Mietin kävellessäni sairaalan käytävillä, että onko tämä nyt sitä mitä hain? Näinkö haluan käyttää elämäni. Oletin saavani vastauksen kolmelta parhaalta ystävältäni; peililtä, vaa'alta ja mittanauhalta, mutta ne vastasivat väärin. Sitten kysyin mieleltäni; sekin vastasi väärin. Pitkien sairaalakäytävien vaellusten jälkeen halusin kysyä ravitsemusterapeutilta, hän kertoi miten tärkeä osa ruoka on elämäämme, hän kertoi sen olevan ainoa tapa pitää yllä ainutlaatuista lahjaamme. Sitten kävin lääkärin juttusilla, hän kertoi näin; fyysisesti voi olla kunnossa kun muistaa syödä, silloin on kaunis, voi olla sellainen miksi on luotu. Psykiatrin sanoin; mieli on kunnossa vasta kun fyysinen osuus on turvattu ja siihen tarvitsee ruokaa, muuten ei voi iloita asioista mitä kokee ja tuntee.
Näiden sanojen jälkeen tutkiskelin itseäni. Tajusin että minulla on älyttömän huono itsetunto.. Tiesin että ainoa asia joka minut parantaa on pannaaseen julistettu 'ruoka', yritin sitä itsekseni, monet kerrat saamatta tuloksia. Sitten tajusin etten voi parantua yksikseni, olin mennyt jo pitkälle, otin avukseni lääkärin ja terveydenhoitajan. Myönsin itselleni että olen sairas, se tuntui pahalta. Kerroin peilille että et ole läski, sanoin vaa'alle että et näytä liikaa, vaikka tiedän että osin valehtelen. Käskin mielen lopettaa idioottimaiset ajatukset liikalaihuudesta, keskittyä normalisoitumaan.
Sana normaali on minulle nyt yhtäkuin lihava, koska olen tottunut että olen laiha eli normaali.. haluaisin niin olla terve ja normaalimitoissa mutta samalla niin pieni.
Tämän tarinan tarkoituksena haluan vain kertoa että elämä on liian arvokas tuhlattavaksi, toki pitää suosia terveellisiä elämäntapoja mutta rajansa kaikella. (: tsemppiä kaikille!
Näiden sanojen jälkeen tutkiskelin itseäni. Tajusin että minulla on älyttömän huono itsetunto.. Tiesin että ainoa asia joka minut parantaa on pannaaseen julistettu 'ruoka', yritin sitä itsekseni, monet kerrat saamatta tuloksia. Sitten tajusin etten voi parantua yksikseni, olin mennyt jo pitkälle, otin avukseni lääkärin ja terveydenhoitajan. Myönsin itselleni että olen sairas, se tuntui pahalta. Kerroin peilille että et ole läski, sanoin vaa'alle että et näytä liikaa, vaikka tiedän että osin valehtelen. Käskin mielen lopettaa idioottimaiset ajatukset liikalaihuudesta, keskittyä normalisoitumaan.
Sana normaali on minulle nyt yhtäkuin lihava, koska olen tottunut että olen laiha eli normaali.. haluaisin niin olla terve ja normaalimitoissa mutta samalla niin pieni.
Tämän tarinan tarkoituksena haluan vain kertoa että elämä on liian arvokas tuhlattavaksi, toki pitää suosia terveellisiä elämäntapoja mutta rajansa kaikella. (: tsemppiä kaikille!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kiitos tästä viestistä! Tuli hyvä mieli :). Haluan joskus saman fiiliksen itsellenikin. Nyt vaan tuo sh-pöpö on niin syvällä tuolla jossain, että tuntuu mahdottomalta. Kiitos eniveis!
toivottavasti joskus minäkin pystyisin tuohon! tsemppiä :)
Kiitoksia!Toivottavasti Ex-muijani rupeaisi ajattelemaan samalla tavalla josta edelleen välitän enemmän kuin mistään muusta!Tuntuu niin pahalta kun niin tärkeä ihminen kärsii eikä tee asialle mitään.Hänen kanssaan on mahdotonta puhua asiasta, hän vain suuttuu siitä.Onko mitään neuvoja vai pitääkö vain odottaa että hän tulee järkiinsä tai joutuu sairaalaan?