Tällaisina päivinä, kun alakulo valtaa mielen (ei aina edes konkreettista syytä) tulee miettineeksi, että onkohan kukaan koskaan edes oikeasti rakastanut minua. On ollut pitkiä parisuhteita, pari kihlausta ja sitten niitä lyhyempiä suhteita, jotka ovat katkenneet alkuunsa. Se, mikä on mennyt, on mennyt, eikä niistä ole jäänyt kuin pettymyksiä toisensa jälkeen. Itsekin olen ollut varmaan monelle pettymys.
En tarvitse toista ihmistä kyetäkseni elämään. Viihdyn aika paljon omassa seurassani. Töissä saa olla ihan riittävästi ihmisten kanssa tekemisissä. Samoin ystäviä ja tuttavia on. Yhteydenpito on usein omasta aktiivisuudesta kiinni.
Mutta se rakkaus - tai sen olemattomuus - mietityttää. On paljon pareja, jotka ovat heti rakastuneet toisiinsa. Toisilla rakkauden syttyminen on kestänyt vähän kauemmin. Mutta kuitenkin moni on sillälailla rakastunut, että haluaa viettää toisen ihmisen kanssa loppuelämänsä. Itsekin olen joskus tuntenut niin. Valitettavasti toinen osapuoli ei ole aina tuntenut samoin.
Haluaisin kuulla muiden samalla lailla tuntevien kokemuksia ja ajatuksia. Miten te olette sopeutuneet siihen ajatukseen, että elätte kenties loppuelämänne ilman sellaista suhdetta, joka perustuu oikeaan rakkauteen? Ja mitä se oikea rakkaus on? Vai elääkö jossain syvällä toive, että ehkä se joskus tulee, se rakkaus, omaan elämään?
Nuorempana kuvittelin, että "sen oikean" löytäminen on oikotie onneen ja autuuteen. Vuosien ja pettymysten myötä ovat sellaiset ajatukset haihtuneet. Olen oppinut elämään yksin. Kun on työtä, terveyttä ja asiat muuten kunnossa, en tunne mitenkään epäonnistuneeni elämässä, vaikka pettymyksiäkin on ollut.
Tykkään elämästä ja ihmisistä, vaikka tarvitsenkin aikaa olla yksin. En koe olevani "vajaa" ilman parisuhdetta. Suhteita saa, jos haluaa. Mutta se sellainen syvä rakkaus ja sielunkumppanuus, sitä kaipaan joskus. Kerran kuvittelin tavanneeni sellaisen ihmisen, jonka kanssa olemme henkisesti samalla aaltopituudella, mutta erehdyin. Ja ne ihmiset, joiden kanssa koen olevani jollain lailla samalla aaltopituudella ovat hyviä ystäviäni, platonisesti.
Olenko tuntemusteni ja ajatusteni kanssa yksin vai onko muilla samoja kokemuksia? Tästä haluaisin keskustella.
En tarvitse toista ihmistä kyetäkseni elämään. Viihdyn aika paljon omassa seurassani. Töissä saa olla ihan riittävästi ihmisten kanssa tekemisissä. Samoin ystäviä ja tuttavia on. Yhteydenpito on usein omasta aktiivisuudesta kiinni.
Mutta se rakkaus - tai sen olemattomuus - mietityttää. On paljon pareja, jotka ovat heti rakastuneet toisiinsa. Toisilla rakkauden syttyminen on kestänyt vähän kauemmin. Mutta kuitenkin moni on sillälailla rakastunut, että haluaa viettää toisen ihmisen kanssa loppuelämänsä. Itsekin olen joskus tuntenut niin. Valitettavasti toinen osapuoli ei ole aina tuntenut samoin.
Haluaisin kuulla muiden samalla lailla tuntevien kokemuksia ja ajatuksia. Miten te olette sopeutuneet siihen ajatukseen, että elätte kenties loppuelämänne ilman sellaista suhdetta, joka perustuu oikeaan rakkauteen? Ja mitä se oikea rakkaus on? Vai elääkö jossain syvällä toive, että ehkä se joskus tulee, se rakkaus, omaan elämään?
Nuorempana kuvittelin, että "sen oikean" löytäminen on oikotie onneen ja autuuteen. Vuosien ja pettymysten myötä ovat sellaiset ajatukset haihtuneet. Olen oppinut elämään yksin. Kun on työtä, terveyttä ja asiat muuten kunnossa, en tunne mitenkään epäonnistuneeni elämässä, vaikka pettymyksiäkin on ollut.
Tykkään elämästä ja ihmisistä, vaikka tarvitsenkin aikaa olla yksin. En koe olevani "vajaa" ilman parisuhdetta. Suhteita saa, jos haluaa. Mutta se sellainen syvä rakkaus ja sielunkumppanuus, sitä kaipaan joskus. Kerran kuvittelin tavanneeni sellaisen ihmisen, jonka kanssa olemme henkisesti samalla aaltopituudella, mutta erehdyin. Ja ne ihmiset, joiden kanssa koen olevani jollain lailla samalla aaltopituudella ovat hyviä ystäviäni, platonisesti.
Olenko tuntemusteni ja ajatusteni kanssa yksin vai onko muilla samoja kokemuksia? Tästä haluaisin keskustella.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minun mielestäni ihminen on aina jossain määrin yksinäinen, halusi tai ei. Siksi on tärkeää luoda hyvä suhde itseensä, koska itsensä kanssa eletään maailman tappiin saakka.
Monasti sitä sokaistuu sille, että idealisoitu rakkaussuhde olisi ainoa asia, joka maailmaa pyörittää. Maailma perustuu kaikenlaisille ihmissuhteille, lyhyille ja pidemmille.
Jos on oppinut hallitsemaan omaa elämäänsä,ja päättänyt kuvioistaan pidemmän aikaa yksin, niin voi olla vaikeaa ottaa ketään elämäänsä.
Mielestäni pitäisi voida nähdä kaikkien ihmissuhteiden 'hyvyys', ja luopua hallitsemisen tarpeesta. Molemminpuoliset ihmissuhteethan ovat vastavuoroisia ja muuttuvia. Niitä ei voi oikein ennakoida. Sielunkumppanuus on kumppanuutta, ei sielunorjuutta, jossa ideaali kumppani täyttää kaikki (ehkä lapselliset) odotuksemme.