuin aiemmin/hetki sitten.
Täytyisi varmaan mennä ihan ammattiihmiselle juttelemaan mieltä painavista asioista ja kyselemään tästä sairaudesta.
Taidetaan olla samanlaisessa veneessä, tahoillamme kumpikin. Mulla hästää lisäksi anoppikin ja mieliala vaihtuu sielläkin useammin kuin mannella heppa;)
Mies on hellyydenkipeä ja ihana, mutta mennään hänen ehdoillaan ilmeisesti niin kauan kuin minä jaksan. Olen aina se osapuoli joka joustaa ja joustaa. Miksi lammastelen, en ymmärrä. Sen tiedän, että väsytän vain itseni ja poltan loppuun tällä menolla. Miehellä jää yöunet silloin tällöin vähiin, netti tarjoaa sille silloin viihdettä, mutta ei uni tule minullekaan. Kesällä se meni jo ihan mahottomiin. 1½ tunnin yöunia. Mulla alkoi pumppukin piiputtaa...
Onko siellä samanlaista?
Mun mies on myös älyttömän hellyydenkipeä. Minusta se on ihanaa. :)
Yleensä mies nukkuu vaihtelevasti mutta hyvin, 4-8tuntia arkisin, viikonloppuna enemmänkin. Lääkitys on ilmeisesti kohdallaan kun unirytmi pelaa. Ja unettomuuteenkin on lääkkeet, jos tarvis tulisi.
Tosi ikävää että olet väsynyt. Ei se tietenkään ole ihme kun sinä olet se joka aina joustaa, ja ns. lammastelee. Sun täytyisi alkaa huolehtimaan itsestäsi paremmin. Ja myös lopettaa se miehen "mielistely", ettei kokonaan oma-arvosi huku jonnekin mielen syvyyksiin. Itseään on vaikea saada takaisin kun sen kerran menettää...
Mut on elämä opettanut niin että pidän kyllä puoleni tilanteessa kuin tilanteessa, ja osaan ajatella myös itseäni. Olen havainnut sen pelkästään hyväksi. Vaikka mieheni on herkkä, ja helposti ailahteleva, niin sanon kyllä tasan mitä mistäkin ajattelen. En mielistele missään asiassa. Tottakai joustan, mutta se onkin sitten eri asia. Tällä tavoin pysyn ehjänä ja voin olla sinut itseni kanssa. Tämän koen myös itsestä huolehtimisena.
Voitko tarkentaa, että millä tavoin teillä eletään miehen ehdoilla?
Mukava lukea muiden kokemuksia, itse olen myös kaksisuuntaisen "parempi puolisko" ja pohdin näitä asioita. Mun miehellä sairaus on pysynyt kohtuu hyvin kurissa lääkkeillä, depressiivisiä vaiheita on toisinaan tullut mutta maniaa ei. Omien sanojensa mukaan ei ole koskaan pahoja maniavaiheita kokenutkaan. Olen miettinyt tätä luottamispuolta paljon itsekin... Kun on lukenut sairaudesta ja kuullut ihmisten kokemuksia niin väkisinkin alkaa miettimään. Mieheni on myös aivan uskomaton hellyydenkipeä, se sopii minulle sillä itse olen samanlainen. Enkä usko että koskaan pettäisi mutta kun tämä sairaus kulkee mukana niin mietityttää että mitä jos kuitenkin tekee joskus jotain tyhmää. Tunnen syyllisyyttä siitä että edes mietin tällaisia mutta kun tietää minkälaisen sairauden kanssa on tekemisissä niin ajatuksia tulee pakostakin.
Toisin kun teillä kahdella en ole huomannut että mieheni olisi mielipiteiltään mitenkään muiden vietävissä, päinvastoin. Itsetunto on erittäin terveen tuntuinen ja omaa omat vahvat mielipiteet. Toki en tiedä minkä ikäisiä nämä teidän kahdet bipot ovat, omani on neljänkympin paremmalla puolella. Yhteistä taivalta on vuosi takana ja nyt viime kuukausina olen koittanut imeä tietoa sairaudesta ymmärtääkseni miestäni paremmin. Alkuun depressiiviset vaiheet säikäyttivät kun ei tiennyt mistä oli kyse eikä mies sanonut. Jälkeenpäin kertoi että huono vaihe oli päällä eikä silloin jaksanut asiasta puhua. Näin viimeisen päälle "oman" tuntuista miestä en ole ennen tavannut ja haaveeni on ehdottomasti elää loppuikäni tämä mies rinnallani, toivottavasti tämä sairaus ei estä sitä...
Eikö kukaan pysty/voi antaa vastauksia esittämiini kysymyksiin?
Huolettaa kamalasti, ja mieskin vain vähättelee asiaa...
Kaksisuuntaisessa on masennus- ja maniavaiheita.Kuvailemasi käyttäytyminen ei mielestäni sovi kumpaankaan vaiheeseen.Luulisin,että miehellä voi olla luonnehäiriö.Kaksisuuntaista sairastava ei ole välttämättä ilkeä ja suunnitelmallisesti paha.
En tiedä onko mieheni ollut suunnitelmallisesti paha tai ilkeä, vai onko se ollut vaan ajattelemattomuutta/tyhmyyttä? Että ei ole esim. ymmärtänyt että ei ole soveliasta tukeutua minun sukuuni?? Silloin hän kuitenkin oli masentunut...
En tiedä mitä pitäisi ajatella...
Niin ja miehellä on kuitenkin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ei kait se silti poissulje mahdollisuutta muihinkin sairauksiin?
Tosi ikävää kun ei tiedä voiko toiseen luottaa vai ei... Eikä ole sellaista varmuutta asioissa kun ns.terveen ihmisen kanssa. :(
Kovaa, hyvää ja aitoa tekstiä...
Lue tuolta alhaalta enemmän Järvenpää-kohdasta.
Mulla menee aina välillä tosi hienosti. Elämä hymyilee ja kaikki näyttää hyvältä. Sitten yht'äkkiä, pam. Elämä kaatuu käsiin. En tiedä miksi näin tapahtuu? Minulla ei ole todettu bipolaarihäiriötä, koska ketään lääkäriä ei se kiinnosta.
Välillä tekisi mieli tappaa itseni. Silti annan aina kaikenmaailman keräyksiin rahaa, vaikka varaa siihen ei olisikaan.
Toisinaan olen työhullu, mutta hetkessä masentunut. Välillä jos vaikka esim. syön, alkaa itkettämään (tähän haluaisin kommentteja). Mulla tuota tapahtuu lähes päivittäin.
Eli en tiedä mikä vaivaa, mutta mielialat vaihtelee ihan laidasta laitaan toisinaan hyvinkin nopeaan tahtiin. Eli ei ole sellaista säännöllistä tahtia. Voin olla viikon iloinen, ja minuutissa alkaa vollottamaan ja koko elämä tuntuu turhalta.
Uskon, että joku täällä kokee samanlaisia juttuja. Mutta kukapa meitä ymmärtäisi...?
Minä olin naimisissa kaksisuunaisen kanssa yli 30 vuotta. Jos olisin tiennyt, mistä oli kysymys, niin tuskin olisin harkinnut hetkeäkään, mitä teen. Elämä oli yhtä hullun myllyä ja toisinaan aloin jo epäillä, että minä olen hullu. Viimein tuli dignoosi kaksisuuntainen mielialahäiriö ja aloin käsittää mistä kaikki oli johtunut.
Tehtyä ei saa enää peruttua ja se oli minun kohtaloni, mutta jos olet nyt jo asiasta tietoinen, niin lopeta suhde, säästyt paljolta.
Täällä vastailee kaksisuuntaista sairastavat ja kertovat hyvin menevän. Niin minunkin puolisoni kuvitteli, mutta perheellä ei mennyt hyvin. Mania vaiheessa rahaa paloi mielettömästi ja kukaan ei saanut nukkua. Hän mekkaloi yöt ja päivät soppaili tai teki jotain muuta täysin älytöntä.
En tiedä miten lääkkeet olisivat auttaneet, sillä hoidossa ollessaan hän oli täytin tööt. Kotiuduttuaan ei tietenkän tarvinnut lääkkeitä, koska oli mielestään täysin terve.
Kun bipo tiedostaa sairautensa, hyväksyy sen, oppii tuntemaan itseään, lääkitys kohdallaan..niin elämä aika normaalia hänen kanssa. Puolisolla myös tietoa tästä sairaudesta ja mahdollisesti mukana terapiassa.
Tuollaista sekoilua sen ei tosiaan tarvi olla.
Surullista, että teillä oli näin.
Kaksisuuntaisesta ei parannu, se on fakta.
Tiedän että kaksisuuntaisesta ei parane koskaan. Tosin se saattaa olla oireettomana vuosiakin. Ja kun lääkitys on kunnossa niin on hyvinkin mahdollista että oireita ei tule aikoihin.
Miehellä ei myöskään ole maniassa ollessaan ollut tapana tuhlata. Raha-asiat on aina pysyneet kunnossa ja luottotiedot samoin.
Mania on ilmennyt ainoastaan yliaktiivisuutena- ja sosiaalisuutena sekä itsetunnon huimalla kohoamisella, ja unentarpeen vähenemisellä. Myös ajatuksenriento on kovaa. Muuta en ainakaan ole huomannut?
Suurin huoleni tällä hetkellä on se että mies ei ota sairauttaan mielestäni tarpeeksi vakavasti. Esim. ei halua yhteistä aikaa lääkärille/terapeutille juttelemaan, kun tätä ehdotin. Yksin käy juttelemassa, mutta on sanonut että ei puhu siellä juuri mitään koska hänestä on naurettavaa jutella ihmiselle jolla ei ole edes tarvittavaa koulutusta (=hoitaja). Mies ei myöskään puhu asiasta mielellään kanssani ollenkaan. Vaikea ymmärtää että miksi... Kai hän ei halua ajatella itsekään koko asiaa sen isommin, syö vaan lääkkeensä ja thats it.
"että hän on joskus sairastanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä"
Ihan oikeasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä ei sairasteta joskus. Toinen paha milensairaus on skitsofrenia. Skitsofreniasta paranee kaksisuuntaisesta ei parane ikinä.
Mutta tuo mitä kerroit poikaystävästäsi vaikuttaa minusta ihan joltain muulta luonnehäiriöltä. Luulen että kaksisuuntaisella ei riitä mielenkiinto ja resurssit tuollaiseen dissaamiseen jota sinulle jo sukulaisetkin välittävät.
Mieleltään poika on sairas.
Mustasukkaisuus ei kokemuksieni mukaan liity kaksisuuntaiseen. Saattaa mennä viikkokin että on erikumppani joka päivä. Ei sitä muidenkaan menoja jaksa vahtaa.
Kuule mene sivustolle narsistienuhrientuki.info
Tuo miehesi ei missään kohtaa kertomasi mukaan ole itsariayritystä lukuunottamatta käyttäytynyt normi maanis-depressiivisesti.
Niin olen itse kaksisuuntainen ja seurustelussa on normijutut kaukana.
Käyppä katsomassa Mielenterveys Taimin sivuilla. Siellä vertaistuki keskustelupalstaa ym tietoa tästäkin.
Juokse karkuun niin paljon kun kintuista lähtee...en minä ainakaan luottaisi kyseiseen henkilöön enään pennin vertaa vai pitäskö sanoa senttiäkään
Parisuhde kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaan voi olla aivan yhtä hyvä tai parempi kuin terveeseen ihmiseen. Ainoana edellytyksenä on se, että sairas syö lääkkeensä ja elää muutenkin sairautensa tiedostaen.
Olen itse kaksisuuntaista sairastava, täysin oireeton lääkkeiden avulla ja antoisassa parisuhteessa.
Ennen oikeaa lääkitystä suhteemme oli kovilla pitkän aikaa, mutta kumppanini kesti ja luotti siihen, että parempaan voidaan päästä.
Lääkitsemättömän bipon kanssa en ainakaan itse antautuisi parisuhteeseen, koska maanisiin vaiheisiin liittyy mm. moniavioisuus yhtenä oireena.
...minulle tuli kamala olotila em. kirjoituksesta enkä tunnistanut tuosta mitään kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sopivaa. Lähinnä tuli mieleen narsistinen luonne tai skitsofreenikko...narsistinen varsinkin tekee kaikkea mahdollista vilunkia selän takana ja uhkailee tappaa itsensä jos jätät hänet...niin ei tee dibolaari häiriöstä kärsivä. Enkä tajunnut, miksi diboon ei voi muka luottaa?ei me olla sen huonompia luotettavuudessa kuin ns. terveet ihmiset...eikös juuri he ole pistäneet koko maailman mullin mallin!!!
Ehkä sinunkin kannattaisi mennä tutkimuksiin, tunnut olevan aika sekaisin itsekin...